Pimeä nousee – Viisikko kohtaa kelttiläiset legendat

Brittiläinen Susan Cooper (s. 1935) kirjoitti Pimeä nousee -sarjan ensimmäisen kirjan Yllä meren, alla kiven (Over Sea, Under Stone) perin osallistuakseen nuortenkirjakilpailuun – tosin hän ei koskaan lähettänyt teosta kilpailuun, vaan se ilmestyi muuten vuonna 1965. Cooper on sanonut, että hänellä oli tunne siitä, että tarina johtaisi johonkin. Hän jatkoi sarjaa kuitenkin vasta 1970-luvulla, jolloin hänellä oli heti valmiina suunnitelma viisiosaisesta sarjasta. Seuraavat osat ilmestyivät 1973-1977: Pimeä nousee (The Dark is Rising 1973), Viheriä noita (Greenwitch 1974), Kuningas Harmaa (The Grey King 1975) ja Hopeapuu (Silver on the Tree 1977). Kirjat on suomentanut Kristiina Rikman (runot Panu Pekkanen).

Valmistuttuaan Oxfordin yliopistosta Cooper työskenteli Sunday Times -lehdessä Lontoossa. Hän muutti 1963 Yhdysvaltoihin mennessään naimisiin professori Nicholas J. Grantin kanssa. Cooper alkoi kirjoittaa osin torjuakseen koti-ikävää, ja sijoitti ne lapsuutensa Cornwalliin, omiin tuttuihin maisemiinsa. Ensimmäinen ja kolmas kirja tapahtuvat kuvitteellisessa Trewissickissa, jonka Cooper on luonut lapsuuden kesien muistojen mukaan Cornwallin etelärannikolla sijaitsevan Mevagisseyn kaltaiseksi. Toinen kirja tapahtuu Buckinghamshiressa, jossa Cooper asui ja kaksi viimeistä Walesissa, Aberdyfissä, josta hänen isovanhempansa ja vanhempansa olivat kotoisin. Kirjat ovat hyvin brittiläisiä liittyen vahvasti saaren mytologiaan, mutta myös blytonilaiseen seikkailukirjaperinteeseen.

Symboleita, aikamatkustusta ja eväiden syöntiä – miten sarjan juoni etenee

Sarjan aloittavassa Yllä meren, alla kiven -kirjassa pääosassa ovat sisarukset Simon, Jane ja Barney Drew, jotka viettävät kesälomaa Merriman Lyonin, isosetä Merryn, vuokraamassa vanhassa talossa Cornwallissa. He ovat tavallisia lapsia, jotka päätyvät salaperäisen isosetänsä ohjaamina etsimään Graalin maljaa ja taistelemaan Pimeää vastaan – vaikka eivät oikein tiedä, mistä on kysymys, ja osin keskittyvät aika paljon eväiden pohtimiseen. Kirjassa viitataan kuningas Arthurin legendaan, sekä ikiaikaiseen hyvän ja pahan taisteluun, mutta legenda ja symbolit ovat paljon seuraavia kirjoja vähäisemmässä osassa. Varsinkin Barney on kiinnostunut kuningas Arthurista, ja lapset osaavat yhdistää paikan häneen liittyväksi Logres’ksi. Heti kirjan alussa lapset löytävät majapaikastaan kartan, jonka he ymmärtävät liittyvän kuningas Markiin ja kuningas Arthuriin. Myös Pimeän voimat ovat kartan jäljillä. Lapset onnistuvatkin löytämään maljan, mutta siihen liittyvä metallinen lieriö, jossa olisi tulkintaohjeet maljan kaiverruksiin, putoaa mereen. Tämä on oikeastaan ainoa seikka, josta voisi ajatella tarinaan olevan jatkoa luvassa.

Pimeä nousee omalla tavallaan aloittaa sarjan, vaikka onkin sen toinen osa. Tapahtumat ovat kyllä aikajärjestyksessä, mutta neljä viimeistä kirjaa ovat selkeämmin fantasiaa kuin viisikkomainen ensimmäinen kirja. Ainoa kirjoja tässä vaiheessa yhdistävä tekijä on Merriman Lyon, salaperäinen Ikivanha (Old One). Hahmo paljastetaan Merliniksi jo sarjan ensimmäisessä kirjassa. Kirjassa Barney alkaa ihmetellä ääneen Merrimanin nimeä, ja yhdistää sen Merliniin – Copper on haastattelussa kertonut, että hän keksi yhteyden samaan aikaan kuin Barney, ja selittänyt henkilöhahmon luonteen tulleen enemmän alitajunnasta kuin suunnitelmallisesti.

