Pimeä nousee – Viisikko kohtaa kelttiläiset legendat

Brittiläinen Susan Cooper (s. 1935) kirjoitti Pimeä nousee -sarjan ensimmäisen kirjan Yllä meren, alla kiven (Over Sea, Under Stone) perin osallistuakseen nuortenkirjakilpailuun – tosin hän ei koskaan lähettänyt teosta kilpailuun, vaan se ilmestyi muuten vuonna 1965. Cooper on sanonut, että hänellä oli tunne siitä, että tarina johtaisi johonkin. Hän jatkoi sarjaa kuitenkin vasta 1970-luvulla, jolloin hänellä oli heti valmiina suunnitelma viisiosaisesta sarjasta. Seuraavat osat ilmestyivät 1973-1977: Pimeä nousee (The Dark is Rising 1973), Viheriä noita (Greenwitch 1974), Kuningas Harmaa (The Grey King 1975) ja Hopeapuu (Silver on the Tree 1977). Kirjat on suomentanut Kristiina Rikman (runot Panu Pekkanen).

Valmistuttuaan Oxfordin yliopistosta Cooper työskenteli Sunday Times -lehdessä Lontoossa. Hän muutti 1963 Yhdysvaltoihin mennessään naimisiin professori Nicholas J. Grantin kanssa. Cooper alkoi kirjoittaa osin torjuakseen koti-ikävää, ja sijoitti ne lapsuutensa Cornwalliin, omiin tuttuihin maisemiinsa. Ensimmäinen ja kolmas kirja tapahtuvat kuvitteellisessa Trewissickissa, jonka Cooper on luonut lapsuuden kesien muistojen mukaan Cornwallin etelärannikolla sijaitsevan Mevagisseyn kaltaiseksi. Toinen kirja tapahtuu Buckinghamshiressa, jossa Cooper asui ja kaksi viimeistä Walesissa, Aberdyfissä, josta hänen isovanhempansa ja vanhempansa olivat kotoisin. Kirjat ovat hyvin brittiläisiä liittyen vahvasti saaren mytologiaan, mutta myös blytonilaiseen seikkailukirjaperinteeseen.

Symboleita, aikamatkustusta ja eväiden syöntiä – miten sarjan juoni etenee

Sarjan aloittavassa Yllä meren, alla kiven -kirjassa pääosassa ovat sisarukset Simon, Jane ja Barney Drew, jotka viettävät kesälomaa Merriman Lyonin, isosetä Merryn, vuokraamassa vanhassa talossa Cornwallissa. He ovat tavallisia lapsia, jotka päätyvät salaperäisen isosetänsä ohjaamina etsimään Graalin maljaa ja taistelemaan Pimeää vastaan – vaikka eivät oikein tiedä, mistä on kysymys, ja osin keskittyvät aika paljon eväiden pohtimiseen. Kirjassa viitataan kuningas Arthurin legendaan, sekä ikiaikaiseen hyvän ja pahan taisteluun, mutta legenda ja symbolit ovat paljon seuraavia kirjoja vähäisemmässä osassa. Varsinkin Barney on kiinnostunut kuningas Arthurista, ja lapset osaavat yhdistää paikan häneen liittyväksi Logres’ksi. Heti kirjan alussa lapset löytävät majapaikastaan kartan, jonka he ymmärtävät liittyvän kuningas Markiin ja kuningas Arthuriin. Myös Pimeän voimat ovat kartan jäljillä. Lapset onnistuvatkin löytämään maljan, mutta siihen liittyvä metallinen lieriö, jossa olisi tulkintaohjeet maljan kaiverruksiin, putoaa mereen. Tämä on oikeastaan ainoa seikka, josta voisi ajatella tarinaan olevan jatkoa luvassa.

Pimeä nousee omalla tavallaan aloittaa sarjan, vaikka onkin sen toinen osa. Tapahtumat ovat kyllä aikajärjestyksessä, mutta neljä viimeistä kirjaa ovat selkeämmin fantasiaa kuin viisikkomainen ensimmäinen kirja. Ainoa kirjoja tässä vaiheessa yhdistävä tekijä on Merriman Lyon, salaperäinen Ikivanha (Old One). Hahmo paljastetaan Merliniksi jo sarjan ensimmäisessä kirjassa. Kirjassa Barney alkaa ihmetellä ääneen Merrimanin nimeä, ja yhdistää sen Merliniin – Copper on haastattelussa kertonut, että hän keksi yhteyden samaan aikaan kuin Barney, ja selittänyt henkilöhahmon luonteen tulleen enemmän alitajunnasta kuin suunnitelmallisesti.

Pimeä nousee -kirjan alussa Will Stanton täyttää 11 vuotta. Samalla selviää, että hän on viimeinen Ikivanha – hän täydentää piirin, jolla Valo voi puolustautua Pimeää vastaan. Hänen tehtävänsä on löytää kuusi maagista merkkiä, jotka pitää yhdistää lopulliseen taisteluun. Tämän hän tekee, Merrimanin avustuksella, oppien samalla lisää omista voimistaan. Cooper tuo tarinaan selvästi enemmän fantasiaa niin Ikivanhojen kuin luonnon Korkean Taikuuden ja aikamatkustuksen muodossa. Hän yhdistää taruja, legendoja ja kansanuskomuksia estoitta oman mielikuvituksensa luomuksiin. Mukana on esimerkiksi Shakespearen näytelmässä esiintyvä Herne Metsästäjä, joka perustunee yleismaailmalliseen ”villi metsämies” -myyttiin. Täysin omaa on Gramaryen kirja, jota lukemalla Will oppii taikuuden – hän imee sen kirjasta suoraan muistiinsa, ja tämän jälkeen kirja tuhoutuu.

Viheriässä noidassa Merriman järjestää Willin ja Drewn lapset yhtä aikaa Trewissickiin. Drewn lasten löytämä Graalin malja on varastettu museosta, ja se pitäisi löytää. Tapahtumat sijoittuvat kevääseen. Kylässä vietetään Beltanea, kelttiläistä kevään juhlaa. Tähän liittyen kylän naiset rakentavat lehdistä ja oksista noidan, joka sitten uhrataan mereen – samalla saa toivoa. Jane Drew on mukana rakentamassa noitaa. Cooper nostaa kirjassa Janen esille ratkaisevaan osaan: Jane tuntee myötätuntoa surullista, uhrattavaa lehtinoitaa kohtaan, ja sen sijaan, että toivoisi jotain itselleen, hän toivookin noidan voivan olla onnellinen. Epäitsekkyys palkitaan: Tulevassa Valon ja Pimeän kamppailussa Jane saa Viheriältä noidalta tämän aarteen, metallilieriön, joka sarjan ensimmäisessä osassa putosi mereen. Graalin malja löytyy, ja Merriman tulkitsee merkit. Niistä paljastuu lisää symboleja tai esineitä, jotka Valon on saatava haltuunsa voittaakseen lopullisen taistelun Pimeää vastaan.

Kuningas Harmaa vie tapahtumat Cornwallin sijasta Walesiin, Aberdyfiin. Will on ollut pahasti sairas, ja hänet lähetetään toipumaan äitinsä ystävän luo. Perillä hän tapaa uuden tärkeän hahmon, Bran Daviesin, jonka paljastetaan myöhemmin olevan kuningas Arthurin ja kuningatar Guineveren poika. Yhdessä Branin kanssa Will onnistuu tehtävässään herättää uinuvat ritarit ja löytää Kultainen harppu, ennen kuin Pimeä saa sen käsiinsä. Heitä vastassa ovat paitsi jo aiemmista kirjoita tutut Ratsastajat, myös Cader Idris -vuorella asuva kuningas Harmaa, Brenin Llwydd.

Viimeinen osa, Hopeapuu, yhdistää taas Willin ja Drewn lapset Walesiin, ja myös Drewt tapaavat Branin. Pimeän nousu, suuri taistelu, lähestyy. Viimeinen valon symboleista, kristallimiekka Eirias, pitää löytää. Bran ja Will päätyvät Kadonneeseen Maahan, meren ja maan välille etsimään miekkaa. Pimeä nousee -kirjasta tuttu Vanha Rouva välittää Janen kautta viestin Willille ja Branille, ja hänen ohjeidensa avulla he selviävät eteenpäin. Heitä auttaa harpunsoittaja Gwion, jossa voi nähdä kuningas Arthurin bardin hahmon.

Löydettyään miekan Valon väki päätyy ajan virtaa symboloivaan junaan. He syöksyvät kohti Chilternin kukkuloilla kasvavaa juhannuspuuta, elämän puuta, hopeapuuta, taistelun päätepistettä. Puu kukkii vain kerran 700 vuodessa ja sen avulla pystyy käskemään kaikkea suurta taikuutta ja ajamaan kilpailevat mahdit eli Pimeän pois. Eirias-miekka tarvitaan kukkien leikkaamiseen, tunnusmerkit ja Ikivanhojen piiri suojelemaan leikkaavaa Pendragonia, Arthurin poikaa Brania. Cooper yhdistää tilanteeseen kuningas Arthurin voittaman Badonin taistelun – eri ajassa tapahtuvat voitot ovatkin yhtä ja samaa taistelua. Kaikista taikavoimista ja symboleista huolimatta ratkaisu ja Valon voitto kulminoituu lopussa ihmisen valintaan: Mistään ei tule määräystä tai pelastajaa, vaan oikeat ratkaisut on tehtävä itse. Valo voittaa, Pimeä väistyy, ja ihmiset jäävät hallitsemaan Arthurin ja muiden Ikivanhojen, Willia lukuun ottamatta, lähtiessä pois tästä maailmasta.

Kelttiläisiä juhlapyhiä ja fantasian aikamatkustusta

Vuodenajat ja kelttiläiset juhlapyhät vaikuttavat tapahtumiin runsaasti sarjan neljässä viimeisessä osassa. Pimeä nousee käynnistyy talvipäivän seisauksesta, joka on Willin 11-vuotissyntymäpäivä. Joulu on valon juhla, mutta joulun ja loppiaisen välillä ”pimeän voimat ovat suurimmillaan”. Noituus näkyy erityisesti luonnonvoimissa, joita Pimeä käyttää hyväkseen: Lunta sataa monta päivää, ja eläimet, erityisesti linnut, käyttäytyvät omituisesti.

Viheriä noita liittyy kelttien Beltaineen, joka oli kelttien kevään juhla. Sitä vietettiin toukokuun alussa. Beltaineen liittyvät kokkotulet, joita sytytettiin edistämään auringon kasvavaa lämpöä. Tulella katsottiin olevan hedelmällisyyttä edistävä vaikutus. Beltaineen on liitetty rituaali, jossa talvea edustava vanha eukko uhrataan kevättä esittävän nuoren tytön tieltä.

Kuningas Harmaassa eletään syksyä, joka on vaihtumassa talveksi. Kelteillä Samhain loka-marraskuun vaihteessa aloitti talven ja kelttiläisen uuden vuoden. Samhainissa surraan kesän loppumista, ja samaan aikaan villejä voimia on irti – saman tradition voi katsoa näkyvän nykypäivän halloweenissa. Kuningas Harmaassa kuvataan markkinoita, jotka liittyvät Samhainiin ja syksyyn. Kirjassa fantasia leikkaa suoraan realistiseen maatalouden kuvaukseen: Kerrotaan lampaista ja niiden hoitamisesta samalla kun yliluonnollinen ilkeä harmaa sumukuningas kettuineen tukee Pimeän hyökkäystä.

Yhteen kietoutuva aikakäsitys ja kuolema ajan ulkopuolelle joutumisena

Aikamatkustuksella on sarjassa tärkeä merkitys. Ikivanhat pystyvät liikkumaan ajassa ja paikassa – tosin he eivät välttämättä hallitse siirtymiä täysin itsenäisesti. Siirtymillä paitsi viedään juonta eteenpäin osin kahdessa aikatasossa, myös osoitetaan ihmisluonteen samankaltaisuutta eri ajassa ja paikassa – hyvän ja pahan ikiaikaista taistelua.

Mielenkiintoinen Pimeä nousee -kirjassa on myös maankiertäjä Hawkinin hahmo. Hän oli alun perin Merriman-Merlinin palvelija, mutta petettyään Valon ja Merlinin hän päätyy ikuiseksi maankiertäjäksi väärään aikaan, kunnes täyttää Valon antaman tehtävän eli luovuttaa Willille yhden kuudesta tunnuksesta. Sen jälkeen hän katkerana uskoo Pimeän lupauksiin ja pettää Valon toistamiseen, mutta saa lopussa kuitenkin vielä valita kivun tai rauhallisen kuoleman – hyvä ja paha ovat aina valintojen seurausta.

Kuningas Arthurin ja kuningatar Guineveren poika Bran Davies on Cooperin mielikuvituksen tuotetta, hänellä ei ole mitään esikuvaa Arthurin legendassa. Kuningatar Guinevere pelkäsi, ettei kuningas Arthur uskoisi poikaa omakseen, ja Valo auttoi kuningatarta tuomaan Branin vauvana turvaan toiseen aikaan. Guinevere palasi takaisin omaan aikaansa, ja tavallinen walesilainen lammaspaimen Owen Davies kasvatti Branin omana poikanaan. Branilla on aitona Pendragonina iso osa Valon voitossa, hän on osa suurta suunnitelmaa Pimeän kukistamiseksi. Lopussa hänellä olisi mahdollisuus lähteä isänsä Arthurin mukana pois ikuiseen elämään, mutta hän hylkää sen ja jää mieluummin kuolevaiseksi. Cooperin tapa käsitellä aikaa ja yhdistää kuningas Arthurin maailma ja 1900-luku on kiehtova.

Hopeapuussa aika kuvataan junaksi, jossa henkilöt ovat kyydissä, menossa vääjäämättä määränpäähänsä. Sieltä voidaan poistaa ajan ulkopuolelle: Näin käy Pimeän kätyrille Blodwen Rowlandsille, jonka Merriman sanoo Valon heittävän pois Ajan virrasta. Cooper kuvaa ajasta poistamisen jonkinlaiseksi ehdottomaksi rangaistukseksi. Samalla tavalla käy myös toiselle Pimeän edustajalle, taulujensa avulla taikovalle ja Viheriää noitaa uhkailevalle maalarille. Cooper ei puhu kuolemasta. Pikemminkin aikakäsitys on joustava, aika venyy ja menneisyys vaikuttaa tulevaan ja päinvastoin. Cooper ei missään puhu teosofisista tai idän uskontojen vaikutuksesta, mutta niiden henkeä tästä voi silti löytää.

Mytologiakeitosta eli muutama sana joistakin sarjan esineistä tai henkilöistä

Cooper sekoittaa nuorten kirja -keitoksensa surutta kelttiläisestä mytologiasta, Arthurin legendasta, roomalaisista jumalista, brittiläistä kansanperinteestä ja siihen liittyvistä uskomuksista, omista muistoistaan ja vähän jopa Shakespearesta. Kirjojen tunnelma ja juonenkehitys sopii hyvin hänen kuvaukseensa niiden synnystä: Vaikka hänellä neljään viimeiseen kirjaan olikin karkea suunnitelma tapahtumapaikoista, henkilöistä ja juonesta, tarina muotoutui suureksi osaksi kirjoitusprosessissa. Hän oli opiskellut kirjallisuutta Oxfordissa, ja vanhat brittiläiset kertomukset olivat hänelle tätä kautta tuttuja, lapsuuden muistojen lisäksi. Cooper on kertonut, ettei hän tehnyt varsinaista taustatyötä romaaneihinsa, tutkinut enempää kelttiläisiä legendoja tai lukenut Arthurin tarinaa uudelleen. Hän mainitsee lukeneensa uudestaan The Mabinogionin, kokoelman kelttiläisiä kertomuksia – mutta senkin enemmän koska piti siitä.

