Museoiden synty, kerronnallisuus ja persoonallisuus: Elämyksiä Turun linnassa, Luostarinmäen käsityöläisverstaissa ja Amurin työläiskorttelissa

Essee perustuu Petja Aarnipuun väitöskirjaan ”Turun linna kerrottuna ja kertovana tilana” sekä Solveig Sjöberg-Pietarisen  väitöskirjaan ”Museer ger mening: Friluftsmuseerna Klosterbacken och Amuri som representationer”. Väitöskirjojen tutkimusaiheena ovat omalle paikalleen (”in situ”) museoidut kohteet, jotka kuitenkin eroavat toisistaan monella tavalla niin syntyhistoriansa kuin museaalisen esitystapansa puolesta. Väitöskirjatutkijat lähestyvät kohteitaan hieman eri suunnista – tähän vaikuttaa paitsi kohteiden erilainen aikajänne ja syntyhistoria, myös tutkijoiden oma kokemus. Sjöberg-Pietarinen on työskennellyt pitkään Luostarinmäellä, ja hänen lähestymistapansa tutkittaviin kohteisiin on Aarnipuuta käytännönläheisempi. Aarnipuu puolestaan käyttää tilan, linnan, kerronnallisuuden tutkimuksessaan kiinnostavasti useampaakin teoreettista viitekehystä.

Vaikka tutkimuskysymys ei ole sama, molemmissa väitöskirjoissa tutkitaan, mikä museoissa kiinnostaa ja mitä eri asioita pitää museotoiminnassa tulee ratkaistavaksi: Tutkimus ja pohdinta keskittyy paljolti samojen teemojen ympärille. Käytyyn keskusteluun ja ratkaisuihin vaikuttavat merkittävästi kulloinkin elettävän ajan arvot, tavat ja osaaminen: Miten restauroidaan, miten korjataan ja mitä museokävijälle halutaan näyttelyllä ja siihen liittyvillä komponenteilla kertoa.

Kuvaan esseessäni väitöskirjojen rakennetta, käytettyjä tutkimusmetodeja ja tutkimustuloksia nostaen esille museokohteita erottavia ja yhdistäviä tekijöitä, sekä toisaalta itseäni eniten kiinnostaneita kysy-myksiä. Sekä Turun linnaan että Luostarinmäen käsityöläismuseoon liittyy omia lapsuuden muistoja, ja kaikissa kolmessa kohteessa olen vieraillut myöhemmin oman perheeni kanssa. Omakohtaisuus tuo lukemiseen yhden lisäsävyn: Väitöskirjoissa toisaalta paljastetaan, millä museoihin on haettu elämyksellisyyttä ja toisaalta pohditaan tilojen tutkimusta – tätä on mielenkiintoista verrata omiin kokemuksiin. Seuraava kierros lisääntyneellä taustatiedolla ja parantuneella kyvyllä katsoa näyttelyitä ja tiloja enemmän museoammattilaisen näkökulmasta pitää tehdä mahdollisimman pian.

Väitöskirjojen luonteesta ja tutkimuskysymyksestä

Aarnipuu aloittaa väitöskirjansa kertomalla, miten hän alkoi junamatkalla Hämeenlinnan ohi ajaessaan miettiä, mikä linnoissa kiehtoo. Kysymys kasvoi väitöskirjaksi, jossa pohditaan, mikä ”linna” on. Aarnipuu lähestyy linnaa folkloristisesti narratiivisena tilana eli rakennuksena, joka on samalla sekä kertomusten aihe että kerronnan väline, ei vain historiallinen tai arkkitehtoninen kohde, vaikka nämä molemmat tieteenalat toki vaikuttavat taustalla. Hän keskittyy nimenomaan miettimään, miten rakennusten, tässä tapauksessa linnan, kautta voidaan tuottaa merkityksiä, välittää tietoa ja elämyksiä.

Muuritkin puhuvat, jos niitä osaa kuunnella. Jotta niitä voisi ymmärtää, tarvitaan paljon taustatietoa ja ymmärrystä arkeologiasta ja arkkitehtuurista. Aarnipuuta selvästi kiehtoo, mikä muurien sanoma milloinkin on: Turun linnaa ei ole rakennettu elämykselliseksi museoksi, vaan sitä on sen koko pitkän olemassaoloajan rakennettu, muutettu ja modernisoitu kunkin ajan käyttötarkoituksen ja toisaalta tiedossa olevien teknisten rakennus- ja lämmityskeinojen puitteissa. Se on ollut puolustuksellinen linnoitus, hallintorakennus, edustustila ja vankila ennen kuin siitä tuli museo. Toinen puoli linnan arvoitusta on muureihin kätkeytyvän monimuotoisuuden kommunikointi tavalliselle linnaan tutustuvalle turistille: Miten vastataan niihin odotuksiin ja oletuksiin, joita linnasta kiinnostuneella on.

Vastatakseen asettamiinsa kysymyksiin Aarnipuu kertoo melko tarkastikin linnan vaiheista, sen erilaisista käyttötarkoituksista ja niiden myötä tehdyistä rakenteellisista muutoksista. Tilojen nykyiseen museokäyttöön liittyen Aarnipuu keskustelee kulttuuriperinnöstä ensin käsitteellisellä tasolla ja yhdistää sitten teoreettisia malleja käsitellä tilaa ja kokemuksia nykyajan käytäntöön: Hän on ollut mukana opaskierroksilla ja kuvaa niitä tarkasti. Lopuksi hän vertaa Turun kaupungin esitteiden ja imagostrategian sanoman luomaa ”menneisyyden Turkua” siihen, mitä linnassa voi nähdä ja mitä siellä kerrotaan – ”miten teksti ei niinkään peilaa todellisuutta, vaan rakentaa sitä”.

Väitöskirjaa aloittaessaan Sjöberg-Pietarinen oli ollut yli 20 vuotta tutkijana Luostarinmäen käsityöläismuseossa, joten toinen tutkimuskohteista oli hänelle läpikotaisin tuttu, ja hän oli tehnyt jo lisensiaatintyön museossa pitkään vaikuttaneesta Irja Sahlbergista. Sjöberg-Pietarinen syventää ja laajentaa aiempaa tutkimustaan pohtimalla, miten paljon käsillä oleva, elettävä aika sekä yhteiskunnan arvot ja tavat vaikuttavat museoiden valintoihin ja näyttelyihin – siihen, mitä museo haluaa yleisölleen viestiä.

Sjöberg-Pietarinen toteaa museon yhden tehtävän olevan säilyttää sellaista, joka on vaarassa hävitä – kuten käsityöläistaidot tai työläisten asumiskulttuuri. Kehitys on hyvä asia, eikä kukaan halua elää muinaismuistona, mutta säilyttämisen lisäksi museolla on esittämis- ja koulutusvelvollisuus, joten säilyttämisen lisäksi kulttuuriperintö, ”miten ennen elettiin”, pitäisi saada esitetyksi ja välitetyksi yleisölle.

Sjöberg-Pietarista kiinnostaa tutkimuksessaan erityisesti museon luomisprosessi: Mitä päätettiin säilyttää ja miksi se päätettiin säilyttää. Hän käy tutkimuksessaan läpi Luostarinmäen käsityöläismuseon ja Amurin työläiskorttelimuseon perustamisprosessia kaupunkien eri elimien päätösten, lehtikirjoittelun ja haastattelujen kautta. Vertaamalla eri aikoina perustettuja Luostarinmäkeä ja Amuria hän pystyy näyttämään toteen väitteensä siitä, että kuluva aika, nykyaika, heijastuu siihen kuvaan mikä museolla halutaan menneisyydestä näyttää.

Tutkimuksen rakenne, käsitteet ja teoreettinen viitekehys

Aarnipuun väitöskirja on jaettu neljään kokonaisuuteen. Ensimmäisessä osassa hän kertoo tutkimuksensa taustasta, määrittelee käsitteet ja kuvailee käyttämäänsä aineistoa. Toinen osa on omistettu Turun linnan rakennushistorialle ja restauroinnille. Toisen osan käyttäessä kerronnallisuuden lähteenä pääasiassa Turun linnan rakennusta itsessään, kolmannessa osassa keskitytään opasteisiin, opaskierroksiin ja linnaan erityisesti matkailijoita varten luotuihin tiloihin. Neljännessä osassa analysoidaan linnaa ja sieltä saatavaa kokemusta Turun kaupungin matkailumateriaalien kautta, sekä tehdään loppupäätelmät uusiutuvasta kulttuuriperinnöstä. Rakenne on looginen, mutta tutkimustulosten esittäminen pelkkää yhteenvetoa laajemmin kootusti lopussa tai miksei anglosaksisen mallin mukaan heti alussa olisi ehkä palvellut lukijaa vielä paremmin.