Pimeä nousee -kirjan alussa Will Stanton täyttää 11 vuotta. Samalla selviää, että hän on viimeinen Ikivanha – hän täydentää piirin, jolla Valo voi puolustautua Pimeää vastaan. Hänen tehtävänsä on löytää kuusi maagista merkkiä, jotka pitää yhdistää lopulliseen taisteluun. Tämän hän tekee, Merrimanin avustuksella, oppien samalla lisää omista voimistaan. Cooper tuo tarinaan selvästi enemmän fantasiaa niin Ikivanhojen kuin luonnon Korkean Taikuuden ja aikamatkustuksen muodossa. Hän yhdistää taruja, legendoja ja kansanuskomuksia estoitta oman mielikuvituksensa luomuksiin. Mukana on esimerkiksi Shakespearen näytelmässä esiintyvä Herne Metsästäjä, joka perustunee yleismaailmalliseen ”villi metsämies” -myyttiin. Täysin omaa on Gramaryen kirja, jota lukemalla Will oppii taikuuden – hän imee sen kirjasta suoraan muistiinsa, ja tämän jälkeen kirja tuhoutuu.

Viheriässä noidassa Merriman järjestää Willin ja Drewn lapset yhtä aikaa Trewissickiin. Drewn lasten löytämä Graalin malja on varastettu museosta, ja se pitäisi löytää. Tapahtumat sijoittuvat kevääseen. Kylässä vietetään Beltanea, kelttiläistä kevään juhlaa. Tähän liittyen kylän naiset rakentavat lehdistä ja oksista noidan, joka sitten uhrataan mereen – samalla saa toivoa. Jane Drew on mukana rakentamassa noitaa. Cooper nostaa kirjassa Janen esille ratkaisevaan osaan: Jane tuntee myötätuntoa surullista, uhrattavaa lehtinoitaa kohtaan, ja sen sijaan, että toivoisi jotain itselleen, hän toivookin noidan voivan olla onnellinen. Epäitsekkyys palkitaan: Tulevassa Valon ja Pimeän kamppailussa Jane saa Viheriältä noidalta tämän aarteen, metallilieriön, joka sarjan ensimmäisessä osassa putosi mereen. Graalin malja löytyy, ja Merriman tulkitsee merkit. Niistä paljastuu lisää symboleja tai esineitä, jotka Valon on saatava haltuunsa voittaakseen lopullisen taistelun Pimeää vastaan.

Kuningas Harmaa vie tapahtumat Cornwallin sijasta Walesiin, Aberdyfiin. Will on ollut pahasti sairas, ja hänet lähetetään toipumaan äitinsä ystävän luo. Perillä hän tapaa uuden tärkeän hahmon, Bran Daviesin, jonka paljastetaan myöhemmin olevan kuningas Arthurin ja kuningatar Guineveren poika. Yhdessä Branin kanssa Will onnistuu tehtävässään herättää uinuvat ritarit ja löytää Kultainen harppu, ennen kuin Pimeä saa sen käsiinsä. Heitä vastassa ovat paitsi jo aiemmista kirjoita tutut Ratsastajat, myös Cader Idris -vuorella asuva kuningas Harmaa, Brenin Llwydd.

Viimeinen osa, Hopeapuu, yhdistää taas Willin ja Drewn lapset Walesiin, ja myös Drewt tapaavat Branin. Pimeän nousu, suuri taistelu, lähestyy. Viimeinen valon symboleista, kristallimiekka Eirias, pitää löytää. Bran ja Will päätyvät Kadonneeseen Maahan, meren ja maan välille etsimään miekkaa. Pimeä nousee -kirjasta tuttu Vanha Rouva välittää Janen kautta viestin Willille ja Branille, ja hänen ohjeidensa avulla he selviävät eteenpäin. Heitä auttaa harpunsoittaja Gwion, jossa voi nähdä kuningas Arthurin bardin hahmon.

Löydettyään miekan Valon väki päätyy ajan virtaa symboloivaan junaan. He syöksyvät kohti Chilternin kukkuloilla kasvavaa juhannuspuuta, elämän puuta, hopeapuuta, taistelun päätepistettä. Puu kukkii vain kerran 700 vuodessa ja sen avulla pystyy käskemään kaikkea suurta taikuutta ja ajamaan kilpailevat mahdit eli Pimeän pois. Eirias-miekka tarvitaan kukkien leikkaamiseen, tunnusmerkit ja Ikivanhojen piiri suojelemaan leikkaavaa Pendragonia, Arthurin poikaa Brania. Cooper yhdistää tilanteeseen kuningas Arthurin voittaman Badonin taistelun – eri ajassa tapahtuvat voitot ovatkin yhtä ja samaa taistelua. Kaikista taikavoimista ja symboleista huolimatta ratkaisu ja Valon voitto kulminoituu lopussa ihmisen valintaan: Mistään ei tule määräystä tai pelastajaa, vaan oikeat ratkaisut on tehtävä itse. Valo voittaa, Pimeä väistyy, ja ihmiset jäävät hallitsemaan Arthurin ja muiden Ikivanhojen, Willia lukuun ottamatta, lähtiessä pois tästä maailmasta.