Kirjat on suunnattu lapsille tai nuorille, ja niiden on tarkoitus olla jännittävää, mielikuvitusta kiehtovaa fantasiaa, ei mytologian tai filosofian oppikirja. Juoni tukeutuu legendoihin, siihen liittyviin esineisiin ja henkilöihin sekä kelttiläisiin juhlapyhiin, mutta ei erityisesti avaa niiden taustoja. Toisaalta tämä myös sopii legendojen esoteeriseen, salattuun luonteeseen: Taustaa kerrotaan tarkemmin Willille, joka on myös Ikivanha, kuin tavallisille kuolevaisille Drewn perheen lapsille, eikä lukijallekaan tarvitse avata kaikkea. Mytologia toimii vain taustana kirjailija omalle mielikuvitukselle, eikä nuorempi, varsinkin brittiläisen kulttuuriperinnön ulkopuolelta tuleva lukija voi edes tietää, milloin joku elementti liittyy mytologiaan ja milloin kyseessä on kirjailijan mielikuvituksen tuotos. Nostan tässä esimerkinomaisesti esille joitakin sarjassa esiintyviä mytologisia esineitä tai henkilöitä – joskin tietämättömyys niiden taustoista ei estä nauttimasta tarinasta. Lapsi lukee tarinaa varmasti hiukan eri tavalla kuin aikuinen.

Yllä meren, alla kiven vaikuttaa selvästi nuoremmalle lukijalle suunnatulta kuin sarjan jatko-osat. Sen mytologia on myös selkeämpää ja yksinkertaisempaa ja keskittyy kuningas Arthuriin ja Graalin maljaan. Merriman lukee Graalin maljan tarinaa lasten löytämästä kartasta, jossa sanotaan oudon ritarin piilottaneen maljan Logresiin odottamaan kuningas Arthurin paluuta. Graalin maljan alkuperää tai sen yhtymäkohtaa kuningas Arthuriin ei avata sen enempää. Legendan mukaan Joosef Arimatialainen sai haltuunsa Kristuksen viimeisellä ehtoollisella käyttämän maljan. Toisessa versiossa maljaan kerättiin Jeesuksen verta hänen ollessaan ristiinnaulittuna. Joidenkin versioiden mukaan Joosef purjehti Britanniaan perustaen Glastonburyyn maan ensimmäisen kristillisen kirkon. Arthurin tarinassa Graalin malja näyttäytyy pyöreän pöydän ritareille, ja he lähtevät etsimään sitä. Pyhiä astioita liittyy niin klassisiin myytteihin, alkemiaan, kelttiläisiin taruihin kuin kristillisiin symboleihinkin. Etsintöihin perustuvat tarinat olivat keskiajalla tavallisia – tavoitteena sisäinen eheys, liitto jumalten kanssa tai niin kuin tässä Valon voitto Pimeästä.

Brenin Llwydd, kirjan kuningas Harmaa, on Walesin vuoristoon liitetty taruhahmo, jota Cooper on muokannut lapsena kuulemiensa tarinoiden ja oman mielikuvituksensa mukaan. Cooper kuvaa kuningas Harmaan hahmottomana ilkeänä sumuna, joka käyttää suuria kettuja apunaan. Siitä on voitu puhua myös suurena, partaisena oliona. Cooperin Pimeä käyttää muutenkin luonnonvoimia, kuten lunta, tulvaa tai tuulta apunaan, joten vihamielisenä, sankkana sumuna esiintyvä kuningas Harmaa sopii tematiikkaan hyvin.

Kultainen harppu ja kristallimiekka Eirias ovat Cooperin mielikuvituksen tuotetta. Kadonneen Maan Gwion, Taliesin, tosin löytyy kelttiläisistä taruista. Ikivanhojenkin yläpuolella oleva Vanha Rouva, joka toisaalta kuvataan iättömäksi, voisi olla Arthurin legendan Järven Valtiatar – tätä Cooper ei suoraan vahvista. Cooper ei pitäydy vain kelttiläisissä taruissa: Viheriässä noidassa kreikkalainen meren jumalatar ja titaani Tethys ottaa noidan uhrauksena vastaan. Cooper yhdistää tässä surutta kreikkalaista mytologiaa kelttiläiseen – toisaalta nämä kaikki ovat muutenkin sekoittuneet ja saaneet vaikutteita toisiltaan roomalaisajan Britanniassa.

Herne Metsästäjä on ainakin nimeltään mytologian ulkopuolelta tuleva hahmo, sillä Herne the Hunter esiintyy Shakespearen näytelmässä ”The Merry Wives of Windsor” 1500-luvulta. Esikuvana Herneelle on Cernunnos, kelttien hedelmällisyyden ja eläinten jumala. Karjanajomyytti on tunnettu indoeurooppalaisessa kertomusperinteessä. Karja oli varallisuuden mitta ja karjanryöstöön on liittynyt myös erilaisia aikuistumisriittejä. Se sopii tavallaan kakkososaan, jossa tunnusten keräämisen lisäksi teemana on Willin kasvaminen Ikivanhaksi.

Kansanperinnettä ja uskomuksia edustavat tarinassa esimerkiksi puut ja linnut. Pihlaja on pyhä puu, orapihlaja pelastaa luurankohevoselta ja virtaava vesi on taioista vapaa. Mustavarikset hyökkäävät Pimeän saattajina Willin kimppuun. Branista puhutaan Korppipoikana. Lintujen kohdalla mytologia ei ole niin selvää, sillä walesilaisissa taruissa (the Mabinogion) korppia pidetään kuoleman ennusmerkkinä.

Esoteeristen elementtien käyttö nuorten kirjallisuudessa

Esoteeristen elementtien, uskomusten, saagojen tai legendojen käyttö nuorten kirjallisuudessa tai yleensä fantasiassa ei ole mitenkään epätavallista. Hyödyntämisen aste vaihtelee: Joissakin kirjoissa vain viitataan joihinkin esoteerisiin elementteihin, kun taas joissakin käytetään tarustoa todella vahvasti. Esimerkiksi Rick Riordanin nuorten fantasian henkilöt pohjautuvat vahvasti roomalais-kreikkalaiseen mytologiaan kun taas vaikka J. K Rowling tai Ursula Le Guin pohjaavat luovat maailmansa enemmän oman mielikuvituksensa avulla. Heilläkin on kuitenkin erilaisiin mytologioihin pohjautuvia myyttejä tarinoissaan.

Cooperin oma kertojanääni näkyy vahvassa brittiläisyydessä. Hän ei pitäydy vain yhdenlaisiin myytteihin, mutta niiden tausta on joka tapauksessa vahvasti brittiläinen. Kirjat ovat aika synkkiä ja vakavia, huumoria niissä on aika vähän. Siinä mielessä tyyli on minusta lähellä Le Guinia. Cooper on sanonut haastattelussa, ettei halunnut lukea muita nuorten fantasiakirjoja ennen kuin sai oman sarjansa valmiiksi. Sen jälkeen hän sanoo nauttineensa suunnattomasti esimerkiksi Alan Garnerin ja Le Guinin kirjoista.

Pimeä nousee ja Kuningas Harmaa ovat mielestäni juonellisesti sarjan parhaat. Esoteeristen elementtien voima on niissä parhaimmillaan. Ne istuvat ympäröivään luontoon, kelttiläiseen vuodenkiertoon, niissä on selkeä ja sujuva, koskettava juoni. Will ja Bran on kuvattu Drewn lapsia elävämmin, he herättävät sympatiaa ja ovat samaistuttavia yliluonnollisista voimistaan tai syntyperästään huolimatta. Drewn lapsista ainoastaan Jane saa sarjassa enemmän syvyyttä, ja Viheriä noita lepääkin paljolti hänen varassaan.

Minusta esoteeriset elementit sopivat fantasiaan hyvin, oli kyse sitten nuorille tai kenelle tahansa suunnatusta kirjallisuudesta. Esoteerisuudestaan huolimatta ne tuovat tiettyä uskottavuutta, ryhtiä tekstiin. Myytti tai esoteerinen käsite, filosofia tai uskomus antaa kohteellensa sisällön ja luonteen – vaikka kaikki eivät sen salattua sisältöä kokonaan tietäisikään tai ymmärtäisikään. Salattu tai vain pienen piirin tiedossa oleva on kiehtovaa, ja kirja tarjoaa lukijalle mahdollisuuden olla osa tätä valittua joukkoa.

Vaarallisinta esoterian käytössä fantasiassa lienee ylimielisyys tai heikko taustatyön tekeminen. Lukijaa ei saisi aliarvioida. Esoteeriset, mutta johonkin perustuvat elementit pitäisi esittää esikuviensa mukaisesti, vaikka ne nivotaankin osaksi uutta tarinaa – silloin ne oikeasti syventävät fantasiaa ja lisäävät mielikuvituksen lentoa.

Lähteet:

Susan Cooperin oma internet-sivu: The Lost Land of Susan Cooper.

 https://www.thelostland.com/ [haettu 18.11.2018].

The Dark is Rising fanisivut: The Dark is Rising Wiki

http://darkisrising.wikia.com/wiki/Dark_is_Rising_Wiki [18.11.2018].

Green, Miranda Jane: Celtic Myths. British Museum Press, London 1993.

Jones, Gwyn ja Thomas (toim.): The Mabinogion. J. M. Dent Orion Publishing Group, London 1993.

Matthews, John: Graalin myytti. Alkuteos The Grail: Quest for the Eternal (1981). Suom. Joel Kontro. Otava, Singapore 2006.

Sjöblom, Tom: Druidit: tietäjiä, pappeja ja shamaaneja. SKS, Helsinki 2006.

Spivack, Charlotte: Susan Cooper’s ”The Dark is Rising”. Adapting the Arthurian Legends for Children. Essays on Arthurian Juvenilia. Studies in Arthurian and Courtly Cultures. Toim. Barbara Tepa Luback. Palgrave MacMillan, New York 2004.

Thompson, Raymond H: Interview with Susan Cooper. Adapting the Arthurian Legends for Children. Essays on Arthurian Juvenilia. Studies in Arthurian and Courtly Cultures. Toim. Barbara Tepa Luback. Palgrave MacMillan, New York 2004.

Referaatti kirjasta Alf Rehn: Vaaralliset ideat. Kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi.

Alf Rehn toimii nykyään innovaation, designin ja johtamisen professorina Tanskan Odensessa. Hän on vetänyt luovuuskoulutuksia ja kirjoittanut luovuudesta – ja kuten itse kirjassaan sanoo: ”Lukenut hyllymet-reittäin luovuudesta ja innovaatioista”. Tältä pohjalta hän on kirjoittanut hieman toisenlaisen kirjan luovuudesta: Hän haastaa ajattelemaan laatikon ulkopuolelta, epäkorrektisti ja epämukavuusalueelle päätyen. Hänen mukaansa luovuus ei ole eikä sen pidä olla aina kivaa tai helppoa – tai edes tarpeellista.

Rehnin kirja on sujuvasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Sen teesit tai oikeastaan perusluovuusteesien kieltäminen tuntuu tunnistettavalta omienkin työelämän kokemusten pohjalta. Se herätti uusia ajatuksia. Teksti oli osin myös ristiriitaista (niin kuin kirjoittaja itsekin myöntää), sillä luovuus, luova ajattelu, luova organisaatio tai innovaatiot eivät tule vain yhdestä tuutista – ne ovat luovia ja omaperäisiä (vaikka aina ei tarvitsekaan olla omaperäinen ollakseen luova, kopiointi voi olla mitä suurinta luovuutta, kun kopioituja ideoita yhdistellään omaperäisesti).

Viisivaiheinen malli luovuuteen ja ”vaaralliseen ajatteluun”

Rehnin mallin mukaan ”vaarallisia ajatuksia” lähestytään viisivaiheisella mallilla: Matkiminen, laajentaminen, provosoiminen, uudelleenarviointi ja lopulta vaaralliset ajatukset. Hänen mukaansa ihmisen aivot ovat tottuneet matkimaan, ja siksi lähtökohtaisesti yritämme olla luovi itsellemme jo tutulla tavalla. Seuraavaksi kuvittelemme voivamme välttää matkimista laajentamalla ajatteluamme, tutkimalla useampia alueita ja omaksumalla enemmän tietoa. Tämä ei vielä riitä, vaan meidän pitäisi pysty provosoimaan ideoillamme – päästä oman ”salaisen laatikkomme” ulkopuolelle ja uskaltaa esittää oikeasti radikaaleja, provosoivia ideoita (välittämättä siitä, että ne voidaan kokea naurettaviksi, sopimattomiksi ja mahdottomiksi). Vasta kun olemme päässeet laatikon ulkopuolelle voimme kyseenalaistaa, arvioida uudelleen ympäristömme. Viimeinen vaihe Rehnin mallissa on vaarallinen ajattelu: Se erottaa todella luovat leikisti luovista – vaarallinen ajattelu oikeasti muuttaa maailmaa, ei vain luo ideoita.

Toisaalta Rehn argumentoi myös toisinpäin: Luovuus ei voi olla pelkää kyseenalaistamista, vaan myös sokeaa hyväksyntää. Ideasta ei voi tulla onnistunutta innovaatiota ilman lujaa, horjumatonta uskoa omaan ideaan. Rehnin mukaan innovaatioissa ei ole ensisijaisesti kyse loistavista ideoista, vaan myös kovasta pyrkimyksestä realisoida idea, tehdä siitä todellisuutta. Ideoita voidaan heitellä huolettomasti, mutta innovaatiotyö vaatii johtamista. Rehnin mukaan johtajan tärkein kyky on rohkeus. Päätösten, erityisesti epämukavien sellaisten, tekemisen tarvitaan rohkeutta. Pitää tarpeen mukaan uskaltaa viedä läpi myös epämukavia ideoita, joihin organisaatio suhtautuu lähtökohtaisesti negatiivisesti. 

Mukavaa ja luovaa – vai ongelmanratkaisua

Luovuus ei ole, eikä voi aina olla mukavaa. Luovuus ei Rehnin mukaan tarvitse mukavia luovuusharjoi-tuksia, ne eivät vie aivoja mihinkään. Hänen teesiensä mukaan luovuus kukkii pahoissa paikoissa, kun ongelmat on pakko ratkaista. Ihminen (kuten apina) on luonteeltaan ongelmanratkaisija – parhaimmillaan pahoissa paikoissa. Ihmisen aivot ovat laiska elin, ne pyrkivät suoriutumaan helpolla, ja siksi niitä pitää haastaa jatkuvasti ja tehokkaasti, muuten luovuus ei pääse oikeasti kehittymään. Eli ihminen kehittyy luovemmaksi vain tekemällä asioita eri tavalla, tekemällä epämukavia ja vaikeita asioita.

Rehnin mukaan luovan ihmisen tunnusmerkki on se, ettei hän suostu lukkiutumaan ongelmaan tai ajatukseen. Kirjassa oli hauska esimerkki liittyen täydelliseen avaruuskynään: Se mukaan NASA mietti pitkään ja isolla rahalla, miten tehdä kuulakynä, jolla voi kirjoittaa painottomassa tilassa. Kun he sen lopulta keksivät, he kertoivat keksinnöstä myös neuvostoliittolaisille. Nämä muitta mutkitta totesivat huomanneen-sa saman ongelman ja siirtyneensä käyttämään lyijykynää. Luovuus tai innovaatio ei siis välttämättä ole suurta teknistä kehitystä, vaan ongelmanratkaisua.

Usein sanotaan, että ajattelussa pitäisi päästä oman laatikkonsa ulkopuolelle. Näin tietysti on, mutta Rehnin mukaan laatikoita on oikeastaan kaksi, joista ulompi, salainen laatikko, on vaikea hahmottaa. Tiedostamansa laatikon, oman viiteryhmänsä ja kokemustensa, ulkopuolelle on vielä helppo murtautua. Tiedostamaton salainen laatikko on rajoituksemme, sellaiset asiat, joita pidämme niin itsestään selvinä, ettemme edes näe niitä. Tämän ulkopuolelle päästäkseen täytyy mennä pois mukavasta, maukkaasta, sopivasta ja vakavasta – uskaltaa ajatella epämukavia, ällöttäviä, riettaita, lapsellisia, naurettavia ajatuksia. Rehn kärjistää sanomaansa tässä aika paljon. Totta kuitenkin on, että poikkeava, pelottava, outo ja erilainen jää helpommin mieleen ja voi tuoda jotain uutta helpommin kuin mukava ja sopiva.

Epämukavasta Rehn ottaa esimerkiksi myymisen – harva on siihen kovin innokas, on hauskempaa kehittää itse tuotetta (vaikka mieluummin pitäisi miettiä asiakasta ja kehittää palvelua). Epäsopivasta voisi käydä esimerkkinä tietylle asiakasryhmälle suunnatut palvelut: Suhtaudutaanko eläkeläisnaisin herttaisina mummoina ja saalistavina puumina. Voi olla huomattavasti luovempi, jos pystyy ajattelemaan myös konventionaalisten, yleisesti hyväksyttyjen normien ohi – tai ainakin tiedostaa ne.