Sjöberg-Pietarisen väitöskirja rakentuu kuudesta luvusta: Johdanto, Valitseminen, Mitä valitut asiat edustavat, Museonäyttelyiden luominen, Museon perustaminen ja nykyaika sekä Merkityksen esineellistäminen. Johdannossa Sjöberg-Pietarinen puhuu ulkoilmamuseosta tutkimuskohteena, määrittelee tutkimus-kysymyksensä ja kertoo käyttämistään materiaaleista, sekä käsittelee ulkoilmamuseon luomista ja museodiskurssia nykyajassa. Valitseminen-luvussa kuvataan museoiden erilaista syntyprosessia Turussa ja Tampereella, ja sitä, miten eletyn ajan arvot vaikuttivat siihen, mitä nähtiin arvokkaaksi säilyttää. Seuraavassa luvussa pureudutaan tarkemmin vaikuttamiseen: Mitä säilytettäväksi päätetyillä ympäristöillä halutaan esittää. Sekä Luostarinmäen käsityöläismuseon että Amurin työläismuseon synty henkilöityy suuresti muutamaan vahvaan persoonaan. Pääluvuissaan Sjöberg-Pietarinen käsittelee heitä ja museonäyttelyiden luomista. Lopuksi Sjöberg-Pietarinen kuvaa kulloinkin eletyn ajan vaikutusta museoiden luomiseen ja näyttelyiden rakentumiseen sekä summaa väitöskirjansa tulokset menneisyyden merkityksen välittämisestä säilytetyn ympäristön kautta. Sjöberg-Pietarisen kokemus ja asiantuntemus näkyy väitöskirjan sujuvuudessa: Matkaa kuljetaan luontevasti, vaikka materiaalia on paljon käsiteltäessä kahta eri aikaan perustettua ja erilaista ulkoilmamuseota.

Sekä Aarnipuu että Sjöberg-Pietarinen määrittelevät käyttämänsä käsitteet minusta huolellisesti. Esimerkiksi Aarnipuu pohtii kulttuuriperinnön käsitettä monipuolisesti niin kielitieteellisesti kuin erilaisten sopimusten ja konventioiden kautta ja Sjöberg-Pietarinen määrittelee tarkasti, mitä ulkoilmamuseolla tarkoitetaan ja miten sitä ja sen syntyprosessia voidaan tutkia. Molemmissa väitöskirjoissa säilyttäminen ja erilaiset tavat tehdä sitä ovat tärkeässä osassa, ja restauroinnin, konservoinnin, rekonstruoinnin ja entistämisen käsitteet ja niiden suhde toisiinsa selitetään. Oleellista väitöskirjojen näkemysten kannalta onkin, että kulttuuriperinnön ollessa ”henkisiä ja aineellisia todistuskappaleita ihmisen toiminnasta ennen ja nyt”, se on samalla myös ”ihmisten erilaisista sosiaalisista, poliittisista ja ideologisista syistä tekemien valintojen tulos”.

Aarnipuu kokee folkloristina ihmisten elämän sosiaalisten rakenteiden rakenteellistamisen itselleen luontaisimmaksi tutkimusasenteeksi. Hän on luonut kolmihaaraisen teoreettis-metodologisen tavan lähestyä Turun linnan problematiikkaa ja käsittelee linnaa ensinnäkin ajasta ja paikasta sosiaalisen toiminnan yhteydessä aina uudelleen muodostuvana tilana, toiseksi toiminnallistuvina mielikuvina ja kolmanneksi narratiivisena tilana, jolloin linnaa tuotteistetaan tarinoilla osana matkailullista sisällön-tuotantoa ja merkityksellistämistä. Tässä osassa käyttämänsä mimesis-käsitteen Aarnipuu selittää huolellisesti. Vaikka teoreettisia lähestymistapoja on monta, ne kaikki liittyvät tilan, rakennuksen, linnan, elämyksellisyyteen ja merkityksellisyyteen.

Sjöberg-Pietarisen tutkimuskohteiden historia on selkeästi lyhyempi kuin Turun linnan. Hänen käyttä-mänsä viitekehys on jonkin verran käytännöllisempi kuin Aarnipuun. Koska hänellä on pitkä kokemus työskentelystä Luostarinmäellä, hän on eri tavalla sisällä museon organisaatiossa ja toiminnassa. Hän toteaa itsekin katsovansa museota instituutiona sisältäpäin ja pyrkivänsä käyttämään tutkimuksessaan omaa kokemustaan. Kansatieteilijänä hän katsoo museota enemmän yleisön kautta pohtien, mitä arjen kulttuuria ja samaistumismahdollisuuksia museo tarjoaa, kun taas museologi peilaa yhteiskuntaa museon kautta valiten, mitä säilytetään ja mitä esitetään. Tämä valintaprosessi ja sen ymmärtäminen on oleellinen osa niin Luostarinmäen kuin Amurinkin perustamisessa samoin kuin Turun linnan kehittymisessä nykyiseksi museoksi. Sjöberg-Pietarinen toteaa myös, ettei ole olemassa ainoita oikeita ratkaisuja. Hän pyrkii ymmärtämään tehtyjä ratkaisuja ja peilaamaan niitä tekoaikaansa, ei antamaan tuomioita tai hakemaan oikeita ratkaisuja.

Molemmat tutkijat rajaavat museovieraiden kokemusten analysoinnin tutkimuksensa ulkopuolelle. Rajaus on varmasti tarpeellinen, ilman sitä tutkimus kasvaisi liian suureksi ja hankalasti hallittavaksi. Aarnipuu on pohtinut kyselytutkimuksen tekemistä, mutta todennut sen hankalaksi: Missä kohtaa ja millä tavalla kysely pitäisi tehdä, jotta tulokset olisivat relevantteja?

Käytetyt aineistot, edeltävä tutkimus ja tutkimustavat

Aarnipuu ei erityisesti perustele oman tutkimuksensa tarpeellisuutta sillä, ettei vastaavaa ole aikaisemmin tehty. Näyttäisi kuitenkin siltä, että hän onnistuu työssään luomaan jotain uutta yhdistämällä erilaisia teorioita vanhaan historialliseen ja arkkitehtoniseen tutkimukseen.

Aarnipuun mielestä Turun linna itsessään on osa tutkimusaineistoa, rakennus on tilallinen tulkinta Turun linnasta. Vaikka tämä kuulostaa tavallaan kehäpäätelmältä, se on perusteltua, kun miettii linnan koko historiaa ja siihen tehtyjä muutostöitä, jotka ovat tehneet linnasta sen, mitä se on nyt. Aarnipuu on tehnyt linnassa kenttätyötä osallistuen opaskierroksille ja nauhoittaen ne. Samalla hän käytti linnaa materiaalinaan havainnoiden sen rakenteita, tiloja ja toimintoja. Hän jutteli oppaiden kanssa, mutta ei varsinaisesti haastatellut heitä, koska keskittyi tutkimuksessaan siihen mitä ja miten he linnasta kertovat, ei heihin itseensä. Lisäksi hän haastatteli Turun maakuntamuseon tutkijaa Nina Lepokorpea.

Vaikka Aarnipuu rajasi käyttäjäkokemuksen tutkimisen pois, hän teki kyselyn julkaisemalla Turun Sanomissa ja Turkulaisessa ilmoituksen, jossa hän pyysi lukijoita kertomaan kirjallisesti, mitä Turun linna heille merkitsee. Hän sai kyselyynsä 24 vastausta, joten määrä ei ollut kovin suuri, mutta ilmeisen vaihteleva ja mielenkiintoinen. Aarnipuu on käyttänyt vastauksia esimerkinomaisesti analysoidessaan Turun linnan hahmottumista ja toiminnallistumista nykyajassa.

Aarnipuu on hyödyntänyt tutkimuskirjallisuuden lisäksi laajasti Turun historiallisen museon / maakuntamuseon vuosikertomuksia sekä linnan opaskirjoja ja kaupungin matkailuesitteitä. Tutkimus pohjautuu vahvasti historialliseen tutkimukseen, erityisesti C. J. Gardbergin ja myös Knut Draken sekä Kari Uotilan tutkimuksiin. Koska Gardbergin tuotanto on paitsi laaja myös tasoltaan monipuolinen, sen merkitys Turun linnan tutkimuksessa on suuri.