Kelttiläisiä juhlapyhiä ja fantasian aikamatkustusta

Vuodenajat ja kelttiläiset juhlapyhät vaikuttavat tapahtumiin runsaasti sarjan neljässä viimeisessä osassa. Pimeä nousee käynnistyy talvipäivän seisauksesta, joka on Willin 11-vuotissyntymäpäivä. Joulu on valon juhla, mutta joulun ja loppiaisen välillä ”pimeän voimat ovat suurimmillaan”. Noituus näkyy erityisesti luonnonvoimissa, joita Pimeä käyttää hyväkseen: Lunta sataa monta päivää, ja eläimet, erityisesti linnut, käyttäytyvät omituisesti.

Viheriä noita liittyy kelttien Beltaineen, joka oli kelttien kevään juhla. Sitä vietettiin toukokuun alussa. Beltaineen liittyvät kokkotulet, joita sytytettiin edistämään auringon kasvavaa lämpöä. Tulella katsottiin olevan hedelmällisyyttä edistävä vaikutus. Beltaineen on liitetty rituaali, jossa talvea edustava vanha eukko uhrataan kevättä esittävän nuoren tytön tieltä.

Kuningas Harmaassa eletään syksyä, joka on vaihtumassa talveksi. Kelteillä Samhain loka-marraskuun vaihteessa aloitti talven ja kelttiläisen uuden vuoden. Samhainissa surraan kesän loppumista, ja samaan aikaan villejä voimia on irti – saman tradition voi katsoa näkyvän nykypäivän halloweenissa. Kuningas Harmaassa kuvataan markkinoita, jotka liittyvät Samhainiin ja syksyyn. Kirjassa fantasia leikkaa suoraan realistiseen maatalouden kuvaukseen: Kerrotaan lampaista ja niiden hoitamisesta samalla kun yliluonnollinen ilkeä harmaa sumukuningas kettuineen tukee Pimeän hyökkäystä.

Yhteen kietoutuva aikakäsitys ja kuolema ajan ulkopuolelle joutumisena

Aikamatkustuksella on sarjassa tärkeä merkitys. Ikivanhat pystyvät liikkumaan ajassa ja paikassa – tosin he eivät välttämättä hallitse siirtymiä täysin itsenäisesti. Siirtymillä paitsi viedään juonta eteenpäin osin kahdessa aikatasossa, myös osoitetaan ihmisluonteen samankaltaisuutta eri ajassa ja paikassa – hyvän ja pahan ikiaikaista taistelua.

Mielenkiintoinen Pimeä nousee -kirjassa on myös maankiertäjä Hawkinin hahmo. Hän oli alun perin Merriman-Merlinin palvelija, mutta petettyään Valon ja Merlinin hän päätyy ikuiseksi maankiertäjäksi väärään aikaan, kunnes täyttää Valon antaman tehtävän eli luovuttaa Willille yhden kuudesta tunnuksesta. Sen jälkeen hän katkerana uskoo Pimeän lupauksiin ja pettää Valon toistamiseen, mutta saa lopussa kuitenkin vielä valita kivun tai rauhallisen kuoleman – hyvä ja paha ovat aina valintojen seurausta.

Kuningas Arthurin ja kuningatar Guineveren poika Bran Davies on Cooperin mielikuvituksen tuotetta, hänellä ei ole mitään esikuvaa Arthurin legendassa. Kuningatar Guinevere pelkäsi, ettei kuningas Arthur uskoisi poikaa omakseen, ja Valo auttoi kuningatarta tuomaan Branin vauvana turvaan toiseen aikaan. Guinevere palasi takaisin omaan aikaansa, ja tavallinen walesilainen lammaspaimen Owen Davies kasvatti Branin omana poikanaan. Branilla on aitona Pendragonina iso osa Valon voitossa, hän on osa suurta suunnitelmaa Pimeän kukistamiseksi. Lopussa hänellä olisi mahdollisuus lähteä isänsä Arthurin mukana pois ikuiseen elämään, mutta hän hylkää sen ja jää mieluummin kuolevaiseksi. Cooperin tapa käsitellä aikaa ja yhdistää kuningas Arthurin maailma ja 1900-luku on kiehtova.

Hopeapuussa aika kuvataan junaksi, jossa henkilöt ovat kyydissä, menossa vääjäämättä määränpäähänsä. Sieltä voidaan poistaa ajan ulkopuolelle: Näin käy Pimeän kätyrille Blodwen Rowlandsille, jonka Merriman sanoo Valon heittävän pois Ajan virrasta. Cooper kuvaa ajasta poistamisen jonkinlaiseksi ehdottomaksi rangaistukseksi. Samalla tavalla käy myös toiselle Pimeän edustajalle, taulujensa avulla taikovalle ja Viheriää noitaa uhkailevalle maalarille. Cooper ei puhu kuolemasta. Pikemminkin aikakäsitys on joustava, aika venyy ja menneisyys vaikuttaa tulevaan ja päinvastoin. Cooper ei missään puhu teosofisista tai idän uskontojen vaikutuksesta, mutta niiden henkeä tästä voi silti löytää.