Leikkiä ja haaveilua vai tarpeiden täyttämistä

Luovuus ei ole eikä sen pidä olla liian vakavaa. Tästä Rehn nostaa esimerkiksi lapset, jotka ovat lähtökoh-taisesti luovia: ”pirullisen kekseliäitä, estottoman anarkistisia ja loistavia keksimään sopimattomia kepposia”. Heillä ei ole aikuisen estoja. Tätä kevytmielisyyttä pitäisi uskaltaa tuoda luovuuteen. Nyky-yhteiskunnassa tarpeistamme suuri osa ei ole välttämättömiä, vaan muuta – viihdettä ja nautinnonhalua, kilpailua… Siksi Rehn kiistää ”kuluttajien tyydyttämättömien tarpeiden” olevan hyvä pohja innovaatioille. Hänen mukaansa luovassa tuotekehittelyssä haaveillaan esiin jotain, joka myöhemmin synnyttää tarpeen – jotain, jota emme olisi itse osanneet kaivata, vaikka pelikonsolin, matkapuhelimen tai energiajuoman.

Järkiperäinen ja luova ovat siis usein ristiriidassa keskenään. Voi olla, että ihminen on valmis maksamaan täysin turhasta jutusta (kirjassa esimerkkinä oli iFart, iPhoneen ladattava sovellus, jolla pystyi tuottamaan pierun ääniä). Rehnin mukaan pitää uskaltaa rohkeasti myös ryhtyä tyhmemmäksi tai tarjota yksinkertai-sempaa – sekin voi olla innovaatio.

Luova organisaatio

Rehnin mielestä luovan kulttuuri kehittäminen on helppoa – se synty, kun sallitaan epäonnistumiset, palkitaan hulluistakin päähänpistoista ja annetaan henkilöstölle riittävästi omaa aikaa kehittää uusia ajatuksia. Vaikeaa sen sijaan on tehdä luovasta yrityskulttuurista tuottava, saada organisaatio paitsi innovoimaan myös toteuttamaan ideoita – toteuttaminen ei useinkaan ole luovaa, vaan tylsää. Rehn kommentoi paradoksaalisesti luovuuden olevan karkkia (sanottuaan ensin sen vaativan tuskaa ja epämukavuutta…). Luovuutta pitää siis pysty johtamaan, joskus aika terävästikin. Jossakin kohtaa pitää lopettaa miettiminen. Rehn siteeraa Ryanairin Bransonia: ”Screw it. Let’s just do it.”

Rehnin mukaan idea ei voi olla hyvä, jos sitä ei kukaan vastusta. Sen täytyy herättää tunteita. Luovassa organisaatiossa pitäisi olla kykyä rakentavaan kritiikkiin ja erilaisia tyyppejä antamaan sitä. Rehn puhuu ”kolmesta tärkeimmästä vihollisestasi eli traditionalistista tai vartijasta, pirun asianajajasta ja kilpailijasta. Tämän saman voisi nähdä kuuluvan myös pienempiin tiimeihin. Omassakin tiimissämme kävimme mielestämme rakentavaa keskustelua ja kehitimme ideoista eteenpäin. Taisimme kuitenkin olla aika varovaisia – Rehnin mukaan ilman rakentavaa kritiikkiä, epämukavaakin, tarvitaan. Muuten luovuus voidaan rakastaa kuoliaaksi.

Maailman lyhin luovuuskurssi

Rehnin mukaan maailman lyhin luovuuskurssi kuuluu seuraavasti: ”Pidä huolta, että omaksut joka päivä jotain odottamatonta, mitä et tiennyt aikaisemmin, mutta rajoittamatta millään lailla sitä, mistä tämän uuden tiedon hankit.” Tässä voi käyttää vaikka Wikipediaa, lehtiä, lehtiä, Googlea… On hyvä ulottaa mielenkiinto laajalle alueelle miettimättä, onko tästä jotain hyötyä minulle. Ei voi tietää, mitä tietoa tarvitsee viiden vuoden päästä, ja siksi on hyödyllistä hakea virikkeitä ja tietoutta mahdollisimman laajalta alueelta ilman ennakkoluuloja sitä, mikä on arvokasta ja mikä ei. Minusta tämä on loistava lähestymistapa: Laajalla yleissivistyksellä pitäisi edelleen olla arvoa. Nyky-yhteiskunnassa se usein unohtuu, kun puhutaan tuottavuudesta ja heitellään halveksuvia kommentteja ”kaiken maailman dosenteista”.

Rehn kehottaa olemaan kerettiläinen ja hiukan vaarallinen, uskaltaa vastustaa normeja – maailma tarvitsee vastusta, ja muutos tekee aina vähän kipeää.

Draamaa...

Draamatehtävä:

*Kirjoita draamallinen tilanne, jossa on käänne.

*Tilanteessa on kaksi henkilöä.

*Dialogin pituus on max 15 repliikkiä.

Näitä oli hauska kirjoittaa!

Hautajaiset                                                

[Leskimies ja anoppi keskustelevat muistotilaisuuden kahvipöydässä.]

Leski: On se aika outoa ajatella, että Markettaa ei enää ole.

Marketan äiti: On se. Vaikka se oli aina sellainen hiljainen, ei pitänyt ääntä itsestään. Hoiteli vaan niitä ruusujaan ja yrttejään. Ei halunnut pahaa kenellekään.

Leski: Eihän se. Oli se kauhea hetki, kun löysin Marketan puutarhasta. Luulin ensin, että hän vaan nukkuu, mutta eihän se… rutisti vieläkin pilleripurkkia kädessään. Toisessa kädessä oli kirje. Eikä kirjeessä edes ollut mitään selitystä, vaan tarkat ohjeet hautajaisten järjestämisestä.

Marketan äiti: Niin.

Leski: No, eiköhän hautajaiset ole olleet sellaiset, mitä hän halusi. Saatiin hänen toivomansa pappi, musiikki ja kukat. Kukista olikin vaivaa, oli vähän hankalaa tuoda ne kaikki tänne saareen. Kyllä minä silti edelleen ihmettelen, millainen ihminen leipoo tarjottavaa omiin hautajaisiinsa.

Marketan äiti: Ehkä sinä et tuntenut Markettaa niin hyvin kuin luulet.

Leski: En kai sitten. Ei kai toista koskaan kokonaan tunne, vaikka olimme me sentään 21 vuotta naimisissa.

Marketan äiti: Mmm… Etkä sinä Marketan toiveita ole ihan täysin noudattanut. Minä näin Annabellan kappelissa, ja näkyyhän tuo täälläkin olevan. Vähän on lyhyt mekkonsa ja korkokengät sopivat huonosti maastoon, mutta säärissä ei tietysti ole vikaa.

Leski: No, Annabella halusi tulla. Hänen mielestään se jotenkin puhdistaisi pöydän. En minä ollut varma, onko se niin hyvä idea, mutta toisaalta Marketan kaikki muut toiveet on toteutettu, ja hän kuitenkin on kuollut – niin että minä ajattelin, että ehkä se ei haittaa.

Marketan äiti: Olisit sinä minusta voinut odottaa hautajaisten yli, ja pitää jonkunlaisen suruajan, ennen kuin tuot uuden naisesi päivänvaloon. Kukaan ei taida haluta puhua hänen kanssaan, mutta ainakin makea maistuu. Lautanen on täynnä kuivaa kakkua ja pikkuleipää. Onkos siinä perää, että hän syö vähän niin kuin kahden edestä?

Leski: No ei nyt puhuta siitä, tämä ei ole oikea aika tai paikka. Minä nousen pitämään pienen puheen, ja sitten pitää vielä laulaa niitä Marketan toivomia lauluja.

Marketan äiti [Kääntyy katsomaan suoraan Annabellaa, jota on tähän asti seurannut sivusta.]: Hei, kuule, mahtaako Annabellalla olla joku hätä? Hän yskii ja haukkoo henkeä. Hän pitelee kaulaansa – mitä siellä oikein tapahtuu! Ihan kuin hän olisi tukehtumaisillaan! Nyt hän kaatuu…

Leski: Oliko siinä kakussa pähkinää? Annabella on sille tosi allerginen!

[Mies lähtee juoksemaan kohti Annabellaa. Marketan äiti jää paikoilleen katsomaan.]

Marketan äiti [itsekseen]: Marketalla taisi olla syynsä leipomisintoonsa. Ja siihenkin, miksi hän halusi, että muistotilaisuus pidettäisiin saaressa. Mahtaako apu tulla liian hitaasti paikalle.


TAI

Puhukaa toisillenne


[Mies ja vaimo ovat jo sängyssä, rouva lukee vielä uutisia kännykästä. Makuuhuoneessa on hämärää.]


Mies: Mitä sä haluaisit tehdä viikonloppuna?


Vaimo: En mä tiedä. Ei kai mitään erityistä.


Mies: Mä vähän mietin, että nyt olisi kirjamessut. Sinne vois mennä jompanakumpana päivänä.


Vaimo: Jaa… en mä kyllä tiedä. Siellä messuilla on aina hirveä tungos, en mä oikein jaksaisi. Eikä tässä viime aikoina ole ehtinyt mitään lukeakaan.


Mies: No ei kyllä oo. Mietin vaan, kun joulukin tulee, niin sieltä olisi voinut katsoa vaikka jotain lahjakirjojakin… Jos sä oot väsynyt, niin ollaan kotona. Voitaishan me käydä lauantaina vaikka syömässä tai leffassa tai jotain. Annetaan lasten käydä Hesessä ja mennään jonnekin parempaan paikkaan illalla.


Vaimo: En mä tiedä, mulla on töitä ainakin sunnuntaina. Ja kai meidän pitäisi käydä sun äitiä katsomassa, sillä oli jotain ongelmia lämmityksen kanssa. Ja eikö mökkikin pitäisi laittaa talvikuntoon.


Mies: Okei, mennään sitten sinne. Lapsetkin tykkää varmaan käydä siellä, näkevät samalla serkkujakin. 


Vaimo: En mä niillä meinannut käydä, en mä jaksa sitä Annan uutta miestä. Se on sellanen itsekeskeinen, itseänsä täynnä oleva ääliö. Mä en ymmärrä, mitä Anna näkee siinä. Ja kyllähän meillä menee toinen päivä mökillä. Sielläkin vaan joka vuosi viritellään niitä samoja hiirenloukkuja ja pinotaan tavaraa talvisäilöön. Pitäisi purkaa koko rantamökki ja rakentaa uusi, mutta siitäkään ei ikinä tule mitään.


Mies: Okei. Musta se Jarmo on kyllä ihan ok. Enkä mä nyt tiedä, minusta se mökki on ihan hyvä. Mutta joo, olisihan se hyvä laittaa talvikuntoon samalla reissulla.


Vaimo: Susta kaikki on aina ihan ok. Sulla ei nytkään ole mitään, mitä sä oikeasti haluaisit tehdä. Sä ehdotat jotain, etkä yhtään mieti, mitä pitäisi hoitaa. Ja sitten kun mä listaan mitä pitää tehdä, sä vaan hymiset ja hyväksyt kaiken. En mä tajua. En mä halua käyttää viikonloppua sun äitiin enkä mökkiin, mutta kun on pakko. Sä et niitä hoida, vaikka sulla olisi hyvin arkena aikaa. Sulla loppuu kohta ansiosidonnainen, mutta sä vaan ehdottelet ravintoloita ja mietit joululahjoja. Oot sä ihan irti todellisuudesta? Tajuutsä, että me saadaan kohta myydä se mökki sen sijaan että laajennettaisiin, niin kuin meidän piti?


Mies: Kyllä mä sen todellisuuden nään joka aamu, kun katu tyhjenee, ja kaikki lähtee töihin. Mä vaan haluaisin edes viikonloppuna olla niin kuin muutkin. Kyllä mä oon yrittänyt hakea töitä ja oon tehny pari kurssia avoimeen yliopistoon. Markkinatilanne vaan ei oo niin hyvä, eikä kokemus paina, vaan ikä. Tota… Mä oo vieläkään sanonu äidille, että potkut tuli. En vaan oo pystyny. Ja siksi mä vältän liikkumista tässä päivällä. Mä en halua puhua kenenkään kanssa.


Vaimo [kohottautuu ylös tyynystä ja lakkaa ensimmäistä kertaa tuijottamasta kännykkää]: Siis mitä! Onko sulla oikeasti niin huono olo? Eihän salailussa ole mitään järkeä. Mikset sä oo puhunu mulle mitään? 


Mies: No et sä oikeastaan oo halunnu kuunnella, ni mä oon sitten vaan yrittänyt hoitaa tän ite. Kai säkin sitte häpeät mua. Et kai sä siks halua mihinkään lähteäkään. Noloa olla työttömän luuserin kanssa.


Vaimo: Nyt sä oot väärässä. Mä luulin, ettet sä halua puhua siitä. Mä koitin antaa sulle tilaa, mutta mua on koko ajan ottanut päähän, kun sä et puhu mulle. Sä et oo ollut oma ittes. Mun olis pitänyt ymmärtää. Mut hei, salailu loppuu nyt. Käydään lauantaina sun äidillä, jätetään lapset sinne yöksi, ja mennään rauhassa syömään ja puhutaan kunnolla.

TAI


Isistä ja ketuista    


[Taustalla kiire, isän lähtö viikonloppuna. Lapsi ei ymmärrä, mitä ero tarkoittaa, äiti ei halua tehdä siitä selvää päiväkodin eteisessä.]



Lapsi: Missä Kettu on?


Äiti: Tässä se on, kulta, laitan sen odottamaan lokeroon. Riisu hanskat ja pipo. Mä laitan tämän sun hupparin hyllyyn. Muista laittaa se iltapäivällä päälle, kulta.


Lapsi: Anna Kettu! Anna!


Äiti: Riisu ensin, kulta. Saat Ketun sitten mukaan aamupalalle.


Lapsi: Tuleeko isä hakemaan?


Äiti: Ei, minä tulen tänään.


Lapsi: Miks? Koska isä tulee? Ketulla on ikävä isää.


Äiti: Se tule ehkä loppuviikosta hakemaan. Riisu nyt se haalari. Aamupalakärry on jo tuolla, saat kohta puuroa.


Lapsi: En mä halua puuroa. Isäkään ei syö puuroa. Miksi isä otti kaksi matkalaukkua kun se lähti? Miksi sun piti viedä Samu kouluun tänään?


Äiti: No se laittoi niihin vaatteita. Samu ei olisi muuten ehtinyt kouluun.


Lapsi: Miks? Mä haluan että isä tulee hakemaan.


Äiti: Samu ei olisi ehtinyt, koska kello on paljon. Riisu haalari!


Lapsi: Miks?


Äiti [raivokkaasti kuiskaten]: Nyt riisut haalarin, jos haluat Ketun. Mä en muuten anna sitä sulle. Eikä isä nyt tuu hakemaan, katotaan tuleeko se ikinä hakemaan, lakkaa jankuttamasta miks, miks, miks. En mä vaan tiedä miks. En mä tiedä enää mistään yhtään mitään.


Lapsi: Miksi sä olet noin vihanen?

TAI

Salaisuuksia eteisessä

Äiti: Nytkö sä olet lähdössä? Kai sulla on sukkikset jalassa, siellä on tosi kylmä tuuli. [Huutaa keittiöstä, ei näe eteiseen.]

Tytär: Joo, mä meen nyt. Mä annoin jo Miisulle ruokaa. Ja imuroin mun huoneen, niinku me sovittiin.

Äiti [tulee eteiseen]: Okei. Hei, sulla on ihan paljaat nilkat, ethän sä noin voi mennä. Sukkikset alle ja lämpimämpi paita tai ota kevyttoppis, siinä on edes huppu.

Tytär: En mä ehdi, mun pitää mennä. Vilma ja Miikka tulee kohta.

Äiti: Mikä Miikka? Et sä mene ensin bussilla Vilmalle?