Sjöberg-Pietarinen on käyttänyt Luostarinmäellä toimineesta Irja Sahlbergista kertovassa lisensiaatin-työssään lähdeaineistona Sahlbergin kollegoiden ja läheisten haastatteluja, hänen kirjallista tuotantoaan, paikallisissa lehdissä ilmestyneitä kirjoituksia hänen elämästään ja museotyöstään sekä muuta arkistomateriaalia. Samaa materiaalia on käytetty väitöskirjassa laajentaen sitä haastattelemalla joitakin käsityöläisiä. Amurin työläismuseon osalta Sjöberg-Pietarinen on haastatellut tärkeimpänä Martti Heliniä, entistä museonjohtajaa, sekä muita Amurin työläiskorttelimuseon perustamisessa mukana olleita henkilöitä.

Haastattelujen lisäksi Sjöberg-Pietarinen on käyttänyt kaupunkien arkistoista päätöksentekoon liittyviä pöytäkirjoja, museoiden luetteloita sekä rakennuksista ja niiden restauroinnista löytyviä kuvauksia. Amurin työläiskorttelin rakentamisen ja väkimäärän suhteen työssä on käytetty henkikirjoja ja Tampereen rakennusarkistosta löytyviä piirustuksia. Verratakseen Amurin perustamisesta käytyä keskustelua Luostarinmäen säilyttämisestä käytyyn Sjöberg-Pietarinen on käyttänyt Tammerkoski-ilmaisjakelu-lehdessä julkaistuja artikkeleita.

Luostarinmäen käsityöläismuseosta ja Amurin työläismuseosta on kirjoitettu erilaisia arkkitehtuuri- tai historiapainotteisia teoksia, samoin muista pohjoismaisista ulkoilmamuseoista. Lähdeluettelon perusteella Sjöberg-Pietarinen on tutustunut tutkimuskirjallisuuteen monipuolisesti. Hänen näkökulmansa on uusi huomioidessaan elettävän ajan vaikutuksen tehtyihin ratkaisuihin. Vaikka menneen ja nykyisen limittyvää suhdetta, menneisyyden tulevaisuutta tai tulevaisuuden menneisyyttä on tutkittu, sitä ei ole näin suoraan linkitetty konkreettiseen ulkoilmamuseon perustamiseen ja siinä tehtäviin valintoihin sekä siihen, mihin kokoelmilla ja esitysvalinnoilla pyritään. Lisäksi paikalleen museoidut kokonaisuudet ovat lähtökohtaisesti melko harvinaisia, ja sellaisina perustamisprosessissaan omanlaisiaan.

Mikä on arvokasta - kulttuuriperintö ja yhteiskunnan arvot

Yhteiskunnan arvot liittyvät kiinteästi kulttuuriperinnön syntyyn ja säilyttämiseen. Tätä keskustelua ja toisaalta muutosta yhteiskunnan ideologiassa käsitellään laajasti Sjöberg-Pietarisen tutkimuksessa Luostarinmäen käsityöläismuseon ja Amurin työläiskorttelimuseon perustamiseen liittyen. Nykyään miellämme Turun linnan kansalliseksi aarteeksi ja itsestään selvästi säilytettäväksi ja suojeltavaksi – tämä käsitys on kuitenkin vasta 1800-luvun lopulla syntynyt. 1700-luvulla linnan purkaminenkin olisi voinut olla mahdollista. Sjöberg-Pietarinen mainitsee turkulaisten puhuneen linnasta vankilana vielä 1900-luvulla – arvojen ja käsitysten muutosnopeus vaihtelee.

Paikalleen museoitujen kohteiden yhteydessä nousevat esille kysymykset siitä, millainen alue on säilytetty ja miksi se on säilytetty. Sjöberg-Pietarinen käsittelee tätä sekä Luostarinmäen että Amurin museoimiseen liittyen, ja samaa teemaa katsoo myös Aarnipuu omalla tavallaan Turun linnan kohdalla. Kysymyksiin on vastattu eri tavalla riippuen ajasta ja toisaalta myös vastanneesta henkilöstä. Turussa merkittäviä museo-vaikuttajia olivat Nils Cleve ja Irja Sahlberg, Tampereella taas Martti Helin. He olivat kaikki erilaisia persoonia, ja elivät erilaisessa ajassa erilaisten yhteiskunnallisten painotusten vaikutuksen alaisina. Sjöberg-Pietarinen huomioi tutkimuksessaan hyvin sekä museovaikuttajien erilaiset persoonat että heihin omana aikanaan vaikuttaneet trendit.

Nykyaika vaikuttaa menneisyyteen ja menneisyys nykyaikaan. Aarnipuu kertoo Etelä-Pohjanmaalla organisoidusta ”Tulevaisuuden muistot” –projektista, jossa on kysytty eri ikäisiltä ihmisiltä heille tärkeistä paikoista. Lapsuuden tärkeistä paikoista ja tavoista muodostuu tulevaisuudessa menneisyyttä, kulttuuriperintöä. Usein tärkeää ei ole vain paikka vaan paikan henki. On mielenkiintoinen ja vähän pelottavakin ajatus, että itse asiassa päätämme koko ajan nykyhetken toimillamme, mitä menneisyydestä säilyy. En ollut aikaisemmin ajatellut asiaa näin konkreettisesti. Menneisyys ei säily omillaan, vaan siitä säilyy vain se mitä päätämme säilyttää eli vähän kuin sodassa voittajat kirjoittavat historian.

Kun etäännymme ajallisesti museon esittämästä ajasta, säilyttämisestä ja tiedon välittämisestä tulee entistä vaativampaa. Sjöberg-Pietarinen toteaa, että siltaa museon esittämän ajan ja museokävijän nykyajan välillä pitää jatkuvasti rakentaa uudelleen. Vaikkapa 1990-luvulla syntyneellä ihmisellä ei ole välttämättä isovanhempiensakaan kautta minkäänlaista kosketusta edes talvisotaa edeltäneeseen työläismiljööseen, saati esiteollista aikaa esittävään käsityöläismuseoon. Historiallisella harvinaisuudella, sillä että nämä kokonaisuudet ovat säilyneet, on toisaalta ehkä kasvavakin arvo. Toimiakseen tehtäviensä mukaisesti ja säilyttääkseen kiinnostavuutensa museot joutuvat arvottamaan omaa toimintansa ja muuttamaan viestintäänsä ja esitystapaansa. Museotyöllä on ikuisuustavoite, joten tätä työtä on tehtävä jatkuvasti myös paikalleen museoiduissa ulkoilmamuseoissa.

Yksi vaihtoehto ajallisen etääntymisen aiheuttaman vieraantumisen torjumiseen on ”suuren menneisyyden” tai kehityksen esiin nostaminen. Sjöberg-Pietarinen toteaa tämän pätevän esimerkiksi Turun linnaan sisustettuihin tyylihuoneisiin, niissä luodaan kuvaa mennen ajan vauraudesta. Amurissa keskitytään vahvasti kehityksen osoittamiseen, josta katsoja pyritään saamaan tuntemaan itsensä osalliseksi. Esteettisyydellä, historiallisuudella ja osallisuudella voidaan Sjöberg-Pietarisen mukaan paikata ajallista aukkoa museon ja nykyajan välillä. Museo vastaa kysymyksiin: ”Kuka minä olen ja mistä minä tulen?”

Ulkoilmamuseoiden perustaminen oli tapetilla Pohjoismaissa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Ruotsissa Skansen avattiin 1892, Suomessa Seurasaari 1909 ja Tanskassa Den gamle byn 1914. Kansallisromantiikka ja kansallisuusaate vaikuttivat, talonpoikaista ”vanhaa hyvää” aikaa ihannoitiin ja sitä haluttiin säilyttää kulttuuriperintönä seuraaville sukupolville. Siinä mielessä rakennusten ja vanhojen miljöiden säilyttämiselle oli pohja olemassa. Myös Luostarinmäen osalta keskusteltiin muutaman rakennuksen siirtämisestä Turun linnan puistoon tai Ruissaloon. Yhteiskunnan arvot olivat kuitenkin jo muuttumassa, vähäisemmällekin väelle ja heidän historiansa säilyttämiselle alettiin antaa arvoa. Nils Cleven keksittyä Luostarinmäen rakennuksille käyttötarkoituksen käsityöverstaina, alueen säilyttämiselle löytyi syy, joka kaikkien oli helppo hyväksyä.