Tytär: Et sä muista? Ne tuli USA:sta Suomeen, ja se tuli nyt meidän luokalle. Mä ehkä vähän niinku oon sen kanssa tai en mä nyt ihan tiedä, mut me mennään yhdessä tästä. Mä meen nyt.

Äiti: Hei me sovittiin, että mopoautojen kyytiin ei mennä. Meille ei hommata semmoista, eikä sen kyytiin mennä. Sä et edes kysyny lupaa, meinaat vaan tehdä ihan niin kun sua huvittaa.

Tytär: No mut kun sillä on ihan tavallinen auto, se on jo kahdeksantoista. Se ajaa niiden porukoiden Audilla. Hienompi se on kun meidän auto, siinä on varmaan kaikki mahdolliset turvajutut. Se tulee ihan just. Hei, voin mä ottaa sen kevytuntsikan.

Äiti: Sä et mee mihinkään. Että sä kehtaat! Sä et oo puhunu koko Miikasta mitään, se on sua kaks vuotta vanhempi, ties ketä se on ajeluttanu sillä Audillaan. Ja sä et vähän niinku oo yhtään kenenkään kanssa, sä oot vasta just aloittanu lukion. Tolla pelillä susta ei tuu ylioppilasta ikinä, ja sit sä et pääse yliopistoon, sun elämä menee pilalle.

Tytär: Niinku sun vai? Tulee tollanen surkee kampaaja, jolla ei oo mitään omaa elämää. Miikan isä oli diplomaattina Washingtonissa, se on ihan eri sfääristä se sen perhe kun me. Tajuutsä, ne on sivistyneitä, ei jauha tällaista paskaa sukkiksista! Sen äiti on toimittaja, se kirjottaa jotain matkajuttuja Mondoon ja pitää omaa blogia. Ei mua oo huvittanu puhua niistä sulle, et sä kuitenkaan tajuu.

Äiti: Joo, mä oon vaan kampaaja, mutta tajuutsä mistä mä lähdin! Ei ollut vesivessaa, ja mun äidin rahat meni viinaan. Sit vielä sä: Sä olit vahinko, sua ei pitäis edes olla olemassa! Ei Harri oo sun isäs, mä tapasin sen vasta kun sä olit vauva. Sun takias multa meni viimeinenkin mahdollisuus kouluun. Ja mä oon yrittänyt antaa sulle kaiken, mitä vaan voin. Ja silti sä nyt oot hyppimässä jonkun audi-Miikan kyytiin kun se vaan viheltää. Sä et mee yhtään mihinkään.

Tytär: Valehteletsä? Kuka mun isä sit on? 

Äiti: En mä kerro. Anteeks, ei mun olis pitänyt sanoa sitä, mä lupasin Harrillekin, etten koskaan sano ja että me ollaan perhe. Hei istutaan alas, anteeks, en mä tarkottanu, ei tän näin pitänyt mennä. [Yrittää halata tytärtä]

Tytär: Ja sit sä syytät mua valehtelemisesta! Ne tuli, mä meen nyt, mä en haluu puhua sun kanssa – oot sä edes mun äiti?

Luova tietoteksti...

LUOVA TIETOTEKSTI -TEHTÄVÄ PÄHKINÄNKUORESSA:

Havainnoi maailmanmenoa ympärilläsi. Mitä kiinnostavaa näet? Mikä asia / ilmiö / tekemäsi huomio askarruttaa sinua? Suunnittele havaintosi innostamana luova tietoteksti. Käytä aineistoa havaintosi todentamisessa, tutkimisessa, tukena. Kirjoita suunnittelemasi tekstin alkupuoli.

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari - mitä meistä isona tulee?

Monipuolistuuko, rikastuuko työelämä vai olemmeko matkalla tyhjyyteen ja kurjuuteen perinteisten ammattien ja koulutuspolkujen kadotessa? Työelämä on murroksessa ja koulutuksen merkitys kasvaa – tästä vallitsee laaja yksimielisyys, mutta mihin myllerrys johtaa ja miten siihen pitäisi koulutuksella vastata? En enää löydä seuraavaa työpaikkaani painetusta sunnuntai-Hesarista, löytyykö töitä yleensä jostakin vai onko työ luotava itse?

Vanhan lastenlorun riimejä paljon tutummatkin ammatit ovat hävinneet. Huomaan pärjääväni hyvin iltapäivälehtien vanhoja sanoja tenttaavissa testeissä: kuppareista ei tarvitse, onneksi, opintojen ohjauksessa puhua. Uusia ammattinimikkeitä ja toimenkuvia syntyy vauhdilla palkansaajien ja yrittäjien rajan samalla hämärtyessä. Meidän pitää jatkossa todennäköisesti koostaa ammattitaitomme ja osaamisemme erilaisista moduuleista, jotka loksahtavat yhteen kuin eriväriset lego-palat muodostaen yksilöllisen osaamisprofiilin.

Epätyypillisistä työsuhteista ennustetaan tulevan uusi normaali. Keräämämme palikkalaatikon avulla ansaitsemme elantomme, erivärisiä paloja uran eri vaiheissa hyödyntäen. Digitalisaatio luo mahdollisuuksia esimerkiksi alustatyön kautta. Tällä tarkoitetaan työtä, jossa palveluntarjoaja poimii alustan kautta erilaisia työtehtäviä ja suorittaa niitä pienyrittäjänä asiakkaalle verkon välityksellä. Viihteellisemmällä puolella iltapäivälehtien vuosittaisiin ”kateuskatsauksiin”, verotukseen perustuviin listauksiin, on ilmaantunut täysin uusia ammatinharjoittajia – voiko sosiaalisesta mediasta saada ammatin, ovatko bloggarit ja tubettajat yrittäjiä?

Työtä tehdään palkan ja elannon ansaitsemiseksi, mutta se tuo mukanaan paljon muutakin: työkaverit, rytmin päivään ja parhaimmillaan myös kokemuksen tarpeellisuudesta ja onnistumisesta. Digitalisaatio vähentää ajan ja paikan merkitystä työnteossa hyvässä ja pahassa: sosiaalisen verkoston puuttuminen voi olla vaikeaa, mutta toisaalta työnteko omalta kesämökiltä ei kuulosta hassummalta. Luterilaiseen perintöön nojaavassa Suomessa työ on määritellyt ja edelleenkin määrittelee vahvasti ihmisen arvostusta ja paikkaa yhteiskunnassa – sekin selittänee väistämättömän muutoksen luomaa pelkoa ihmisten mielissä.

Työelämän muuttuessa sosiaalilainsäädäntö ei ole pysynyt tilanteen tasalla. Nykylainsäädäntö johtaa usein käsittämättömiin loukkuihin eri tukimuotojen välillä. Jos jään valmistuttuani työttömäksi, ja päätän jatkaa opintojani yliopistossa, minut katsotaan opintotuen piirissä olevaksi täysiaikaiseksi opiskelijaksi. Tällöin en ole oikeutettu opintotukea selvästi suurempaan työmarkkinatukeen, vaikka olisin valmis keskeyttämään opintoni heti töitä saadessani. Yhteiskunnan juhlapuheet ja toimet eivät kohtaa.

Työelämän muutos ei sinänsä ole uusi asia, koko teollistumisen historia on muutoksen ja kehityksen historiaa. Kuitenkin huomaan pohtivani ihmisen tapaa nostaa aina oma aikansa kaikkein merkittävimmäksi. Olisivatko uhkakuvat sittenkin mahdollisuuksia?

Globalisaatio ja digitalisaatio etenevät vääjäämättä, parempi hypätä junaan mukaan ja pyrkiä nauttimaan kyydistä! Tulevaisuutta on pohdittu mallintamalla erilaisia skenaarioita, joiden avulla hieman eri painotuksilla konkretisoidaan työnantaja- ja työntekijäsuhteen, työn merkityksen, työn uusien sisältöjen ja käytäntöjen sekä koulutustarpeiden muutosten vaikutuksia yhteiskuntaan. Ennustaminen on kuitenkin vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen – tervetuloa ensimmäiseen vaunuun tutustumaan eri skenaarioiden tarjoamiin asemiin!

Jutussa käsitellään yhteiskunnan ja työn muutosta realistispositiivisessa sävyssä. Teksti voitaisiin julkaista pitkänä artikkelina sanomalehden sunnuntailiitteessä tai jossakin enemmän opiskelijoille suunnatussa julkaisussa – en tietoisesti suunnannut tätä korostetusti nuorille – muutos vaikuttaa kaikkiin.

Artikkelissa pohtisin jatkossa tarkemmin työn ja yhteiskunnan muutoksia ja niiden vaikutuksia alla listattujen lähteiden sekä osin omien kokemusteni kautta. Olisi myös mielenkiintoista haastatella esimerkiksi yrittäjyyden ja liiketoimintaosaamisen professori Anne Kovalaista aiheeseen liittyen. Korostaisin koulutuksen merkitystä ajatellen kaikesta voivan olla hyötyä. Pitää olla rohkea, avoin, uskoa omiin kiinnostuksen kohteisiinsa – kerätä oma ainutlaatuinen lego-laatikkonsa. Passiivisuus ja pelko on turhaa, muutoksista on selvitty ennenkin.

Lähteitä:

Anttila Johannes, Eranti Veikko, Jousilahti Julia, Koponen Johannes, Koskinen Minea, Leppänen Juha, Neuvonen Aleksi, Dufva Mikko, Halonen Minna, Myllyoja Jouko, Pulkka Ville-Veikko,  Annala Mikko, Hiilamo Heikki, Honkatukia Juha, Järvensivu Anu, Kari Mika,  Kuosmanen Jaakko, Malho Maria, Malkamäki Maari. ”Pitkän aikavälin politiikalla läpi murroksen – tahtotiloja työn tulevaisuudesta”. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 34/2018

Demos Helsinki (useita tekijöitä). ”Työ 2040 – Skenaarioita työn tulevaisuudesta”.  Luettu 20.9.2018. https://media.sitra.fi/2017/02/24031648/Tyo_2040_skenaariot.pdf

Tuovinen Anu. ”Monimuotoinen työ muokkaa työmarkkinoita”. Smart Work in Platform Economy. Luettu 20.9.2018. http://www.smartworkresearch.fi/fi/monimuotoinen-tyo-muokkaa-tyomarkkinoita/

Siivet

Novelli, jossa kahden henkilön välillä ja ainakin toisen henkilön ja tämän ympäristön välillä vallitsee jännite. Pura nämä jännitteet jotenkin. Saa käyttää 3000 merkkiä.

Siivet

Laitettuaan out-of-officen pariksi päiväksi päälle Minna sulki kannettavansa ja suuntasi naulakoille. Moni oli jo lähtenyt hakemaan lapsia päiväkodista, ja lounaalla oli puhuttu lähikoulun vanhempainillasta. Niistä hänellä ei koskaan olisi sanottavaa. Loppuviikosta hymyily lounaspöydässä oli alkanut sattua poskissa. Hissin peilin edessä toimistonaamio putosi, ja alta paljastuva halveksuttava olio hävisi hupun suojiin hänen kietoutuessaan syvälle takkiinsa.

Ulkona satoi riipivää räntää. Minnan piti ohjeistaa itsensä hengittämään ja keskittyä siirtämään jalkojaan eteenpäin vuorotellen, säilyttäen tahtinsa, päästäkseen parinsadan metrin matkan pysäkille. Hän katseli taivaalle bussikortti kädessään. Voisiko hän kadota, nousta ilmaan? Hän oli antamassa siivet, hänelle itselleen oli tarjolla vain bussi Kätilöopistolle.

Aulan kyltit julistivat vauvamyönteisyyttä ja imetyksen tärkeyttä. Vastaanotossa lääkärin sanottiin olevan tunnin myöhässä. Käytävän nurkkaan piiloutuen Minna kaivoi konemaisesti kännykän esille ja tuijotti sen ruutua. Koko olemus lukittui paikoilleen mahdollisimman huomaamattomaksi. Onneksi missään ei ollut peiliä. Sen sijaan seinällä julisteeseen vangittuna vauva hyrisi äitinsä sylissä hampaatonta hymyään.

Ajatus palasi elokuiseen iltaan, jolloin hän oli kertonut Mikalle olevansa raskaana. Se ei ollut suunniteltua, ei todellakaan, ja Mikan reaktio oli ollut odotettu. Heidän piti hankkia koira, ei oksennustautia ja täitä päiväkodista kotiin tuovaa lasta. Poliitikkojen synnytystalkookehotukset tai vanhempien toiveet isovanhemmuudesta eivät olleet heitä varten.

Minna oli ensijärkytyksen jälkeen hämmästyttänyt paitsi Mikan myös itsensä lykkäämällä soittoa terveyskeskukseen edetäkseen raskauden keskeytyksen kanssa. Mika ei halunnut edes puhua asiasta, hänen mielestään ”se" piti vain hoitaa pois. Kun aborttiaika oli saatu, pyöreät vatsat, tuttisuiset pikkuvauvat ja voitonriemuisina vaappuvat taaperot suorastaan hyökyivät vastaan kaikkialla kiipeiltävien puiden ja pulkkamäkimahdollisuuksien väleissä, omalla tavallaan julistaen Minnan ulkopuoliseksi ja petturiksi.

Sitten Mika ehdotti kennelissä käymistä – ja Minna alkoi itkeä rajusti. Kennel jäi käymättä, Mika lähti lenkille. Palattuaan hän töksäytti hengästyneenä:” Sinä haluaisit pitää sen.” Taakseen katsomatta Mika kääntyi suihkuun tiuskaisten: ”Valitse.”

Minna palasi nykyhetkeen ja katsoi kenkiään. Hän ajatteli siipiä. Seinällä vauvan puvussa oli keijuja. Hän muisteli työkaveria, joka ei valtavan vatsansa vuoksi nähnyt varpaitaan ja kulki töissä tohveleissa jalkojen turvottua niin, etteivät kengät enää sopineet. Tämä oli nauranut, ettei voi erota, kun sormuksiakaan ei saa irti. Hitaasti Minna irrotti sormukset sormestaan, laski ne ikkunalaudalle ja otti kuvan. Kuva suhahti liikkeelle viestillä: ”Valitsin Sen.”

Räntäsade oli tauonnut. Pehmeä usva ympäröi Minnan hänen leijuessaan mäkeä alas kaupungin hämärään. Siivet kantoivat. Hän riisui huppunsa, antoi hiusten kostua ja hymyili taivaalle.

Museoiden synty, kerronnallisuus ja persoonallisuus: Elämyksiä Turun linnassa, Luostarinmäen käsityöläisverstaissa ja Amurin työläiskorttelissa

Essee perustuu Petja Aarnipuun väitöskirjaan ”Turun linna kerrottuna ja kertovana tilana” sekä Solveig Sjöberg-Pietarisen  väitöskirjaan ”Museer ger mening: Friluftsmuseerna Klosterbacken och Amuri som representationer”. Väitöskirjojen tutkimusaiheena ovat omalle paikalleen (”in situ”) museoidut kohteet, jotka kuitenkin eroavat toisistaan monella tavalla niin syntyhistoriansa kuin museaalisen esitystapansa puolesta. Väitöskirjatutkijat lähestyvät kohteitaan hieman eri suunnista – tähän vaikuttaa paitsi kohteiden erilainen aikajänne ja syntyhistoria, myös tutkijoiden oma kokemus. Sjöberg-Pietarinen on työskennellyt pitkään Luostarinmäellä, ja hänen lähestymistapansa tutkittaviin kohteisiin on Aarnipuuta käytännönläheisempi. Aarnipuu puolestaan käyttää tilan, linnan, kerronnallisuuden tutkimuksessaan kiinnostavasti useampaakin teoreettista viitekehystä.

Vaikka tutkimuskysymys ei ole sama, molemmissa väitöskirjoissa tutkitaan, mikä museoissa kiinnostaa ja mitä eri asioita pitää museotoiminnassa tulee ratkaistavaksi: Tutkimus ja pohdinta keskittyy paljolti samojen teemojen ympärille. Käytyyn keskusteluun ja ratkaisuihin vaikuttavat merkittävästi kulloinkin elettävän ajan arvot, tavat ja osaaminen: Miten restauroidaan, miten korjataan ja mitä museokävijälle halutaan näyttelyllä ja siihen liittyvillä komponenteilla kertoa.

Kuvaan esseessäni väitöskirjojen rakennetta, käytettyjä tutkimusmetodeja ja tutkimustuloksia nostaen esille museokohteita erottavia ja yhdistäviä tekijöitä, sekä toisaalta itseäni eniten kiinnostaneita kysy-myksiä. Sekä Turun linnaan että Luostarinmäen käsityöläismuseoon liittyy omia lapsuuden muistoja, ja kaikissa kolmessa kohteessa olen vieraillut myöhemmin oman perheeni kanssa. Omakohtaisuus tuo lukemiseen yhden lisäsävyn: Väitöskirjoissa toisaalta paljastetaan, millä museoihin on haettu elämyksellisyyttä ja toisaalta pohditaan tilojen tutkimusta – tätä on mielenkiintoista verrata omiin kokemuksiin. Seuraava kierros lisääntyneellä taustatiedolla ja parantuneella kyvyllä katsoa näyttelyitä ja tiloja enemmän museoammattilaisen näkökulmasta pitää tehdä mahdollisimman pian.

Väitöskirjojen luonteesta ja tutkimuskysymyksestä

Aarnipuu aloittaa väitöskirjansa kertomalla, miten hän alkoi junamatkalla Hämeenlinnan ohi ajaessaan miettiä, mikä linnoissa kiehtoo. Kysymys kasvoi väitöskirjaksi, jossa pohditaan, mikä ”linna” on. Aarnipuu lähestyy linnaa folkloristisesti narratiivisena tilana eli rakennuksena, joka on samalla sekä kertomusten aihe että kerronnan väline, ei vain historiallinen tai arkkitehtoninen kohde, vaikka nämä molemmat tieteenalat toki vaikuttavat taustalla. Hän keskittyy nimenomaan miettimään, miten rakennusten, tässä tapauksessa linnan, kautta voidaan tuottaa merkityksiä, välittää tietoa ja elämyksiä.

Muuritkin puhuvat, jos niitä osaa kuunnella. Jotta niitä voisi ymmärtää, tarvitaan paljon taustatietoa ja ymmärrystä arkeologiasta ja arkkitehtuurista. Aarnipuuta selvästi kiehtoo, mikä muurien sanoma milloinkin on: Turun linnaa ei ole rakennettu elämykselliseksi museoksi, vaan sitä on sen koko pitkän olemassaoloajan rakennettu, muutettu ja modernisoitu kunkin ajan käyttötarkoituksen ja toisaalta tiedossa olevien teknisten rakennus- ja lämmityskeinojen puitteissa. Se on ollut puolustuksellinen linnoitus, hallintorakennus, edustustila ja vankila ennen kuin siitä tuli museo. Toinen puoli linnan arvoitusta on muureihin kätkeytyvän monimuotoisuuden kommunikointi tavalliselle linnaan tutustuvalle turistille: Miten vastataan niihin odotuksiin ja oletuksiin, joita linnasta kiinnostuneella on.

Vastatakseen asettamiinsa kysymyksiin Aarnipuu kertoo melko tarkastikin linnan vaiheista, sen erilaisista käyttötarkoituksista ja niiden myötä tehdyistä rakenteellisista muutoksista. Tilojen nykyiseen museokäyttöön liittyen Aarnipuu keskustelee kulttuuriperinnöstä ensin käsitteellisellä tasolla ja yhdistää sitten teoreettisia malleja käsitellä tilaa ja kokemuksia nykyajan käytäntöön: Hän on ollut mukana opaskierroksilla ja kuvaa niitä tarkasti. Lopuksi hän vertaa Turun kaupungin esitteiden ja imagostrategian sanoman luomaa ”menneisyyden Turkua” siihen, mitä linnassa voi nähdä ja mitä siellä kerrotaan – ”miten teksti ei niinkään peilaa todellisuutta, vaan rakentaa sitä”.

Väitöskirjaa aloittaessaan Sjöberg-Pietarinen oli ollut yli 20 vuotta tutkijana Luostarinmäen käsityöläismuseossa, joten toinen tutkimuskohteista oli hänelle läpikotaisin tuttu, ja hän oli tehnyt jo lisensiaatintyön museossa pitkään vaikuttaneesta Irja Sahlbergista. Sjöberg-Pietarinen syventää ja laajentaa aiempaa tutkimustaan pohtimalla, miten paljon käsillä oleva, elettävä aika sekä yhteiskunnan arvot ja tavat vaikuttavat museoiden valintoihin ja näyttelyihin – siihen, mitä museo haluaa yleisölleen viestiä.

Sjöberg-Pietarinen toteaa museon yhden tehtävän olevan säilyttää sellaista, joka on vaarassa hävitä – kuten käsityöläistaidot tai työläisten asumiskulttuuri. Kehitys on hyvä asia, eikä kukaan halua elää muinaismuistona, mutta säilyttämisen lisäksi museolla on esittämis- ja koulutusvelvollisuus, joten säilyttämisen lisäksi kulttuuriperintö, ”miten ennen elettiin”, pitäisi saada esitetyksi ja välitetyksi yleisölle.

Sjöberg-Pietarista kiinnostaa tutkimuksessaan erityisesti museon luomisprosessi: Mitä päätettiin säilyttää ja miksi se päätettiin säilyttää. Hän käy tutkimuksessaan läpi Luostarinmäen käsityöläismuseon ja Amurin työläiskorttelimuseon perustamisprosessia kaupunkien eri elimien päätösten, lehtikirjoittelun ja haastattelujen kautta. Vertaamalla eri aikoina perustettuja Luostarinmäkeä ja Amuria hän pystyy näyttämään toteen väitteensä siitä, että kuluva aika, nykyaika, heijastuu siihen kuvaan mikä museolla halutaan menneisyydestä näyttää.

Tutkimuksen rakenne, käsitteet ja teoreettinen viitekehys

Aarnipuun väitöskirja on jaettu neljään kokonaisuuteen. Ensimmäisessä osassa hän kertoo tutkimuksensa taustasta, määrittelee käsitteet ja kuvailee käyttämäänsä aineistoa. Toinen osa on omistettu Turun linnan rakennushistorialle ja restauroinnille. Toisen osan käyttäessä kerronnallisuuden lähteenä pääasiassa Turun linnan rakennusta itsessään, kolmannessa osassa keskitytään opasteisiin, opaskierroksiin ja linnaan erityisesti matkailijoita varten luotuihin tiloihin. Neljännessä osassa analysoidaan linnaa ja sieltä saatavaa kokemusta Turun kaupungin matkailumateriaalien kautta, sekä tehdään loppupäätelmät uusiutuvasta kulttuuriperinnöstä. Rakenne on looginen, mutta tutkimustulosten esittäminen pelkkää yhteenvetoa laajemmin kootusti lopussa tai miksei anglosaksisen mallin mukaan heti alussa olisi ehkä palvellut lukijaa vielä paremmin.

Sjöberg-Pietarisen väitöskirja rakentuu kuudesta luvusta: Johdanto, Valitseminen, Mitä valitut asiat edustavat, Museonäyttelyiden luominen, Museon perustaminen ja nykyaika sekä Merkityksen esineellistäminen. Johdannossa Sjöberg-Pietarinen puhuu ulkoilmamuseosta tutkimuskohteena, määrittelee tutkimus-kysymyksensä ja kertoo käyttämistään materiaaleista, sekä käsittelee ulkoilmamuseon luomista ja museodiskurssia nykyajassa. Valitseminen-luvussa kuvataan museoiden erilaista syntyprosessia Turussa ja Tampereella, ja sitä, miten eletyn ajan arvot vaikuttivat siihen, mitä nähtiin arvokkaaksi säilyttää. Seuraavassa luvussa pureudutaan tarkemmin vaikuttamiseen: Mitä säilytettäväksi päätetyillä ympäristöillä halutaan esittää. Sekä Luostarinmäen käsityöläismuseon että Amurin työläismuseon synty henkilöityy suuresti muutamaan vahvaan persoonaan. Pääluvuissaan Sjöberg-Pietarinen käsittelee heitä ja museonäyttelyiden luomista. Lopuksi Sjöberg-Pietarinen kuvaa kulloinkin eletyn ajan vaikutusta museoiden luomiseen ja näyttelyiden rakentumiseen sekä summaa väitöskirjansa tulokset menneisyyden merkityksen välittämisestä säilytetyn ympäristön kautta. Sjöberg-Pietarisen kokemus ja asiantuntemus näkyy väitöskirjan sujuvuudessa: Matkaa kuljetaan luontevasti, vaikka materiaalia on paljon käsiteltäessä kahta eri aikaan perustettua ja erilaista ulkoilmamuseota.

Sekä Aarnipuu että Sjöberg-Pietarinen määrittelevät käyttämänsä käsitteet minusta huolellisesti. Esimerkiksi Aarnipuu pohtii kulttuuriperinnön käsitettä monipuolisesti niin kielitieteellisesti kuin erilaisten sopimusten ja konventioiden kautta ja Sjöberg-Pietarinen määrittelee tarkasti, mitä ulkoilmamuseolla tarkoitetaan ja miten sitä ja sen syntyprosessia voidaan tutkia. Molemmissa väitöskirjoissa säilyttäminen ja erilaiset tavat tehdä sitä ovat tärkeässä osassa, ja restauroinnin, konservoinnin, rekonstruoinnin ja entistämisen käsitteet ja niiden suhde toisiinsa selitetään. Oleellista väitöskirjojen näkemysten kannalta onkin, että kulttuuriperinnön ollessa ”henkisiä ja aineellisia todistuskappaleita ihmisen toiminnasta ennen ja nyt”, se on samalla myös ”ihmisten erilaisista sosiaalisista, poliittisista ja ideologisista syistä tekemien valintojen tulos”.

Aarnipuu kokee folkloristina ihmisten elämän sosiaalisten rakenteiden rakenteellistamisen itselleen luontaisimmaksi tutkimusasenteeksi. Hän on luonut kolmihaaraisen teoreettis-metodologisen tavan lähestyä Turun linnan problematiikkaa ja käsittelee linnaa ensinnäkin ajasta ja paikasta sosiaalisen toiminnan yhteydessä aina uudelleen muodostuvana tilana, toiseksi toiminnallistuvina mielikuvina ja kolmanneksi narratiivisena tilana, jolloin linnaa tuotteistetaan tarinoilla osana matkailullista sisällön-tuotantoa ja merkityksellistämistä. Tässä osassa käyttämänsä mimesis-käsitteen Aarnipuu selittää huolellisesti. Vaikka teoreettisia lähestymistapoja on monta, ne kaikki liittyvät tilan, rakennuksen, linnan, elämyksellisyyteen ja merkityksellisyyteen.

Sjöberg-Pietarisen tutkimuskohteiden historia on selkeästi lyhyempi kuin Turun linnan. Hänen käyttä-mänsä viitekehys on jonkin verran käytännöllisempi kuin Aarnipuun. Koska hänellä on pitkä kokemus työskentelystä Luostarinmäellä, hän on eri tavalla sisällä museon organisaatiossa ja toiminnassa. Hän toteaa itsekin katsovansa museota instituutiona sisältäpäin ja pyrkivänsä käyttämään tutkimuksessaan omaa kokemustaan. Kansatieteilijänä hän katsoo museota enemmän yleisön kautta pohtien, mitä arjen kulttuuria ja samaistumismahdollisuuksia museo tarjoaa, kun taas museologi peilaa yhteiskuntaa museon kautta valiten, mitä säilytetään ja mitä esitetään. Tämä valintaprosessi ja sen ymmärtäminen on oleellinen osa niin Luostarinmäen kuin Amurinkin perustamisessa samoin kuin Turun linnan kehittymisessä nykyiseksi museoksi. Sjöberg-Pietarinen toteaa myös, ettei ole olemassa ainoita oikeita ratkaisuja. Hän pyrkii ymmärtämään tehtyjä ratkaisuja ja peilaamaan niitä tekoaikaansa, ei antamaan tuomioita tai hakemaan oikeita ratkaisuja.

Molemmat tutkijat rajaavat museovieraiden kokemusten analysoinnin tutkimuksensa ulkopuolelle. Rajaus on varmasti tarpeellinen, ilman sitä tutkimus kasvaisi liian suureksi ja hankalasti hallittavaksi. Aarnipuu on pohtinut kyselytutkimuksen tekemistä, mutta todennut sen hankalaksi: Missä kohtaa ja millä tavalla kysely pitäisi tehdä, jotta tulokset olisivat relevantteja?

Käytetyt aineistot, edeltävä tutkimus ja tutkimustavat

Aarnipuu ei erityisesti perustele oman tutkimuksensa tarpeellisuutta sillä, ettei vastaavaa ole aikaisemmin tehty. Näyttäisi kuitenkin siltä, että hän onnistuu työssään luomaan jotain uutta yhdistämällä erilaisia teorioita vanhaan historialliseen ja arkkitehtoniseen tutkimukseen.

Aarnipuun mielestä Turun linna itsessään on osa tutkimusaineistoa, rakennus on tilallinen tulkinta Turun linnasta. Vaikka tämä kuulostaa tavallaan kehäpäätelmältä, se on perusteltua, kun miettii linnan koko historiaa ja siihen tehtyjä muutostöitä, jotka ovat tehneet linnasta sen, mitä se on nyt. Aarnipuu on tehnyt linnassa kenttätyötä osallistuen opaskierroksille ja nauhoittaen ne. Samalla hän käytti linnaa materiaalinaan havainnoiden sen rakenteita, tiloja ja toimintoja. Hän jutteli oppaiden kanssa, mutta ei varsinaisesti haastatellut heitä, koska keskittyi tutkimuksessaan siihen mitä ja miten he linnasta kertovat, ei heihin itseensä. Lisäksi hän haastatteli Turun maakuntamuseon tutkijaa Nina Lepokorpea.

Vaikka Aarnipuu rajasi käyttäjäkokemuksen tutkimisen pois, hän teki kyselyn julkaisemalla Turun Sanomissa ja Turkulaisessa ilmoituksen, jossa hän pyysi lukijoita kertomaan kirjallisesti, mitä Turun linna heille merkitsee. Hän sai kyselyynsä 24 vastausta, joten määrä ei ollut kovin suuri, mutta ilmeisen vaihteleva ja mielenkiintoinen. Aarnipuu on käyttänyt vastauksia esimerkinomaisesti analysoidessaan Turun linnan hahmottumista ja toiminnallistumista nykyajassa.

Aarnipuu on hyödyntänyt tutkimuskirjallisuuden lisäksi laajasti Turun historiallisen museon / maakuntamuseon vuosikertomuksia sekä linnan opaskirjoja ja kaupungin matkailuesitteitä. Tutkimus pohjautuu vahvasti historialliseen tutkimukseen, erityisesti C. J. Gardbergin ja myös Knut Draken sekä Kari Uotilan tutkimuksiin. Koska Gardbergin tuotanto on paitsi laaja myös tasoltaan monipuolinen, sen merkitys Turun linnan tutkimuksessa on suuri.

Sjöberg-Pietarinen on käyttänyt Luostarinmäellä toimineesta Irja Sahlbergista kertovassa lisensiaatin-työssään lähdeaineistona Sahlbergin kollegoiden ja läheisten haastatteluja, hänen kirjallista tuotantoaan, paikallisissa lehdissä ilmestyneitä kirjoituksia hänen elämästään ja museotyöstään sekä muuta arkistomateriaalia. Samaa materiaalia on käytetty väitöskirjassa laajentaen sitä haastattelemalla joitakin käsityöläisiä. Amurin työläismuseon osalta Sjöberg-Pietarinen on haastatellut tärkeimpänä Martti Heliniä, entistä museonjohtajaa, sekä muita Amurin työläiskorttelimuseon perustamisessa mukana olleita henkilöitä.

Haastattelujen lisäksi Sjöberg-Pietarinen on käyttänyt kaupunkien arkistoista päätöksentekoon liittyviä pöytäkirjoja, museoiden luetteloita sekä rakennuksista ja niiden restauroinnista löytyviä kuvauksia. Amurin työläiskorttelin rakentamisen ja väkimäärän suhteen työssä on käytetty henkikirjoja ja Tampereen rakennusarkistosta löytyviä piirustuksia. Verratakseen Amurin perustamisesta käytyä keskustelua Luostarinmäen säilyttämisestä käytyyn Sjöberg-Pietarinen on käyttänyt Tammerkoski-ilmaisjakelu-lehdessä julkaistuja artikkeleita.