Käsityöverstaille ja työtapojen säilyttämiselle saatiin mallia Tanskan ja Ruotsin jo olemassa olevista ulkoilmamuseoista. Verstaiden avulla museoväki loi Turusta kuvan eturivin käsityöläiskaupunkina, nykyisen modernin Turun edeltäjänä. Luostarinmäen rakennukset haluttiin restauroida 1700-luvun lopun tai 1800-luvun asuun, mahdollisimman aikaiseen tyyliin. Tässä Sjöberg-Pietarinen näkee samaa tulevaisuususkon korostamista kuin Amurissa: Rakennukset todistavat 1827 palosta selviämistä ja Turun kaupungin kehitystä. Tämä selviytymisen malli ja selviytymisen korostaminen kertonee jotain suomalaisen yhteiskunnan arvoista laajemminkin.

Miten kulttuuriperintöä säilytetään – restaurointitapojen muutokset 1800-luvun lopusta 1900-luvulle

Restauroinnissa ja konservoinnissa monta puolta: Miten ja missä kunnossa fyysinen esine tai rakennus halutaan säilyttää, mikä on teknisesti mahdollista, mitä esineen tai rakennuksen presentoiminen yleisölle edellyttää. Aitous on myös mielenkiintoinen käsite: Kuten Janne Vilkuna on todennut, tavallaan konservointi vähentää esineen aitoutta joka käsittelykerralla. Restauroinnin tavoitteet ovat muuttuneet 1900-luvun aikana paljonkin, ja tämä näkyy hyvin Turun linnan restaurointikeskustelussa.

Turun linnan rakennushistoria alkaa 1200-luvun lopusta ja jatkuu meidän päiviimme saakka. Linnan historiassa on monta vaihetta: Sen historia alkoi puolustuslinnoituksena, keskiajalla ja uuden ajan alussa se eli lyhyen loiston ajan Juhana-herttuan pitäessä siellä hoviaan, sitten se toimi Turun hallinnollisena keskuksena, kunnes menetti merkitystään, osin raunioitui ja alennettiin viljasiiloksi ja vankilaksi. Linnan selvittyä tämän vaiheen yli, se sai 1800-luvun lopussa uuden arvon ja merkityksen Suomen kansallista historiaa rakennettaessa. Se merkitys sillä on edelleen, mutta merkitys on laajentunut: Enää kiinnostavaa ei ole vain aateli ja loisto, vaan myös keskiaikainen arki.

Linnan pitkä historia tuo monta ratkaistavaa kysymystä: Mikä on ”oikea” linna, mitä siitä halutaan säilyttää ja yleisölle esittää? Linnaa on muutettu monta kertaa, se on koko ajan ollut toimiva tila, ei jotain tuleville polville säilytettävää. Aarnipuu esittelee väitöskirjassaan kohtuullisen tarkasti linnan eri vaiheet. Tutkimuksen aiheen kannalta ne ovat taustaa, jonka perusteella on mahdollista ymmärtää linnan muurien tarinaa ja restauroinnissa tehtyjä ratkaisuja.

Luostarinmäen ja varsinkin Amurin työläiskorttelin kohdalla lähtökohdat olivat erilaiset linnaan verrattuna. Kummassakaan ei ollut kyseessä vanha ja hieno alue, joka 1900-luvun alussa olisi nähty jo itsestään selvästi säilytettäväksi. Niiden kohdalla presentoiminen nousee merkittäväksi: Mitä alueella halutaan viestiä, mikä elämänmuoto ja esineistö siihen liittyy. Vaikka Luostarinmäellä oli ollut käsityöläisverstaita, se ei tietysti aidosti ollut sellainen verstaiden keskittymä kuin se on nyt. Sille luotiin uusi identiteetti tuomalla sinne aitoja, toimivia verstaskokonaisuuksia. Amurin kohdalla taas työläisarjen esittämisestä tuli paitsi tapa osoittaa arvoa menneisyydelle, myös tapa nostaa esille oman asemansa parantamisen mahdollisuudet – niin kuin työläiset ovat ennenkin tehneet. 

Sjöberg-Pietarinen pohtii aitoutta yleisemmällä tasolla siltä kannalta, miten hyvin museo pystyy välittämään menneisyyden vierailijoilleen, miten hyvin museo pystyy tuomaan menneisyyden ymmärrettäväksi meidän ajassamme. Aarnipuu ja Sjöberg-Pietarinen ovat siis hyvin samoilla linjoilla korostaessaan kokemuksen ja tiedonvälittämisen autenttisuutta. Yhtä tärkeää ei ole, onko joku kivi muurissa vanha vai ei tai jokin esine juuri tästä talosta vai ei.

Restauroinnin lisäksi presentoiminen on mielenkiintoinen kysymys: Sama ympäristö tai esine on mahdollista eri kontekstiin liittämällä esittää ihan erilaisena ja eri asiaa kuvaavana. Sjöberg-Pietarinen käyttää tästä esimerkkinä teollisesti valmistettua valurautapataa, jolla voitaisiin kuvata teollistumista ja padan 1700-luvulla valmistanutta yritystä, padan käyttäjän kulttuuria 1800-luvulla tai 1970-luvun mökkielämää, jolloin pata päätynyt ruostumaan kukkaruukkuna lautamökin pihaan.

Pitkä historia ja jatkuvuus asettaa siis ratkaistavia haasteita museointiin ja presentoimiseen. Sekä Turun linnassa että Amurissa tätä on ratkaistu jättämällä eri aikojen vaiheita ja vaikutuksia näkyviin, mikä tuntuisikin olevan oikea ja rehellinen ratkaisu. Kuten Sjöberg-Pietarinen toteaa, jonkin säilyttäminen johtaa usein vääjäämättä jokin asian häviämiseen. Näin varmasti on, mutta kerroksellisuuden tunnustaminen ja säilyttäminen tuntuu kestävältä valinnalta.

Restaurointitapojen lisäksi restauroinnista vierailijalle kertominen on muuttunut. Aikaisemmin restau-rointiprosessista ja tehdyistä toimista ei kerrottu museokävijälle, koska sen ajateltiin kiinnostavan vain museoammattilaisia. 1960-luvulta alkaen avoimuus on lisääntynyt. Restaurointitoimien nähdään olevan osa kohdetta ja korostavan sen valittuja piirteitä. Siksi tehdyistä valinnoista halutaan myös kertoa vierailijalle.

Museot ja mimesis

Mimesiksellä eli jäljittelyllä tarkoitetaan luonnon tai todellisuuden jäljittelyä ja esittämistä taiteen keinoin. Aarnipuu soveltaa käsitettä museoon: Mitä muuta museo on kuin menneisyyden imitointia ja jäljittelyä. Restaurointi on Aarnipuun mukaan mimeettinen prosessi, jossa luovasti menneisyyttä jäljittelemällä luodaan jotain uutta. Sjöberg-Pietarinen ei puhu mimesiksestä teoreettisena käsitteenä, mutta Luostarinmäen ja Amurin luomisprosessiin se sopii vähintään yhtä hyvin kuin Turun linnaan. Molemmissa on hyvin tietoisesti toisaalta pyritty säilyttämään menneisyyttä, mutta myös luotu sitä uudelleen muistikuvien ja tutkimuksen keinoin.

Aarnipuu käyttää tutkimuksessaan Paul Ricoeurin kolmivaiheista mimesis-mallia, joka koostuu esiymmärryksestä, koostamisesta ja uudelleenhahmottamisesta. Malli tuntuu toimivalta kehykseltä niin museoihin kuin vaikka yksittäiseen näyttelyyn liittyen: Aina tarvitaan tietoa, jotta pystytään rajaamaan looginen kokonaisuus, joka sitten luodaan kävijälle mahdolliseksi hahmottaa ja ymmärtää.

Aarnipuu analysoi mimesis-käsitteen alla aineellisen kerronnan, miten esimerkiksi Turun linnan opaskierrokset rakentuvat kertoessaan linnan ja Ruotsi-Suomen historiasta linkittyen samalla kulloinkin käytössä olevaan tilaan. Tila on samalla kerronnan edellytys ja tulos, se juonentuu ja aineellistuu tarinoiden kautta. Mimesis-käsitteen alle voisi ajatella kuuluvan myös Luostarinmäen työnäytösten, joissa konkretisoidaan vanhoja käsityöläistaitoja. Ne ovat hyvin tärkeä osa Luostarinmäen käsityöläismuseon tarjoamaa elämystä: Itse muistan lapsuudestani köydenpunojan ja kaupan karamellit, ja samaan truuttiin namuja sai viime kesänäkin. Työnäytös on konkreettinen ja ymmärrettävä, se tuo menneisyyden lähelle ja nostaa kunnioitusta vanhoja taitoja kohtaan.