Luostarinmäen käsityöläismuseosta ja Amurin työläismuseosta on kirjoitettu erilaisia arkkitehtuuri- tai historiapainotteisia teoksia, samoin muista pohjoismaisista ulkoilmamuseoista. Lähdeluettelon perusteella Sjöberg-Pietarinen on tutustunut tutkimuskirjallisuuteen monipuolisesti. Hänen näkökulmansa on uusi huomioidessaan elettävän ajan vaikutuksen tehtyihin ratkaisuihin. Vaikka menneen ja nykyisen limittyvää suhdetta, menneisyyden tulevaisuutta tai tulevaisuuden menneisyyttä on tutkittu, sitä ei ole näin suoraan linkitetty konkreettiseen ulkoilmamuseon perustamiseen ja siinä tehtäviin valintoihin sekä siihen, mihin kokoelmilla ja esitysvalinnoilla pyritään. Lisäksi paikalleen museoidut kokonaisuudet ovat lähtökohtaisesti melko harvinaisia, ja sellaisina perustamisprosessissaan omanlaisiaan.

Mikä on arvokasta - kulttuuriperintö ja yhteiskunnan arvot

Yhteiskunnan arvot liittyvät kiinteästi kulttuuriperinnön syntyyn ja säilyttämiseen. Tätä keskustelua ja toisaalta muutosta yhteiskunnan ideologiassa käsitellään laajasti Sjöberg-Pietarisen tutkimuksessa Luostarinmäen käsityöläismuseon ja Amurin työläiskorttelimuseon perustamiseen liittyen. Nykyään miellämme Turun linnan kansalliseksi aarteeksi ja itsestään selvästi säilytettäväksi ja suojeltavaksi – tämä käsitys on kuitenkin vasta 1800-luvun lopulla syntynyt. 1700-luvulla linnan purkaminenkin olisi voinut olla mahdollista. Sjöberg-Pietarinen mainitsee turkulaisten puhuneen linnasta vankilana vielä 1900-luvulla – arvojen ja käsitysten muutosnopeus vaihtelee.

Paikalleen museoitujen kohteiden yhteydessä nousevat esille kysymykset siitä, millainen alue on säilytetty ja miksi se on säilytetty. Sjöberg-Pietarinen käsittelee tätä sekä Luostarinmäen että Amurin museoimiseen liittyen, ja samaa teemaa katsoo myös Aarnipuu omalla tavallaan Turun linnan kohdalla. Kysymyksiin on vastattu eri tavalla riippuen ajasta ja toisaalta myös vastanneesta henkilöstä. Turussa merkittäviä museo-vaikuttajia olivat Nils Cleve ja Irja Sahlberg, Tampereella taas Martti Helin. He olivat kaikki erilaisia persoonia, ja elivät erilaisessa ajassa erilaisten yhteiskunnallisten painotusten vaikutuksen alaisina. Sjöberg-Pietarinen huomioi tutkimuksessaan hyvin sekä museovaikuttajien erilaiset persoonat että heihin omana aikanaan vaikuttaneet trendit.

Nykyaika vaikuttaa menneisyyteen ja menneisyys nykyaikaan. Aarnipuu kertoo Etelä-Pohjanmaalla organisoidusta ”Tulevaisuuden muistot” –projektista, jossa on kysytty eri ikäisiltä ihmisiltä heille tärkeistä paikoista. Lapsuuden tärkeistä paikoista ja tavoista muodostuu tulevaisuudessa menneisyyttä, kulttuuriperintöä. Usein tärkeää ei ole vain paikka vaan paikan henki. On mielenkiintoinen ja vähän pelottavakin ajatus, että itse asiassa päätämme koko ajan nykyhetken toimillamme, mitä menneisyydestä säilyy. En ollut aikaisemmin ajatellut asiaa näin konkreettisesti. Menneisyys ei säily omillaan, vaan siitä säilyy vain se mitä päätämme säilyttää eli vähän kuin sodassa voittajat kirjoittavat historian.

Kun etäännymme ajallisesti museon esittämästä ajasta, säilyttämisestä ja tiedon välittämisestä tulee entistä vaativampaa. Sjöberg-Pietarinen toteaa, että siltaa museon esittämän ajan ja museokävijän nykyajan välillä pitää jatkuvasti rakentaa uudelleen. Vaikkapa 1990-luvulla syntyneellä ihmisellä ei ole välttämättä isovanhempiensakaan kautta minkäänlaista kosketusta edes talvisotaa edeltäneeseen työläismiljööseen, saati esiteollista aikaa esittävään käsityöläismuseoon. Historiallisella harvinaisuudella, sillä että nämä kokonaisuudet ovat säilyneet, on toisaalta ehkä kasvavakin arvo. Toimiakseen tehtäviensä mukaisesti ja säilyttääkseen kiinnostavuutensa museot joutuvat arvottamaan omaa toimintansa ja muuttamaan viestintäänsä ja esitystapaansa. Museotyöllä on ikuisuustavoite, joten tätä työtä on tehtävä jatkuvasti myös paikalleen museoiduissa ulkoilmamuseoissa.

Yksi vaihtoehto ajallisen etääntymisen aiheuttaman vieraantumisen torjumiseen on ”suuren menneisyyden” tai kehityksen esiin nostaminen. Sjöberg-Pietarinen toteaa tämän pätevän esimerkiksi Turun linnaan sisustettuihin tyylihuoneisiin, niissä luodaan kuvaa mennen ajan vauraudesta. Amurissa keskitytään vahvasti kehityksen osoittamiseen, josta katsoja pyritään saamaan tuntemaan itsensä osalliseksi. Esteettisyydellä, historiallisuudella ja osallisuudella voidaan Sjöberg-Pietarisen mukaan paikata ajallista aukkoa museon ja nykyajan välillä. Museo vastaa kysymyksiin: ”Kuka minä olen ja mistä minä tulen?”

Ulkoilmamuseoiden perustaminen oli tapetilla Pohjoismaissa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Ruotsissa Skansen avattiin 1892, Suomessa Seurasaari 1909 ja Tanskassa Den gamle byn 1914. Kansallisromantiikka ja kansallisuusaate vaikuttivat, talonpoikaista ”vanhaa hyvää” aikaa ihannoitiin ja sitä haluttiin säilyttää kulttuuriperintönä seuraaville sukupolville. Siinä mielessä rakennusten ja vanhojen miljöiden säilyttämiselle oli pohja olemassa. Myös Luostarinmäen osalta keskusteltiin muutaman rakennuksen siirtämisestä Turun linnan puistoon tai Ruissaloon. Yhteiskunnan arvot olivat kuitenkin jo muuttumassa, vähäisemmällekin väelle ja heidän historiansa säilyttämiselle alettiin antaa arvoa. Nils Cleven keksittyä Luostarinmäen rakennuksille käyttötarkoituksen käsityöverstaina, alueen säilyttämiselle löytyi syy, joka kaikkien oli helppo hyväksyä.

Käsityöverstaille ja työtapojen säilyttämiselle saatiin mallia Tanskan ja Ruotsin jo olemassa olevista ulkoilmamuseoista. Verstaiden avulla museoväki loi Turusta kuvan eturivin käsityöläiskaupunkina, nykyisen modernin Turun edeltäjänä. Luostarinmäen rakennukset haluttiin restauroida 1700-luvun lopun tai 1800-luvun asuun, mahdollisimman aikaiseen tyyliin. Tässä Sjöberg-Pietarinen näkee samaa tulevaisuususkon korostamista kuin Amurissa: Rakennukset todistavat 1827 palosta selviämistä ja Turun kaupungin kehitystä. Tämä selviytymisen malli ja selviytymisen korostaminen kertonee jotain suomalaisen yhteiskunnan arvoista laajemminkin.

Miten kulttuuriperintöä säilytetään – restaurointitapojen muutokset 1800-luvun lopusta 1900-luvulle

Restauroinnissa ja konservoinnissa monta puolta: Miten ja missä kunnossa fyysinen esine tai rakennus halutaan säilyttää, mikä on teknisesti mahdollista, mitä esineen tai rakennuksen presentoiminen yleisölle edellyttää. Aitous on myös mielenkiintoinen käsite: Kuten Janne Vilkuna on todennut, tavallaan konservointi vähentää esineen aitoutta joka käsittelykerralla. Restauroinnin tavoitteet ovat muuttuneet 1900-luvun aikana paljonkin, ja tämä näkyy hyvin Turun linnan restaurointikeskustelussa.

Turun linnan rakennushistoria alkaa 1200-luvun lopusta ja jatkuu meidän päiviimme saakka. Linnan historiassa on monta vaihetta: Sen historia alkoi puolustuslinnoituksena, keskiajalla ja uuden ajan alussa se eli lyhyen loiston ajan Juhana-herttuan pitäessä siellä hoviaan, sitten se toimi Turun hallinnollisena keskuksena, kunnes menetti merkitystään, osin raunioitui ja alennettiin viljasiiloksi ja vankilaksi. Linnan selvittyä tämän vaiheen yli, se sai 1800-luvun lopussa uuden arvon ja merkityksen Suomen kansallista historiaa rakennettaessa. Se merkitys sillä on edelleen, mutta merkitys on laajentunut: Enää kiinnostavaa ei ole vain aateli ja loisto, vaan myös keskiaikainen arki.

Linnan pitkä historia tuo monta ratkaistavaa kysymystä: Mikä on ”oikea” linna, mitä siitä halutaan säilyttää ja yleisölle esittää? Linnaa on muutettu monta kertaa, se on koko ajan ollut toimiva tila, ei jotain tuleville polville säilytettävää. Aarnipuu esittelee väitöskirjassaan kohtuullisen tarkasti linnan eri vaiheet. Tutkimuksen aiheen kannalta ne ovat taustaa, jonka perusteella on mahdollista ymmärtää linnan muurien tarinaa ja restauroinnissa tehtyjä ratkaisuja.

Luostarinmäen ja varsinkin Amurin työläiskorttelin kohdalla lähtökohdat olivat erilaiset linnaan verrattuna. Kummassakaan ei ollut kyseessä vanha ja hieno alue, joka 1900-luvun alussa olisi nähty jo itsestään selvästi säilytettäväksi. Niiden kohdalla presentoiminen nousee merkittäväksi: Mitä alueella halutaan viestiä, mikä elämänmuoto ja esineistö siihen liittyy. Vaikka Luostarinmäellä oli ollut käsityöläisverstaita, se ei tietysti aidosti ollut sellainen verstaiden keskittymä kuin se on nyt. Sille luotiin uusi identiteetti tuomalla sinne aitoja, toimivia verstaskokonaisuuksia. Amurin kohdalla taas työläisarjen esittämisestä tuli paitsi tapa osoittaa arvoa menneisyydelle, myös tapa nostaa esille oman asemansa parantamisen mahdollisuudet – niin kuin työläiset ovat ennenkin tehneet. 

Sjöberg-Pietarinen pohtii aitoutta yleisemmällä tasolla siltä kannalta, miten hyvin museo pystyy välittämään menneisyyden vierailijoilleen, miten hyvin museo pystyy tuomaan menneisyyden ymmärrettäväksi meidän ajassamme. Aarnipuu ja Sjöberg-Pietarinen ovat siis hyvin samoilla linjoilla korostaessaan kokemuksen ja tiedonvälittämisen autenttisuutta. Yhtä tärkeää ei ole, onko joku kivi muurissa vanha vai ei tai jokin esine juuri tästä talosta vai ei.

Restauroinnin lisäksi presentoiminen on mielenkiintoinen kysymys: Sama ympäristö tai esine on mahdollista eri kontekstiin liittämällä esittää ihan erilaisena ja eri asiaa kuvaavana. Sjöberg-Pietarinen käyttää tästä esimerkkinä teollisesti valmistettua valurautapataa, jolla voitaisiin kuvata teollistumista ja padan 1700-luvulla valmistanutta yritystä, padan käyttäjän kulttuuria 1800-luvulla tai 1970-luvun mökkielämää, jolloin pata päätynyt ruostumaan kukkaruukkuna lautamökin pihaan.

Pitkä historia ja jatkuvuus asettaa siis ratkaistavia haasteita museointiin ja presentoimiseen. Sekä Turun linnassa että Amurissa tätä on ratkaistu jättämällä eri aikojen vaiheita ja vaikutuksia näkyviin, mikä tuntuisikin olevan oikea ja rehellinen ratkaisu. Kuten Sjöberg-Pietarinen toteaa, jonkin säilyttäminen johtaa usein vääjäämättä jokin asian häviämiseen. Näin varmasti on, mutta kerroksellisuuden tunnustaminen ja säilyttäminen tuntuu kestävältä valinnalta.

Restaurointitapojen lisäksi restauroinnista vierailijalle kertominen on muuttunut. Aikaisemmin restau-rointiprosessista ja tehdyistä toimista ei kerrottu museokävijälle, koska sen ajateltiin kiinnostavan vain museoammattilaisia. 1960-luvulta alkaen avoimuus on lisääntynyt. Restaurointitoimien nähdään olevan osa kohdetta ja korostavan sen valittuja piirteitä. Siksi tehdyistä valinnoista halutaan myös kertoa vierailijalle.

Museot ja mimesis

Mimesiksellä eli jäljittelyllä tarkoitetaan luonnon tai todellisuuden jäljittelyä ja esittämistä taiteen keinoin. Aarnipuu soveltaa käsitettä museoon: Mitä muuta museo on kuin menneisyyden imitointia ja jäljittelyä. Restaurointi on Aarnipuun mukaan mimeettinen prosessi, jossa luovasti menneisyyttä jäljittelemällä luodaan jotain uutta. Sjöberg-Pietarinen ei puhu mimesiksestä teoreettisena käsitteenä, mutta Luostarinmäen ja Amurin luomisprosessiin se sopii vähintään yhtä hyvin kuin Turun linnaan. Molemmissa on hyvin tietoisesti toisaalta pyritty säilyttämään menneisyyttä, mutta myös luotu sitä uudelleen muistikuvien ja tutkimuksen keinoin.

Aarnipuu käyttää tutkimuksessaan Paul Ricoeurin kolmivaiheista mimesis-mallia, joka koostuu esiymmärryksestä, koostamisesta ja uudelleenhahmottamisesta. Malli tuntuu toimivalta kehykseltä niin museoihin kuin vaikka yksittäiseen näyttelyyn liittyen: Aina tarvitaan tietoa, jotta pystytään rajaamaan looginen kokonaisuus, joka sitten luodaan kävijälle mahdolliseksi hahmottaa ja ymmärtää.

Aarnipuu analysoi mimesis-käsitteen alla aineellisen kerronnan, miten esimerkiksi Turun linnan opaskierrokset rakentuvat kertoessaan linnan ja Ruotsi-Suomen historiasta linkittyen samalla kulloinkin käytössä olevaan tilaan. Tila on samalla kerronnan edellytys ja tulos, se juonentuu ja aineellistuu tarinoiden kautta. Mimesis-käsitteen alle voisi ajatella kuuluvan myös Luostarinmäen työnäytösten, joissa konkretisoidaan vanhoja käsityöläistaitoja. Ne ovat hyvin tärkeä osa Luostarinmäen käsityöläismuseon tarjoamaa elämystä: Itse muistan lapsuudestani köydenpunojan ja kaupan karamellit, ja samaan truuttiin namuja sai viime kesänäkin. Työnäytös on konkreettinen ja ymmärrettävä, se tuo menneisyyden lähelle ja nostaa kunnioitusta vanhoja taitoja kohtaan.

Restaurointiprojekti on tavallaan kerrontaa, jossa tilalle annetaan tarina ja juoni. Näin ajallisesti ja tilallisesti moniulotteinen menneisyys saadaan näkyviin. Väistämättä tilasta ja asetelmasta tulee anakronistinen, mutta haittaako se oikeastaan – tavoitteena ei ole aitous, vaan kokemuksen, tiedon ja elämysten välittäminen. Turun linnassa vanha osa esittää rakennushistoriaa, ja sinne voidaan juonentaa Ruotsi-Suomen historiaa, toisaalta siellä on myös käytettäviä juhla- ja museotiloja. Turun linnan renessanssitilat linkittyvät Aarnipuun mielestä moderniin, kun taas keskiaikatilat ”pysyvät” keskiajassa.

Turun linnan restaurointivaiheet verrattuna Luostarinmäen perustamiseen

Luostarinmäen säilyttämisestä ja Turun linnan restaurointitarpeista käytiin keskustelua samoihin aikoihin 1900-luvun alussa. Onkin hedelmällistä verrata toisiinsa kahden luonteeltaan erilaisen kulttuuriperintökohteen säilyttämisestä käytyä keskustelua ja sen perusteella tehtyjä toimenpiteitä.

Turun linnan restaurointi, entisöinti ja korjaukset alkoivat 1880-luvulla. Aarnipuu käy väitöskirjassaan läpi restaurointisuunnitelmia, niistä käytyä keskustelua ja toteutuksen muuttumista ajan ja tavoitteiden muuttuessa. Linna on jaettu ”vanhaan linnaan” eli varsinaiseen päälinnaan ja ”uuteen linnaan” eli esilinnaan, jossa oli koko ajan toimintaa, ja jossa Turun kaupungin historiallinen museo aloitti 1881. Ensimmäiset restaurointitoimet kohdistuivat esilinnaan 1800-luvun lopussa. Restaurointitoimet liittyivät niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa kansallisuusaatteeseen ja nousevaan isämaallisuuteen.

Kiinnostava on Aarnipuun esille nostama Matti Klingen huomautus Victor Hugon Notre Damen kellonsoittajan vaikutus keskiajan ihailuun: Samaan genreen voisi ajatella kuuluvan myös Topeliuksen sadun Turun linnan tonttu-ukko ja Välskärin kertomukset. Menneisyyden säilyttämiseen liittyvät ratkaisut eivät siis ole lainkaan pelkästään yhteiskuntapoliittisia, myös taiteella tai kirjallisella kulttuurilla voi olla iso merkitys.

Jac. Ahrenberg suunnitteli Turun linnan restaurointia Euroopassa vallinneen tyylirestauroinnin mukaan eli ajatus oli valita linnaa määrittelevä tyyli, ja restauroida kaikki tämän tyylin mukaisesti, tavallaan rakentaa uutta. Linnaa kuvaavaksi tyyliksi Ahrenberg valitsi Vaasojen aikaisen pohjoismaisen renessanssin. Tämän ajattelusuunnan mukaan restauroinnin pääidea ei ollut rakennuksen säilyttäminen tai historiallisuus, vaan eheys. Ajatusmaailmaan kuului, ettei olemassa olevista rakenteista tarvinnut välittää, vaan tarvittava tieto ”oikeasta” rakenteesta oli pääteltävissä historiasta. Onneksi Suomessa ei varsinaisesti ehditty kunnolla mukaan tähän restauroinnin vaiheeseen, sitä alettiin kritisoida voimakkaasti jo vuosisadan vaihteeseen mennessä.  Aarnipuu siteeraa professori Gustaf Nyströmin kirjettä valtakunnanarkeologi J. R. Aspelinille: ”Et usko, miten hauskaa linnan vanhoilla kunniallisilla tontuilla ja minulla oli, kun tapasimme siellä alhaalla holveissa ja nauroimme keskenämme aikamme oppineille tutkijoille, jotka uskovat löytävänsä linnan historian valtionarkiston hyllyiltä, eivätkä ole selvillä, että linnan jokaisella kivellä on historia kerrottavana elävämpänä, todellisempana kuin kaikki musteella präntätty perimätieto.” Topelius loi Turun linnan tonttu-ukossa yllättävän vaikutusvaltaisen ja aikaa kestävän hahmon, ja muistan itsekin etsineeni Ontelotornia ensimmäistä kertaa linnassa käydessäni.

Esilinnaa korjattiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, ja historiallinen museo laajeni vankilan siirryttyä Kakolaan. Restaurointityö keskittyi kuitenkin Turun tuomiokirkkoon, ja linna jäi odottamaan resurssien vapautumista. Vanhan linnan restaurointia alettiin suunnitella 1930-luvulla, päävastuullisena nyt 1934 museon johtajaksi tullut Nils Cleve. Hänellä tuli olemaan suuri vaikutus niin linnassa kuin Luostarinmäelläkin tehtyihin ratkaisuihin.

Turun linnan entisöintihanke jouduttiin keskeyttämään sodan uhan vuoksi lokakuussa 1939. Tärkeimpiä kokoelmia siirrettiin turvaan linnasta lähiseudun kartanoihin. Linnaa pommitettiin vuodenvaihteessa, mutta se selvisi talvisodasta kohtuullisen pienin vaurioin. Välirauhan aikana tehtiin korjaustöitä, mutta jatkosota keskeytti ne, ja jatkosodan aikana linnaan osunut palopommi sytytti vanhimman osan tuleen.

Sodan jälkeen linnan kunnostustyöt aloitettiin 1946 Erik Bryggmanin johdolla. Työt etenivät niin, että ensin pelastettiin jo murtumisvaarassa olevan päälinnan muurit. Enää ei puhuttu restauroinnista, vaan entistämisestä ja kunnostamisesta. Näin otettiin etäisyyttä 1800-luvun restaurointiaikeisiin. Nyt tehtiin sekä uusia näyttely- ja keittiötiloja että restauroitiin historiallisia huoneita. Lämpö, vesi ja ilmastointi oli saatava vastaamaan nykyaikaisia tarpeita, mutta kätkettävä rakenteisiin. Tärkeää oli saada uusi ja vanha toimimaan rinnakkain, ja näyttää myös linnan erilaisia vaiheita – kivien kertomaa. Uusien restaurointitapojen kautta teräsbetonilla saatiin parannettua kestävyyttä, mutta myös palautettua rakenteita, jolloin menneisyys säilyi. Aarnipuu ajattelee oivaltavasti, että linnan kestävyyden parantaminen on osa linnan puolustusta. Linnaa on aina aikaisemminkin päivitetty teknologian kehittyessä ja linnan käyttötarkoituksen muuttuessa.

Erik Bryggman suunnitteli uudet tilat funktionalismin hengessä. Ne erottuivat ja saivat erottua selkeästi linnan vanhoista rakenteista. Yhden tyylin sijasta linnan eri tilat arvotettiin sen mukaan, mikä voidaan palauttaa vanhaan keskiaikaiseen asuunsa, mitkä halutaan säilyttää ennallaan ja mitä muutetaan. Linnan pitkä historia haluttiin näkyviin, ja toisaalta linnan esittäminen yleisölle piti mahdollistaa eli käytännön järjestelyt sanelivat osin muutostöitä. Samanlaisia pakkovalintoja Sjöberg-Pietarinen kuvaa Luostarinmäen ja Amurin osalta. Uusi tekniikka piti ottaa käyttöön, mutta se ei saanut näkyä ja pilata museokokemusta. Toisaalta rakennusten käyttötarkoitusta verstaana Luostarinmäellä tai asuntona Amurissa jouduttiin miettimään muun muassa koon ja kunnon mukaan. Joskus verstas jouduttiin luomaan aika pieniin tiloihin.

Luostarinmäen säilyttämistä puolsi Sjöberg-Pietarisen mukaan alueen ”vanhuus”: Se oli ainoa Turun 1827 paloa edeltävä, Ruotsi-Suomen aikaan liittyvä rakennuskokonaisuus. Siihen alettiin 1900-luvun alussa viitata ”vanhana Turkuna”. Turkulaiset taiteilijat ymmärsivät alueen ainutlaatuisuuden ja käyttivät sitä paljon maalauksissaan. Köyhien asuinalueen sijasta alue muuntui aidoksi ja kokonaiseksi dokumentiksi menneestä aikakaudesta. Turkulaisissa lehdissä debatoitiin sekä taiteilijoiden että yliopistoväen toimesta ahkerasti alueen säilyttämisen puolesta, vähemmän sitä vastaan. Keskustelu vähintäänkin osti alueelle lisää aikaa, eikä rakennuksia purettu. Nils Cleven tultua 1935 Turun historiallisen museon intendentiksi ja ehdottaessa alueen säilyttämistä käsityöläismuseona ehdotus hyväksyttiin heti – aika oli kypsynyt alueen uudelleenarvioinnille. Entisen köyhän alueen sijasta se nähtiinkin nyt hienona ja valmiina tilana käsityöläismuseolle.

Kaikista muutostöistä huolimatta sekä Turun linnaan että Luostarinmäen tai Amurin käsityöläismuseoon pätee jatkuvuus: Linna tai talot ovat alkuperäisillä paikoillaan ja edelleen käytössä. Tässä mielessä paikalleen museoidut ulkoilmamuseot muodostavat ihan oman museokategoriansa, jossa selkeä raja jatkuvuuden ja käytöstä poistamisen välistä puuttuu. Senkin vuoksi raja nykyisyyden ja museon välillä muuttuu koko ajan.

Linnan restauroinnin jatko verrattuna Amurin työläiskorttelimuseon perustamiseen

Amurin työläiskaupunginosan uusi asemakaava hyväksyttiin 1964. Kaavaan sisältyi yhden korttelin säilyttäminen museokorttelina. 1960-luvulla museoita syytettiin elitismistä, ja vaadittiin museokokoelmien laajentamista kattamaan koko yhteiskunnan kirjo. Kiinnostu työväenkulttuuria kohtaan oli suuri. Aika oli siis kypsä Amurin työläiskorttelin museoinnille, ja muutenkin työläiskaupunginosia, kuten Port Arthur Turussa tai Käpylä Helsingissä, kunnostettiin ja niistä tuli haluttuja asuinalueita.

Tampereella vallitsi kaiken kaikkiaan positiivisen kehityksen henki, jonka virtauksessa Tampereesta haluttiin tehdä maakuntansa pääkaupunki. Tampere kasvoi asukasluvultaan ja kulttuuritarjonnaltaan Turun kilpailijaksi valtakunnan kakkoskaupungin asemasta.

Turun linnan korjaustyöt jatkuivat 1970-luvun puolella esilinnassa. Kasvava turistien määrä ja kehittyvä rakennus- ja museoteknologia pakottivat tekemään muutoksia myös päälinnassa. Lisäksi esimerkiksi liikuntarajoitteisten palveluja haluttiin parantaa. Aarnipuun mukaan restaurointinäkemys oli 1970-luvulle tultaessa taas muuttunut niin, että rekonstruoimista ei pidetty hyvänä, vaan kaikki haluttiin mieluummin pitää mahdollisimman ennallaan tai saada varhaisin rakennusvaihe esille. Rakennuksen säilyminen nähtiin ensisijaisena, esteettisyys ja historian havainnollisuus toissijaisena. 1970-luvulla puhuttiin enemmän korjaamisesta kuin entisöinnistä.

Amurissa näkökulma menneeseen korostaa nykyaikaa. Museon luominen lähti nykyajasta taaksepäin. Helin on sanonut Sjöberg-Pietarisen haastattelussa, että tämä tekemisen malli katsottiin helpommaksi, oli yksinkertaisempaa lähteä liikkeelle lähempää sitä, mikä on itselle tuttua. Amurin työläiselämä ei vielä 1970-luvulla museota perustettaessa ollut lainkaan niin kaukana kuin nyt. Entisöimisfilosofia Turin ja Tampereen välillä näyttää eronneen jonkin verran: Amurissa painottui enemmän esittäminen, työväenolojen ja -kulttuurin esille nostaminen eli yhteiskunnallisen sanoman esille tuominen.

Erilaiset henkilöpresentaatiot: Juhana ja Katariina, taitavat käsityöläiset ja työväestön kehitys parempaan

Vaasojen aika 1500-luvulla on koko ajan Turun linnaa saneerattaessa ja museoksi muutettaessa nähty sen arvon kannalta hyvin oleellisena, sillä se oli linnan varsinaista kukoistus- ja hoviaikaa. Vaikka Vaasojen kausi oli hyvin lyhyt, keskiaikaa painotetaan edelleen Turun kaupungin markkinoinnissa ja linnan opastetuilla kierroksilla. Juhana-herttua tuli Turkuun 1556 ja eli siellä ensin Kaarina Hannuntyttären kanssa ennen kuin avioitui Puolan prinsessa Katariina Jagellonican kanssa 1562. Jo 1563 he joutuivat lähtemään Turusta kuningas Eerik XIV:n vangittua heidät.

Turun linnan tarinoissa Juhanan ja Katariina aika on Aarnipuun mukaan eräänlainen lakipiste, johon linnan tarina huipentuu, ja josta käsin historiallista kertomusta katsotaan eteen- ja taaksepäin. Heihin personoituu paljon Turun linnasta, sillä Aarnipuun havaintojen mukaan opaskierroksilla korostetaan erityisesti Juhanaa ja Katariinaa, ei niinkään linnaan myös liittyviä Kaarina Hannuntytärtä tai myöhemmin linnaan vangiksi tuotua Eerik XIV:ta tai hänen vaimoaan Kaarina Maununtytärtä.

Museopresentaatioissa yksi valinta kulkee siinä, esitetäänkö tietoja yleisesti vai nimettyjen henkilöiden kautta. Aarnipuu toteaa Juhanan ja Katariinan vahvan painotuksen, mutta ei paljonkaan pohdi asiaa kuin toteamalla heidän vaikutusaikansa lyhyyden. Sjöberg-Pietarinen nostaa yleisen ja yksilöidyn esille lähestymistavan myös esille, sillä se on yksi merkittävä ero Luostarinmäen käsityöläismuseon ja Amurin työläiskorttelin lähtöasetelmassa. Luostarinmäellä käsityöläiset esitetään ryhmänsä edustajina, heitä tai talojen asukkaita ei erityisesti nimetä (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kuten Hilma Mäenpää, joka asui Luostarinmäellä pitkään, ja jonka koti museoitiin 1980-luvun asuunsa). Amurissa on taas päädytty täysin päinvastaiseen ratkaisuun, ja keksitty jokaiseen asuntoon asukkaat, joista löytyy melko tarkka kuvaus jokaisesta asunnosta. Nimet ja perheet ovat keksittyjä, mutta he vastaavat Amurin todellisuutta, ja heidän kauttaan esitetään työväestön asumisoloja. Presentaatioihin on tietoisesti valittu positiivinen sävy: Vaikka halutaan rehellisesti näyttää työväestön asumisen ahtaus ja ankeus, asuntoihin on koodattu viesti yritteliäisyydestä ja paremmasta tulevaisuudesta. Keksittyjen asukkaiden lisäksi Amurissakin on yksi todellisen henkilön asunto: 1973 kuolleen Lempi Lamminpään asunto on säilytetty sellaisenaan.

Tuotteistaminen - elävä tila ja elävä museo

Museon perinteisiksi tehtäviksi on mielletty menneisyyden esineiden säilyttäminen ja hoitaminen sekä näiden kokoelmien tutkiminen ja niiden kautta opettaminen. Käytännössä museot joutuvat nykyaikana huomioimaan yleisönsä paremmin kuin ennen kilpaillessaan ihmisten ajasta muiden kulttuurilaitosten ja vapaa-ajan toiminnan kanssa. Museoiden toiminnassa pitää huomioida myös liiketaloudelliset seikat: Museo on tuote ja kulttuurimatkailun kohde. Museot voivat parhaimmillaan olla kaupungille vetovoimatekijöitä. Aarnipuu pitää pelkkää turismin pohdintaa hieman yksinkertaisena lähtökohtana, ja hakee folkloristina lisää merkitystä pohtien esimerkiksi ”menneisyyttä ulkomaana”. Aarnipuu näkee Turun linnan ”tilallisena tietojärjestelmänä”, paikkana, jossa säilytetään tietoa Turun linnan historiasta ja jossa tieto on koettavissa kulttuuriperintöelämyksenä.