Restaurointiprojekti on tavallaan kerrontaa, jossa tilalle annetaan tarina ja juoni. Näin ajallisesti ja tilallisesti moniulotteinen menneisyys saadaan näkyviin. Väistämättä tilasta ja asetelmasta tulee anakronistinen, mutta haittaako se oikeastaan – tavoitteena ei ole aitous, vaan kokemuksen, tiedon ja elämysten välittäminen. Turun linnassa vanha osa esittää rakennushistoriaa, ja sinne voidaan juonentaa Ruotsi-Suomen historiaa, toisaalta siellä on myös käytettäviä juhla- ja museotiloja. Turun linnan renessanssitilat linkittyvät Aarnipuun mielestä moderniin, kun taas keskiaikatilat ”pysyvät” keskiajassa.

Turun linnan restaurointivaiheet verrattuna Luostarinmäen perustamiseen

Luostarinmäen säilyttämisestä ja Turun linnan restaurointitarpeista käytiin keskustelua samoihin aikoihin 1900-luvun alussa. Onkin hedelmällistä verrata toisiinsa kahden luonteeltaan erilaisen kulttuuriperintökohteen säilyttämisestä käytyä keskustelua ja sen perusteella tehtyjä toimenpiteitä.

Turun linnan restaurointi, entisöinti ja korjaukset alkoivat 1880-luvulla. Aarnipuu käy väitöskirjassaan läpi restaurointisuunnitelmia, niistä käytyä keskustelua ja toteutuksen muuttumista ajan ja tavoitteiden muuttuessa. Linna on jaettu ”vanhaan linnaan” eli varsinaiseen päälinnaan ja ”uuteen linnaan” eli esilinnaan, jossa oli koko ajan toimintaa, ja jossa Turun kaupungin historiallinen museo aloitti 1881. Ensimmäiset restaurointitoimet kohdistuivat esilinnaan 1800-luvun lopussa. Restaurointitoimet liittyivät niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa kansallisuusaatteeseen ja nousevaan isämaallisuuteen.

Kiinnostava on Aarnipuun esille nostama Matti Klingen huomautus Victor Hugon Notre Damen kellonsoittajan vaikutus keskiajan ihailuun: Samaan genreen voisi ajatella kuuluvan myös Topeliuksen sadun Turun linnan tonttu-ukko ja Välskärin kertomukset. Menneisyyden säilyttämiseen liittyvät ratkaisut eivät siis ole lainkaan pelkästään yhteiskuntapoliittisia, myös taiteella tai kirjallisella kulttuurilla voi olla iso merkitys.

Jac. Ahrenberg suunnitteli Turun linnan restaurointia Euroopassa vallinneen tyylirestauroinnin mukaan eli ajatus oli valita linnaa määrittelevä tyyli, ja restauroida kaikki tämän tyylin mukaisesti, tavallaan rakentaa uutta. Linnaa kuvaavaksi tyyliksi Ahrenberg valitsi Vaasojen aikaisen pohjoismaisen renessanssin. Tämän ajattelusuunnan mukaan restauroinnin pääidea ei ollut rakennuksen säilyttäminen tai historiallisuus, vaan eheys. Ajatusmaailmaan kuului, ettei olemassa olevista rakenteista tarvinnut välittää, vaan tarvittava tieto ”oikeasta” rakenteesta oli pääteltävissä historiasta. Onneksi Suomessa ei varsinaisesti ehditty kunnolla mukaan tähän restauroinnin vaiheeseen, sitä alettiin kritisoida voimakkaasti jo vuosisadan vaihteeseen mennessä.  Aarnipuu siteeraa professori Gustaf Nyströmin kirjettä valtakunnanarkeologi J. R. Aspelinille: ”Et usko, miten hauskaa linnan vanhoilla kunniallisilla tontuilla ja minulla oli, kun tapasimme siellä alhaalla holveissa ja nauroimme keskenämme aikamme oppineille tutkijoille, jotka uskovat löytävänsä linnan historian valtionarkiston hyllyiltä, eivätkä ole selvillä, että linnan jokaisella kivellä on historia kerrottavana elävämpänä, todellisempana kuin kaikki musteella präntätty perimätieto.” Topelius loi Turun linnan tonttu-ukossa yllättävän vaikutusvaltaisen ja aikaa kestävän hahmon, ja muistan itsekin etsineeni Ontelotornia ensimmäistä kertaa linnassa käydessäni.

Esilinnaa korjattiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, ja historiallinen museo laajeni vankilan siirryttyä Kakolaan. Restaurointityö keskittyi kuitenkin Turun tuomiokirkkoon, ja linna jäi odottamaan resurssien vapautumista. Vanhan linnan restaurointia alettiin suunnitella 1930-luvulla, päävastuullisena nyt 1934 museon johtajaksi tullut Nils Cleve. Hänellä tuli olemaan suuri vaikutus niin linnassa kuin Luostarinmäelläkin tehtyihin ratkaisuihin.

Turun linnan entisöintihanke jouduttiin keskeyttämään sodan uhan vuoksi lokakuussa 1939. Tärkeimpiä kokoelmia siirrettiin turvaan linnasta lähiseudun kartanoihin. Linnaa pommitettiin vuodenvaihteessa, mutta se selvisi talvisodasta kohtuullisen pienin vaurioin. Välirauhan aikana tehtiin korjaustöitä, mutta jatkosota keskeytti ne, ja jatkosodan aikana linnaan osunut palopommi sytytti vanhimman osan tuleen.

Sodan jälkeen linnan kunnostustyöt aloitettiin 1946 Erik Bryggmanin johdolla. Työt etenivät niin, että ensin pelastettiin jo murtumisvaarassa olevan päälinnan muurit. Enää ei puhuttu restauroinnista, vaan entistämisestä ja kunnostamisesta. Näin otettiin etäisyyttä 1800-luvun restaurointiaikeisiin. Nyt tehtiin sekä uusia näyttely- ja keittiötiloja että restauroitiin historiallisia huoneita. Lämpö, vesi ja ilmastointi oli saatava vastaamaan nykyaikaisia tarpeita, mutta kätkettävä rakenteisiin. Tärkeää oli saada uusi ja vanha toimimaan rinnakkain, ja näyttää myös linnan erilaisia vaiheita – kivien kertomaa. Uusien restaurointitapojen kautta teräsbetonilla saatiin parannettua kestävyyttä, mutta myös palautettua rakenteita, jolloin menneisyys säilyi. Aarnipuu ajattelee oivaltavasti, että linnan kestävyyden parantaminen on osa linnan puolustusta. Linnaa on aina aikaisemminkin päivitetty teknologian kehittyessä ja linnan käyttötarkoituksen muuttuessa.

Erik Bryggman suunnitteli uudet tilat funktionalismin hengessä. Ne erottuivat ja saivat erottua selkeästi linnan vanhoista rakenteista. Yhden tyylin sijasta linnan eri tilat arvotettiin sen mukaan, mikä voidaan palauttaa vanhaan keskiaikaiseen asuunsa, mitkä halutaan säilyttää ennallaan ja mitä muutetaan. Linnan pitkä historia haluttiin näkyviin, ja toisaalta linnan esittäminen yleisölle piti mahdollistaa eli käytännön järjestelyt sanelivat osin muutostöitä. Samanlaisia pakkovalintoja Sjöberg-Pietarinen kuvaa Luostarinmäen ja Amurin osalta. Uusi tekniikka piti ottaa käyttöön, mutta se ei saanut näkyä ja pilata museokokemusta. Toisaalta rakennusten käyttötarkoitusta verstaana Luostarinmäellä tai asuntona Amurissa jouduttiin miettimään muun muassa koon ja kunnon mukaan. Joskus verstas jouduttiin luomaan aika pieniin tiloihin.