Turulle menneisyys ei ole keksitty juttu, vaan oleellinen osa turkulaista identiteettiä, jota sävyttää pitkä historia hallinnollisen ja kirkollisen vallan, kaupankäynnin ja sivistyksen keskuksena. ”Vanhaa Turkua” hyödynnetään kaupungin markkinoinnissa erityisesti keskiaikaa korostaen. Näin ollen kaupunkiin saapuvat turistit osaavat myös odottaa keskiaikapainotusta. Turun linna ja tuomiokirkko ovat säilyneet keskiajalta, mutta sen jälkeen palot ovat hävittäneet kaupungin useamman kerran, eikä Ruotsin vallan ajalta ole jäljellä kuin Luostarinmäki. Onneksi se säilyi, vaikka turkulaisten mennyttä valta-asemaa ihannoivaa identiteettiä vasten on ymmärrettävää, ettei sen säilyttäminen ensin tuntunut houkuttelevalta. Nils Cleven oivallus käsityöläismuseosta, käsityöläisperinteen tallettamisesta, oli ovela ja käänteentekevä. Korostamalla arvostettuja ja häviämässä olevia käsityöläisammatteja Luostarinmäki onnistuttiin tuotteistamaan paitsi turkulaisten, myös muiden silmissä. Luostarinmäki korostaa käsityöläisten taitoja, ja tekee niitä eläväksi esimerkiksi erilaisten teemapäivien avulla.

Aarnipuu kirjoittaa, että ”Turun linnaa pitää puolustaa paitsi säiden ja ilkivallantekijöiden aiheuttamalta tuholta, myös niiltä tahoilta, joiden toimet tähtäävät pelkkään historiateemaiseen viihteellistämiseen ja kaupalliseen hyötyyn”. Turun linnassa on haluttu mm. järjestää fantasiaseikkailuja, roolipelejä. Ymmärrän periaatteessa huolen, sillä linna ei tietysti saa hallitsemattomasti kärsiä siellä järjestettävästä toiminnasta, mutta toisaalta en oikein osaa nähdä eroa roolipelin tai juhlakerroksessa järjestettävien Juhanan ja Katariinan pitojen välillä. Fantasia eroaa tietysti Juhanasta ja Katariinasta siinä, että he olivat aitoja henkilöitä, mutta aika näytelmällistä heidänkin pitoihinsa osallistuminen on. Aarnipuu ei kehittele ajatusta näin pitkälle, mutta jos kerran linnan restaurointi on osa sen puolustamista ja kehitystä, eikö linnan käyttäminen roolipelaajien kulissina voisi samalla tavalla olla sille yksi uusi tehtävä historiassa?

Amurin työläismuseossa tietynlainen yhteiskunnallinen julistavuus näkyy kaikkein voimakkaimmin. Museosta on tehty elävä keksittyjen museohahmojen ja heidän keksityn historiansa avulla. Tällöin voidaan Sjöberg-Pietarisen mukaan melkein teatterikäsikirjoituksen tavoin herättää historiaa eloon, tarinan kertominen on Amurissa esineiden säilyttämistä tärkeämpää. Sjöberg-Pietarinen korostaa pienten asioiden ja viittausten merkitystä: Eläytyminen ja vaikuttavuus lisääntyy museovierailijan oivaltaessa ja ymmärtäessä itse jostakin esineestä tai viitteestä, mistä on kysymys.

Luettuani Sjöberg-Pietarisen väitöskirjan minulla heräsi halu mennä uudelleen Amurin työläiskorttelimuseoon katsomaan näyttelyä uusin silmin. Valittu esittämistapa todellisentuntuisine henkilöineen oli tehokas, sillä joissakin huoneissa tuli edelliskesänä melkein tippa silmään niiden tekstejä ja sanomaa 6-vuotiaalle pojalleni selittäessä. Vaikuttavuus toimi hyvin, näyttely oli paitsi kiinnostava myös koskettava. Toisella kerralla katsoisin näyttelyä hieman kriittisemmin: Millä tehokeinoilla tunnelma luodaan, ja ovatko ne uskottavia. Museovierailulla huomasi myös iästä johtuvan erilaisen suhtautumisen: Kuudenvanhalle lapselle Amuri on kuin vierasta maata, minulle 1970-luvulla syntyneelle siinä on vielä enemmän samaistumispintaa lähinnä isovanhempien kertomusten kautta.

Vaikka Amurin työläiskorttelimuseossa korostetaan kehitystä, ja halutaan luoda toivoa, jonka varassa kurjista oloista noustiin parempiin, museo ei luo työläisistä tai asumisen karuudesta väärää kuvaa huomioiden, etteivät kaikki asukkaat olleet mitenkään esimerkillisiä. Tälläkin valinnalle museo lisää elävyyttä ja uskottavuutta toimintaansa. Toisaalta myös yhteiskunnan asenne esimerkiksi alkoholiin, aviottomiin lapsiin tai seurusteluun oli 1970-luvulla hyvin erilainen kuin ennen toista maailmansotaa eli tässäkin museo peilaa osaltaan yhteiskunnan arvojen muutosta.

Aitous ja kulttuuriperintö

Sen paremmin Turun linna, Luostarinmäen käsityöläismuseo kuin Amurin työläiskorttelimuseokaan eivät ole UNESCO:n maailmanperintölistassa toisin kuin Vanha Rauma, joka on hieno esimerkki käytössä olevasta kokonaisuudesta, ei restauroidusta museosta. Aitous museossa onkin yllättävän kiperä kysymys. Rakennusperintö, kuten Vanha Rauma, voidaan koko ajan korjaten säilyttää, mutta ihmisten elintapoja ei voi samalla tavalla museoida, sillä kukaan ei enää haluaisi elää Luostarinmäen matalissa majoissa tai Amurin työläiskorttelin yhteiskeittiöissä.

Luostarinmäen verstaissa on aitoja kokonaisuuksia, jotka on sellaisenaan saatu museoon eli aitous on korkea. Toisaalta nekään eivät ole enää alkuperäisessä rakennuksessaan. Amurissa talot ja asumistavat ovat aitoja, mutta ympäristöön on tuotu kyseiseen aikaan kuuluvaa tavaraa ja keksitty ympäristöön siellä asuvia, aikakaudelle tyypillisiä ihmisiä. Aitous on hankala määritellä. Tavallaan mikään ei ole totta, mutta silti sillä kuvataan elämäntapaa ja elinoloja todenmukaiseen sävyyn tavalla jonka moni tunnistaa.

On myös tavallaan mielenkiintoista, mikä kaikki kulttuuriperintöön ja miljööseen kuuluu. Rakennukset ja esineet on mahdollista jollakin tavalla säilyttää, samoin voi luoda uskottavia ihmiskohtaloita tai tallettaa ja kertoa todellista historiaa. Tässäkin tehdään jo paljon valintoja vaikkapa siinä, miten siistinä kaikki esitetään – eletäänkö arkea vai sunnuntaita. Paljon jää vaikeasti säilytettäväksi, kuten ajan hajut ja äänet, kuten Sjöberg-Pietarinen huomauttaa.

Yli vallihaudan, sisään verstaaseen tai yhteiskeittiöön – opastukset

Aarnipuu on analysoinut opaskierrosten kulkua Turun linnassa aika tarkasti. Opaskierrosten vetäjäksi kouluttaudutaan lukemalla opaskirja ja seuraamalla toisten oppaiden työtä. Näin peruskierrokset pysyvät suurin piirtein samanlaisina, vaikka kierros kannustetaankin vetämään omalla tyylillä. Tila on jo kulkureittien kautta juonennettu tiettyyn järjestykseen, jota kierrokset melko samalla tavalla noudattavat. Linnassa on myös opaskylttejä, ja kävijöille on saatavissa opaskirjoja. Linnaa on kritisoitu siitä, että siitä ei saa mitään irti ilman opastettua kierrosta. Minusta opastettu kierros on mielenkiintoinen ja avaa paljon paremmin melkein museota kuin museota. Aarnipuu kaipaa erityisesti parempaa pohjakarttaa, jonka tekeminen vanhan linnan puolella on hankalaa johtuen siitä, että huoneet sijaitsevat epäsäännöllisesti eri tasoissa.

Oppaita on Aarnipuun haastatteleman Nina Lepokorven mukaan ohjeistettu tasapainoilemaan tiedon välittämisen ja viihdyttämisen välillä. Opaskierrokset eivät saisi olla kuivakkaita, huumoria ja omaa persoonallisuutta saa käyttää ja kierrosta voi hienosäätää ohjattavan ryhmän mukaan. Kierrokselta pitäisi saada paitsi uutta tietoa myös viihdyttävä ja mukava kokemus. Samoja ominaisuuksia vaaditaan tietysti myös Luostarinmäen verstasvalvojilta, mutta Sjöberg-Pietarinen ei mene omassa esityksessään näin tarkalle tasolle museokokemusta pohtiessaan.

Sjöberg-Pietarinen ei käsittele Luostarinmäkeä tai Amuria juonellisina kokonaisuuksina. Ne ovat museoina siinä mielessä erilaisia, että kävijä voi paremmin valita reittinsä itse, sillä Luostarinmäen verstaissa tai Amurin korttelin taloissa voi vierailla haluamassaan järjestyksessä. Amurissa järjestyksellä on enemmän merkitystä kuin Luostarinmäellä, koska Amurissa asunnot ovat aikajärjestyksessä vanhimmasta uusimpaan.

Sekä Turun linnassa että Luostarinmäellä on töissä museovalvojia, jotka kiertelevät huoneissa tai päivystävät verstaissa. He ovat minusta tärkeä ja helposti lähestyttävä tiedonlähde. Aarnipuu mainitsee heidät, mutta ei ole tutkinut heidän merkitystään sen enempää keskittyessään enemmän opastettuihin kierroksiin. Luostarinmäellä valvojista osa esittelee samalla verstaiden vanhoja työtapoja. Sjöberg-Pietarinen kuvailee aika tarkastikin joitakin henkilöitä, jotka Luostarinmäen alkuvaiheessa toimivat jopa päivittäin omilla vanhoilla verstaillaan.

Turun linnan opaskierrokset alkavat Portinvartijan huoneesta, jossa heti otetaan esille linnan kerroksellisuus: Erot eri aikojen ajattelussa, tavoissa ja tehdyissä rakenteissa sekä restauroinnissa tehdyt valinnat. Kerronnassa tulee siis heti alussa esille jotain oleellista Turun linnan olemuksesta. Ellei kävijä osallistu opastetulle kierrokselle, hänen voi olla vaikea ymmärtää Turun linnan monimuotoisuutta.

Turun linnassa ja Luostarinmäen käsityöläismuseossa oppailla on päällään aikakauden asuja. Nekin tukevat osaltaan vierailijan museoelämystä, ja ehkä myös auttavat opasta omaksumaan roolinsa menneisyyden maailman lähettiläänä. Amurin työläiskorttelimuseossa oppaat tai museohenkilökunta eivät käytä erityisiä aikakauden vaatteita. Se johtuu siitä, että siellä ollaan lähempänä nykyaikaa kuin Turun museoissa. Mitä pidemmälle 2000-lukua eletään, voisi ajatella tämän argumentin vanhentuvan, ja vaatteiden tuovan museovierailuun lisää konkretiaa myös Amurissa.

Tutkimustulokset ja muut lisätutkimusmahdollisuudet

Molempien väitöskirjojen valmistumisesta on jo aikaa kymmenisen vuotta. Vaikka niissä puhutaan museoiden elämyksellisyydestä ja vaikuttavuudesta, keskustelu ei ole vielä niin raadollista kuin se saattaa olla 2018. Museoiden määrärahat ovat aina olleet yhteiskunnan arvoista kiinni, ja vaikka menneisyys on edelleen arvossaan, nyky-yhteiskunnassa näkyy jonkinasteinen humanismin alasajo, joka vaikuttaa myös museoiden resursseihin ja uusien ansaintakeinojen, erikoiskierroksien, museosynttäreiden ja opetuksellisuuden kasvuun. Sjöberg-Pietarisen tutkimusta voisi jatkaa joko samalla konseptilla pidemmällä aikavälillä tai esimerkiksi valitsemalla tutkimuskohteiksi uusia museoita, joita kukaan ei 1970-luvulla olisi vielä osannut kuvitellakaan, kuten Suomen pelimuseo Tampereella.

Sellaiset henkilöt, jotka muistaisivat ”oikean” Amurin, alkavat olla harvinaisuuksia ja kiltalaitosta käsityöläisammatteineen ei muista enää kukaan, ei edes isovanhempien kertomuksista. Omakohtaisuuden kokeminen menee vaikeammaksi ajallisen etäisyyden kasvaessa. Tämän Sjöberg-Pietarinen mainitseekin. Pelkällä ”vanhuudella” on arvonsa, mutta ollakseen kiinnostava museon pitää myös koskettaa, muurit tai yhteiskeittiöt pitää saada kertomaan tarinansa. Tähän haasteeseen vastaamisessa on jatkossa tutkittavaa.

Molemmista tutkimuksista on rajattu pois käyttäjäkokemus, näyttelyn vaikuttavuuden tai kiinnostavuuden pohtiminen ja selvittäminen. Kuten Aarnipuu huomauttaa, tämän tutkiminen aidosti ei ole ihan helppoa. Museot ovat olemassa välittääkseen kävijöilleen jotain. Ellei niillä ole vaikutusta, kävijätkin harvenevat. Vaikka museot ovat muistiorganisaatioita, niiden pitää elää ajassa mukana. Siksi vaikuttavuuden tutkiminen olisi varmasti sekä mielenkiintoista että konkreettisesti hedelmällistä.

Turun linnassa järjestetään perusopaskierrosten lisäksi erilaisia teemakierroksia sekä erityisiä lasten-kierroksia. Luostarinmäellä ja Amurissa on keskitytty enemmän erilaisiin teemapäiviin, varsinkin Luostarinmäellä niitä tulee loogisesti vuodenkulun myötäkin. Näiden erilaisten tapahtumien tarkempi tutkiminen, niin museon kuin vierailijankin kannalta olisi mielenkiintoista. Nekin ovat varmasti kehittyneet ja muuttuneet museotoiminnan painotusten ja uusien esittämiskeinojen myötä. Vaikuttavuus ja kokemuksellisuus myös muuttunee, kun aika kuluu, ja yhteys menneeseen ohenee. Esivanhempien aikaa on vaikeampi kuvitella kuin isovanhempien.

Uudistuva kulttuuriperintö – väitöskirjojen lopputulemat

Turun linna on osa kansallista kulttuuriperintöä ja rakennushistoriallinen monumentti. Aarnipuun kerronnan, tilallisen narratiivin, kautta lähestyvässä tutkimuksessa se muistutti 1300-1600-luvuilla maallisesta vallasta ja 1900-luvun restauroinnin jälkeen historiasta. Tähän väliin jää monta unohduksen ja rappion vuotta, joissa niissäkin saattaisi olla omat kertomuksensa kerrottavana.

Alkuaikoina linnan piti välittää katsojaansa vaikuttavuutta ja pelkoakin, nyt se korostaa mennyttä suuruuden aikaa. Kulttuuriperinnön, tässä tapauksessa linnan, vaaliminen vaatii aktiivisia säilyttämis-toimenpiteitä. Näistä huolimatta ei liene epäselvyyttä, etteikö kyseessä olisi sama linna. Vaikka kiviä ja rakenteita joudutaan vaihtamaan, linnan olemus, narratiivi, on säilynyt samana. Siihen vain tarttuu lisää tarinaa, eikä yksi juonennus tai tapa kertoa sulje pois rinnakkaisia tai vaihtoehtoisiakin kertomuksia. Aarnipuu toteaakin kertojan, on hän sitten opas, restauroija tai historian kirjoittaja, käyttävän valtaa päättäessään, miten toiminnasta kertoo. Nykyisyys leikkaa historiaan, ja tarina elää. Tässä lienee vastaus siihen, miksi linnat laajasti kiinnostavat.

Vastaavaan loppupäätelmään päätyy myös Sjöberg-Pietarinen. Kuluvalla ajalla on merkittävä vaikutus museoiden perustamiseen, suojelupäätöksiin, näyttelyesineiden valintaan ja näyttelyjen rakentamiseen, sekä niiden sanomaan. Museon perustamisen ajankohta näkyy siinä, mitä on katsottu tärkeäksi säilyttää ja millainen museo on perustettu. Museo edustaa sekä esittämäänsä aikaa että omaa aikaansa. Museonäyttelyä voidaan tulkita eri tavoin, ja esineitä voidaan käyttää osoittamaan jonkin yhteiskuntajärjestyksen toimivuutta, jos vallanpitäjät näin haluavat. Museosta voi muodostua poliittinen toimija. Ajan kuluessa ja muuttuessa myös museo muuttuu, ja sen pitääkin muuttua pystyäkseen aina uudelleen antamaan ihmisille vastauksia sitä, millainen tämä on ja mistä tulee.