Luostarinmäen säilyttämistä puolsi Sjöberg-Pietarisen mukaan alueen ”vanhuus”: Se oli ainoa Turun 1827 paloa edeltävä, Ruotsi-Suomen aikaan liittyvä rakennuskokonaisuus. Siihen alettiin 1900-luvun alussa viitata ”vanhana Turkuna”. Turkulaiset taiteilijat ymmärsivät alueen ainutlaatuisuuden ja käyttivät sitä paljon maalauksissaan. Köyhien asuinalueen sijasta alue muuntui aidoksi ja kokonaiseksi dokumentiksi menneestä aikakaudesta. Turkulaisissa lehdissä debatoitiin sekä taiteilijoiden että yliopistoväen toimesta ahkerasti alueen säilyttämisen puolesta, vähemmän sitä vastaan. Keskustelu vähintäänkin osti alueelle lisää aikaa, eikä rakennuksia purettu. Nils Cleven tultua 1935 Turun historiallisen museon intendentiksi ja ehdottaessa alueen säilyttämistä käsityöläismuseona ehdotus hyväksyttiin heti – aika oli kypsynyt alueen uudelleenarvioinnille. Entisen köyhän alueen sijasta se nähtiinkin nyt hienona ja valmiina tilana käsityöläismuseolle.

Kaikista muutostöistä huolimatta sekä Turun linnaan että Luostarinmäen tai Amurin käsityöläismuseoon pätee jatkuvuus: Linna tai talot ovat alkuperäisillä paikoillaan ja edelleen käytössä. Tässä mielessä paikalleen museoidut ulkoilmamuseot muodostavat ihan oman museokategoriansa, jossa selkeä raja jatkuvuuden ja käytöstä poistamisen välistä puuttuu. Senkin vuoksi raja nykyisyyden ja museon välillä muuttuu koko ajan.

Linnan restauroinnin jatko verrattuna Amurin työläiskorttelimuseon perustamiseen

Amurin työläiskaupunginosan uusi asemakaava hyväksyttiin 1964. Kaavaan sisältyi yhden korttelin säilyttäminen museokorttelina. 1960-luvulla museoita syytettiin elitismistä, ja vaadittiin museokokoelmien laajentamista kattamaan koko yhteiskunnan kirjo. Kiinnostu työväenkulttuuria kohtaan oli suuri. Aika oli siis kypsä Amurin työläiskorttelin museoinnille, ja muutenkin työläiskaupunginosia, kuten Port Arthur Turussa tai Käpylä Helsingissä, kunnostettiin ja niistä tuli haluttuja asuinalueita.

Tampereella vallitsi kaiken kaikkiaan positiivisen kehityksen henki, jonka virtauksessa Tampereesta haluttiin tehdä maakuntansa pääkaupunki. Tampere kasvoi asukasluvultaan ja kulttuuritarjonnaltaan Turun kilpailijaksi valtakunnan kakkoskaupungin asemasta.

Turun linnan korjaustyöt jatkuivat 1970-luvun puolella esilinnassa. Kasvava turistien määrä ja kehittyvä rakennus- ja museoteknologia pakottivat tekemään muutoksia myös päälinnassa. Lisäksi esimerkiksi liikuntarajoitteisten palveluja haluttiin parantaa. Aarnipuun mukaan restaurointinäkemys oli 1970-luvulle tultaessa taas muuttunut niin, että rekonstruoimista ei pidetty hyvänä, vaan kaikki haluttiin mieluummin pitää mahdollisimman ennallaan tai saada varhaisin rakennusvaihe esille. Rakennuksen säilyminen nähtiin ensisijaisena, esteettisyys ja historian havainnollisuus toissijaisena. 1970-luvulla puhuttiin enemmän korjaamisesta kuin entisöinnistä.

Amurissa näkökulma menneeseen korostaa nykyaikaa. Museon luominen lähti nykyajasta taaksepäin. Helin on sanonut Sjöberg-Pietarisen haastattelussa, että tämä tekemisen malli katsottiin helpommaksi, oli yksinkertaisempaa lähteä liikkeelle lähempää sitä, mikä on itselle tuttua. Amurin työläiselämä ei vielä 1970-luvulla museota perustettaessa ollut lainkaan niin kaukana kuin nyt. Entisöimisfilosofia Turin ja Tampereen välillä näyttää eronneen jonkin verran: Amurissa painottui enemmän esittäminen, työväenolojen ja -kulttuurin esille nostaminen eli yhteiskunnallisen sanoman esille tuominen.

Erilaiset henkilöpresentaatiot: Juhana ja Katariina, taitavat käsityöläiset ja työväestön kehitys parempaan

Vaasojen aika 1500-luvulla on koko ajan Turun linnaa saneerattaessa ja museoksi muutettaessa nähty sen arvon kannalta hyvin oleellisena, sillä se oli linnan varsinaista kukoistus- ja hoviaikaa. Vaikka Vaasojen kausi oli hyvin lyhyt, keskiaikaa painotetaan edelleen Turun kaupungin markkinoinnissa ja linnan opastetuilla kierroksilla. Juhana-herttua tuli Turkuun 1556 ja eli siellä ensin Kaarina Hannuntyttären kanssa ennen kuin avioitui Puolan prinsessa Katariina Jagellonican kanssa 1562. Jo 1563 he joutuivat lähtemään Turusta kuningas Eerik XIV:n vangittua heidät.

Turun linnan tarinoissa Juhanan ja Katariina aika on Aarnipuun mukaan eräänlainen lakipiste, johon linnan tarina huipentuu, ja josta käsin historiallista kertomusta katsotaan eteen- ja taaksepäin. Heihin personoituu paljon Turun linnasta, sillä Aarnipuun havaintojen mukaan opaskierroksilla korostetaan erityisesti Juhanaa ja Katariinaa, ei niinkään linnaan myös liittyviä Kaarina Hannuntytärtä tai myöhemmin linnaan vangiksi tuotua Eerik XIV:ta tai hänen vaimoaan Kaarina Maununtytärtä.

Museopresentaatioissa yksi valinta kulkee siinä, esitetäänkö tietoja yleisesti vai nimettyjen henkilöiden kautta. Aarnipuu toteaa Juhanan ja Katariinan vahvan painotuksen, mutta ei paljonkaan pohdi asiaa kuin toteamalla heidän vaikutusaikansa lyhyyden. Sjöberg-Pietarinen nostaa yleisen ja yksilöidyn esille lähestymistavan myös esille, sillä se on yksi merkittävä ero Luostarinmäen käsityöläismuseon ja Amurin työläiskorttelin lähtöasetelmassa. Luostarinmäellä käsityöläiset esitetään ryhmänsä edustajina, heitä tai talojen asukkaita ei erityisesti nimetä (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kuten Hilma Mäenpää, joka asui Luostarinmäellä pitkään, ja jonka koti museoitiin 1980-luvun asuunsa). Amurissa on taas päädytty täysin päinvastaiseen ratkaisuun, ja keksitty jokaiseen asuntoon asukkaat, joista löytyy melko tarkka kuvaus jokaisesta asunnosta. Nimet ja perheet ovat keksittyjä, mutta he vastaavat Amurin todellisuutta, ja heidän kauttaan esitetään työväestön asumisoloja. Presentaatioihin on tietoisesti valittu positiivinen sävy: Vaikka halutaan rehellisesti näyttää työväestön asumisen ahtaus ja ankeus, asuntoihin on koodattu viesti yritteliäisyydestä ja paremmasta tulevaisuudesta. Keksittyjen asukkaiden lisäksi Amurissakin on yksi todellisen henkilön asunto: 1973 kuolleen Lempi Lamminpään asunto on säilytetty sellaisenaan.

Tuotteistaminen - elävä tila ja elävä museo

Museon perinteisiksi tehtäviksi on mielletty menneisyyden esineiden säilyttäminen ja hoitaminen sekä näiden kokoelmien tutkiminen ja niiden kautta opettaminen. Käytännössä museot joutuvat nykyaikana huomioimaan yleisönsä paremmin kuin ennen kilpaillessaan ihmisten ajasta muiden kulttuurilaitosten ja vapaa-ajan toiminnan kanssa. Museoiden toiminnassa pitää huomioida myös liiketaloudelliset seikat: Museo on tuote ja kulttuurimatkailun kohde. Museot voivat parhaimmillaan olla kaupungille vetovoimatekijöitä. Aarnipuu pitää pelkkää turismin pohdintaa hieman yksinkertaisena lähtökohtana, ja hakee folkloristina lisää merkitystä pohtien esimerkiksi ”menneisyyttä ulkomaana”. Aarnipuu näkee Turun linnan ”tilallisena tietojärjestelmänä”, paikkana, jossa säilytetään tietoa Turun linnan historiasta ja jossa tieto on koettavissa kulttuuriperintöelämyksenä.

Turulle menneisyys ei ole keksitty juttu, vaan oleellinen osa turkulaista identiteettiä, jota sävyttää pitkä historia hallinnollisen ja kirkollisen vallan, kaupankäynnin ja sivistyksen keskuksena. ”Vanhaa Turkua” hyödynnetään kaupungin markkinoinnissa erityisesti keskiaikaa korostaen. Näin ollen kaupunkiin saapuvat turistit osaavat myös odottaa keskiaikapainotusta. Turun linna ja tuomiokirkko ovat säilyneet keskiajalta, mutta sen jälkeen palot ovat hävittäneet kaupungin useamman kerran, eikä Ruotsin vallan ajalta ole jäljellä kuin Luostarinmäki. Onneksi se säilyi, vaikka turkulaisten mennyttä valta-asemaa ihannoivaa identiteettiä vasten on ymmärrettävää, ettei sen säilyttäminen ensin tuntunut houkuttelevalta. Nils Cleven oivallus käsityöläismuseosta, käsityöläisperinteen tallettamisesta, oli ovela ja käänteentekevä. Korostamalla arvostettuja ja häviämässä olevia käsityöläisammatteja Luostarinmäki onnistuttiin tuotteistamaan paitsi turkulaisten, myös muiden silmissä. Luostarinmäki korostaa käsityöläisten taitoja, ja tekee niitä eläväksi esimerkiksi erilaisten teemapäivien avulla.

Aarnipuu kirjoittaa, että ”Turun linnaa pitää puolustaa paitsi säiden ja ilkivallantekijöiden aiheuttamalta tuholta, myös niiltä tahoilta, joiden toimet tähtäävät pelkkään historiateemaiseen viihteellistämiseen ja kaupalliseen hyötyyn”. Turun linnassa on haluttu mm. järjestää fantasiaseikkailuja, roolipelejä. Ymmärrän periaatteessa huolen, sillä linna ei tietysti saa hallitsemattomasti kärsiä siellä järjestettävästä toiminnasta, mutta toisaalta en oikein osaa nähdä eroa roolipelin tai juhlakerroksessa järjestettävien Juhanan ja Katariinan pitojen välillä. Fantasia eroaa tietysti Juhanasta ja Katariinasta siinä, että he olivat aitoja henkilöitä, mutta aika näytelmällistä heidänkin pitoihinsa osallistuminen on. Aarnipuu ei kehittele ajatusta näin pitkälle, mutta jos kerran linnan restaurointi on osa sen puolustamista ja kehitystä, eikö linnan käyttäminen roolipelaajien kulissina voisi samalla tavalla olla sille yksi uusi tehtävä historiassa?

Amurin työläismuseossa tietynlainen yhteiskunnallinen julistavuus näkyy kaikkein voimakkaimmin. Museosta on tehty elävä keksittyjen museohahmojen ja heidän keksityn historiansa avulla. Tällöin voidaan Sjöberg-Pietarisen mukaan melkein teatterikäsikirjoituksen tavoin herättää historiaa eloon, tarinan kertominen on Amurissa esineiden säilyttämistä tärkeämpää. Sjöberg-Pietarinen korostaa pienten asioiden ja viittausten merkitystä: Eläytyminen ja vaikuttavuus lisääntyy museovierailijan oivaltaessa ja ymmärtäessä itse jostakin esineestä tai viitteestä, mistä on kysymys.

Luettuani Sjöberg-Pietarisen väitöskirjan minulla heräsi halu mennä uudelleen Amurin työläiskorttelimuseoon katsomaan näyttelyä uusin silmin. Valittu esittämistapa todellisentuntuisine henkilöineen oli tehokas, sillä joissakin huoneissa tuli edelliskesänä melkein tippa silmään niiden tekstejä ja sanomaa 6-vuotiaalle pojalleni selittäessä. Vaikuttavuus toimi hyvin, näyttely oli paitsi kiinnostava myös koskettava. Toisella kerralla katsoisin näyttelyä hieman kriittisemmin: Millä tehokeinoilla tunnelma luodaan, ja ovatko ne uskottavia. Museovierailulla huomasi myös iästä johtuvan erilaisen suhtautumisen: Kuudenvanhalle lapselle Amuri on kuin vierasta maata, minulle 1970-luvulla syntyneelle siinä on vielä enemmän samaistumispintaa lähinnä isovanhempien kertomusten kautta.

Vaikka Amurin työläiskorttelimuseossa korostetaan kehitystä, ja halutaan luoda toivoa, jonka varassa kurjista oloista noustiin parempiin, museo ei luo työläisistä tai asumisen karuudesta väärää kuvaa huomioiden, etteivät kaikki asukkaat olleet mitenkään esimerkillisiä. Tälläkin valinnalle museo lisää elävyyttä ja uskottavuutta toimintaansa. Toisaalta myös yhteiskunnan asenne esimerkiksi alkoholiin, aviottomiin lapsiin tai seurusteluun oli 1970-luvulla hyvin erilainen kuin ennen toista maailmansotaa eli tässäkin museo peilaa osaltaan yhteiskunnan arvojen muutosta.

Aitous ja kulttuuriperintö

Sen paremmin Turun linna, Luostarinmäen käsityöläismuseo kuin Amurin työläiskorttelimuseokaan eivät ole UNESCO:n maailmanperintölistassa toisin kuin Vanha Rauma, joka on hieno esimerkki käytössä olevasta kokonaisuudesta, ei restauroidusta museosta. Aitous museossa onkin yllättävän kiperä kysymys. Rakennusperintö, kuten Vanha Rauma, voidaan koko ajan korjaten säilyttää, mutta ihmisten elintapoja ei voi samalla tavalla museoida, sillä kukaan ei enää haluaisi elää Luostarinmäen matalissa majoissa tai Amurin työläiskorttelin yhteiskeittiöissä.

Luostarinmäen verstaissa on aitoja kokonaisuuksia, jotka on sellaisenaan saatu museoon eli aitous on korkea. Toisaalta nekään eivät ole enää alkuperäisessä rakennuksessaan. Amurissa talot ja asumistavat ovat aitoja, mutta ympäristöön on tuotu kyseiseen aikaan kuuluvaa tavaraa ja keksitty ympäristöön siellä asuvia, aikakaudelle tyypillisiä ihmisiä. Aitous on hankala määritellä. Tavallaan mikään ei ole totta, mutta silti sillä kuvataan elämäntapaa ja elinoloja todenmukaiseen sävyyn tavalla jonka moni tunnistaa.

On myös tavallaan mielenkiintoista, mikä kaikki kulttuuriperintöön ja miljööseen kuuluu. Rakennukset ja esineet on mahdollista jollakin tavalla säilyttää, samoin voi luoda uskottavia ihmiskohtaloita tai tallettaa ja kertoa todellista historiaa. Tässäkin tehdään jo paljon valintoja vaikkapa siinä, miten siistinä kaikki esitetään – eletäänkö arkea vai sunnuntaita. Paljon jää vaikeasti säilytettäväksi, kuten ajan hajut ja äänet, kuten Sjöberg-Pietarinen huomauttaa.

Yli vallihaudan, sisään verstaaseen tai yhteiskeittiöön – opastukset

Aarnipuu on analysoinut opaskierrosten kulkua Turun linnassa aika tarkasti. Opaskierrosten vetäjäksi kouluttaudutaan lukemalla opaskirja ja seuraamalla toisten oppaiden työtä. Näin peruskierrokset pysyvät suurin piirtein samanlaisina, vaikka kierros kannustetaankin vetämään omalla tyylillä. Tila on jo kulkureittien kautta juonennettu tiettyyn järjestykseen, jota kierrokset melko samalla tavalla noudattavat. Linnassa on myös opaskylttejä, ja kävijöille on saatavissa opaskirjoja. Linnaa on kritisoitu siitä, että siitä ei saa mitään irti ilman opastettua kierrosta. Minusta opastettu kierros on mielenkiintoinen ja avaa paljon paremmin melkein museota kuin museota. Aarnipuu kaipaa erityisesti parempaa pohjakarttaa, jonka tekeminen vanhan linnan puolella on hankalaa johtuen siitä, että huoneet sijaitsevat epäsäännöllisesti eri tasoissa.

Oppaita on Aarnipuun haastatteleman Nina Lepokorven mukaan ohjeistettu tasapainoilemaan tiedon välittämisen ja viihdyttämisen välillä. Opaskierrokset eivät saisi olla kuivakkaita, huumoria ja omaa persoonallisuutta saa käyttää ja kierrosta voi hienosäätää ohjattavan ryhmän mukaan. Kierrokselta pitäisi saada paitsi uutta tietoa myös viihdyttävä ja mukava kokemus. Samoja ominaisuuksia vaaditaan tietysti myös Luostarinmäen verstasvalvojilta, mutta Sjöberg-Pietarinen ei mene omassa esityksessään näin tarkalle tasolle museokokemusta pohtiessaan.

Sjöberg-Pietarinen ei käsittele Luostarinmäkeä tai Amuria juonellisina kokonaisuuksina. Ne ovat museoina siinä mielessä erilaisia, että kävijä voi paremmin valita reittinsä itse, sillä Luostarinmäen verstaissa tai Amurin korttelin taloissa voi vierailla haluamassaan järjestyksessä. Amurissa järjestyksellä on enemmän merkitystä kuin Luostarinmäellä, koska Amurissa asunnot ovat aikajärjestyksessä vanhimmasta uusimpaan.

Sekä Turun linnassa että Luostarinmäellä on töissä museovalvojia, jotka kiertelevät huoneissa tai päivystävät verstaissa. He ovat minusta tärkeä ja helposti lähestyttävä tiedonlähde. Aarnipuu mainitsee heidät, mutta ei ole tutkinut heidän merkitystään sen enempää keskittyessään enemmän opastettuihin kierroksiin. Luostarinmäellä valvojista osa esittelee samalla verstaiden vanhoja työtapoja. Sjöberg-Pietarinen kuvailee aika tarkastikin joitakin henkilöitä, jotka Luostarinmäen alkuvaiheessa toimivat jopa päivittäin omilla vanhoilla verstaillaan.

Turun linnan opaskierrokset alkavat Portinvartijan huoneesta, jossa heti otetaan esille linnan kerroksellisuus: Erot eri aikojen ajattelussa, tavoissa ja tehdyissä rakenteissa sekä restauroinnissa tehdyt valinnat. Kerronnassa tulee siis heti alussa esille jotain oleellista Turun linnan olemuksesta. Ellei kävijä osallistu opastetulle kierrokselle, hänen voi olla vaikea ymmärtää Turun linnan monimuotoisuutta.

Turun linnassa ja Luostarinmäen käsityöläismuseossa oppailla on päällään aikakauden asuja. Nekin tukevat osaltaan vierailijan museoelämystä, ja ehkä myös auttavat opasta omaksumaan roolinsa menneisyyden maailman lähettiläänä. Amurin työläiskorttelimuseossa oppaat tai museohenkilökunta eivät käytä erityisiä aikakauden vaatteita. Se johtuu siitä, että siellä ollaan lähempänä nykyaikaa kuin Turun museoissa. Mitä pidemmälle 2000-lukua eletään, voisi ajatella tämän argumentin vanhentuvan, ja vaatteiden tuovan museovierailuun lisää konkretiaa myös Amurissa.

Tutkimustulokset ja muut lisätutkimusmahdollisuudet

Molempien väitöskirjojen valmistumisesta on jo aikaa kymmenisen vuotta. Vaikka niissä puhutaan museoiden elämyksellisyydestä ja vaikuttavuudesta, keskustelu ei ole vielä niin raadollista kuin se saattaa olla 2018. Museoiden määrärahat ovat aina olleet yhteiskunnan arvoista kiinni, ja vaikka menneisyys on edelleen arvossaan, nyky-yhteiskunnassa näkyy jonkinasteinen humanismin alasajo, joka vaikuttaa myös museoiden resursseihin ja uusien ansaintakeinojen, erikoiskierroksien, museosynttäreiden ja opetuksellisuuden kasvuun. Sjöberg-Pietarisen tutkimusta voisi jatkaa joko samalla konseptilla pidemmällä aikavälillä tai esimerkiksi valitsemalla tutkimuskohteiksi uusia museoita, joita kukaan ei 1970-luvulla olisi vielä osannut kuvitellakaan, kuten Suomen pelimuseo Tampereella.

Sellaiset henkilöt, jotka muistaisivat ”oikean” Amurin, alkavat olla harvinaisuuksia ja kiltalaitosta käsityöläisammatteineen ei muista enää kukaan, ei edes isovanhempien kertomuksista. Omakohtaisuuden kokeminen menee vaikeammaksi ajallisen etäisyyden kasvaessa. Tämän Sjöberg-Pietarinen mainitseekin. Pelkällä ”vanhuudella” on arvonsa, mutta ollakseen kiinnostava museon pitää myös koskettaa, muurit tai yhteiskeittiöt pitää saada kertomaan tarinansa. Tähän haasteeseen vastaamisessa on jatkossa tutkittavaa.

Molemmista tutkimuksista on rajattu pois käyttäjäkokemus, näyttelyn vaikuttavuuden tai kiinnostavuuden pohtiminen ja selvittäminen. Kuten Aarnipuu huomauttaa, tämän tutkiminen aidosti ei ole ihan helppoa. Museot ovat olemassa välittääkseen kävijöilleen jotain. Ellei niillä ole vaikutusta, kävijätkin harvenevat. Vaikka museot ovat muistiorganisaatioita, niiden pitää elää ajassa mukana. Siksi vaikuttavuuden tutkiminen olisi varmasti sekä mielenkiintoista että konkreettisesti hedelmällistä.

Turun linnassa järjestetään perusopaskierrosten lisäksi erilaisia teemakierroksia sekä erityisiä lasten-kierroksia. Luostarinmäellä ja Amurissa on keskitytty enemmän erilaisiin teemapäiviin, varsinkin Luostarinmäellä niitä tulee loogisesti vuodenkulun myötäkin. Näiden erilaisten tapahtumien tarkempi tutkiminen, niin museon kuin vierailijankin kannalta olisi mielenkiintoista. Nekin ovat varmasti kehittyneet ja muuttuneet museotoiminnan painotusten ja uusien esittämiskeinojen myötä. Vaikuttavuus ja kokemuksellisuus myös muuttunee, kun aika kuluu, ja yhteys menneeseen ohenee. Esivanhempien aikaa on vaikeampi kuvitella kuin isovanhempien.

Uudistuva kulttuuriperintö – väitöskirjojen lopputulemat

Turun linna on osa kansallista kulttuuriperintöä ja rakennushistoriallinen monumentti. Aarnipuun kerronnan, tilallisen narratiivin, kautta lähestyvässä tutkimuksessa se muistutti 1300-1600-luvuilla maallisesta vallasta ja 1900-luvun restauroinnin jälkeen historiasta. Tähän väliin jää monta unohduksen ja rappion vuotta, joissa niissäkin saattaisi olla omat kertomuksensa kerrottavana.

Alkuaikoina linnan piti välittää katsojaansa vaikuttavuutta ja pelkoakin, nyt se korostaa mennyttä suuruuden aikaa. Kulttuuriperinnön, tässä tapauksessa linnan, vaaliminen vaatii aktiivisia säilyttämis-toimenpiteitä. Näistä huolimatta ei liene epäselvyyttä, etteikö kyseessä olisi sama linna. Vaikka kiviä ja rakenteita joudutaan vaihtamaan, linnan olemus, narratiivi, on säilynyt samana. Siihen vain tarttuu lisää tarinaa, eikä yksi juonennus tai tapa kertoa sulje pois rinnakkaisia tai vaihtoehtoisiakin kertomuksia. Aarnipuu toteaakin kertojan, on hän sitten opas, restauroija tai historian kirjoittaja, käyttävän valtaa päättäessään, miten toiminnasta kertoo. Nykyisyys leikkaa historiaan, ja tarina elää. Tässä lienee vastaus siihen, miksi linnat laajasti kiinnostavat.

Vastaavaan loppupäätelmään päätyy myös Sjöberg-Pietarinen. Kuluvalla ajalla on merkittävä vaikutus museoiden perustamiseen, suojelupäätöksiin, näyttelyesineiden valintaan ja näyttelyjen rakentamiseen, sekä niiden sanomaan. Museon perustamisen ajankohta näkyy siinä, mitä on katsottu tärkeäksi säilyttää ja millainen museo on perustettu. Museo edustaa sekä esittämäänsä aikaa että omaa aikaansa. Museonäyttelyä voidaan tulkita eri tavoin, ja esineitä voidaan käyttää osoittamaan jonkin yhteiskuntajärjestyksen toimivuutta, jos vallanpitäjät näin haluavat. Museosta voi muodostua poliittinen toimija. Ajan kuluessa ja muuttuessa myös museo muuttuu, ja sen pitääkin muuttua pystyäkseen aina uudelleen antamaan ihmisille vastauksia sitä, millainen tämä on ja mistä tulee.