Mytologiakeitosta eli muutama sana joistakin sarjan esineistä tai henkilöistä

Cooper sekoittaa nuorten kirja -keitoksensa surutta kelttiläisestä mytologiasta, Arthurin legendasta, roomalaisista jumalista, brittiläistä kansanperinteestä ja siihen liittyvistä uskomuksista, omista muistoistaan ja vähän jopa Shakespearesta. Kirjojen tunnelma ja juonenkehitys sopii hyvin hänen kuvaukseensa niiden synnystä: Vaikka hänellä neljään viimeiseen kirjaan olikin karkea suunnitelma tapahtumapaikoista, henkilöistä ja juonesta, tarina muotoutui suureksi osaksi kirjoitusprosessissa. Hän oli opiskellut kirjallisuutta Oxfordissa, ja vanhat brittiläiset kertomukset olivat hänelle tätä kautta tuttuja, lapsuuden muistojen lisäksi. Cooper on kertonut, ettei hän tehnyt varsinaista taustatyötä romaaneihinsa, tutkinut enempää kelttiläisiä legendoja tai lukenut Arthurin tarinaa uudelleen. Hän mainitsee lukeneensa uudestaan The Mabinogionin, kokoelman kelttiläisiä kertomuksia – mutta senkin enemmän koska piti siitä.

Kirjat on suunnattu lapsille tai nuorille, ja niiden on tarkoitus olla jännittävää, mielikuvitusta kiehtovaa fantasiaa, ei mytologian tai filosofian oppikirja. Juoni tukeutuu legendoihin, siihen liittyviin esineisiin ja henkilöihin sekä kelttiläisiin juhlapyhiin, mutta ei erityisesti avaa niiden taustoja. Toisaalta tämä myös sopii legendojen esoteeriseen, salattuun luonteeseen: Taustaa kerrotaan tarkemmin Willille, joka on myös Ikivanha, kuin tavallisille kuolevaisille Drewn perheen lapsille, eikä lukijallekaan tarvitse avata kaikkea. Mytologia toimii vain taustana kirjailija omalle mielikuvitukselle, eikä nuorempi, varsinkin brittiläisen kulttuuriperinnön ulkopuolelta tuleva lukija voi edes tietää, milloin joku elementti liittyy mytologiaan ja milloin kyseessä on kirjailijan mielikuvituksen tuotos. Nostan tässä esimerkinomaisesti esille joitakin sarjassa esiintyviä mytologisia esineitä tai henkilöitä – joskin tietämättömyys niiden taustoista ei estä nauttimasta tarinasta. Lapsi lukee tarinaa varmasti hiukan eri tavalla kuin aikuinen.

Yllä meren, alla kiven vaikuttaa selvästi nuoremmalle lukijalle suunnatulta kuin sarjan jatko-osat. Sen mytologia on myös selkeämpää ja yksinkertaisempaa ja keskittyy kuningas Arthuriin ja Graalin maljaan. Merriman lukee Graalin maljan tarinaa lasten löytämästä kartasta, jossa sanotaan oudon ritarin piilottaneen maljan Logresiin odottamaan kuningas Arthurin paluuta. Graalin maljan alkuperää tai sen yhtymäkohtaa kuningas Arthuriin ei avata sen enempää. Legendan mukaan Joosef Arimatialainen sai haltuunsa Kristuksen viimeisellä ehtoollisella käyttämän maljan. Toisessa versiossa maljaan kerättiin Jeesuksen verta hänen ollessaan ristiinnaulittuna. Joidenkin versioiden mukaan Joosef purjehti Britanniaan perustaen Glastonburyyn maan ensimmäisen kristillisen kirkon. Arthurin tarinassa Graalin malja näyttäytyy pyöreän pöydän ritareille, ja he lähtevät etsimään sitä. Pyhiä astioita liittyy niin klassisiin myytteihin, alkemiaan, kelttiläisiin taruihin kuin kristillisiin symboleihinkin. Etsintöihin perustuvat tarinat olivat keskiajalla tavallisia – tavoitteena sisäinen eheys, liitto jumalten kanssa tai niin kuin tässä Valon voitto Pimeästä.

Brenin Llwydd, kirjan kuningas Harmaa, on Walesin vuoristoon liitetty taruhahmo, jota Cooper on muokannut lapsena kuulemiensa tarinoiden ja oman mielikuvituksensa mukaan. Cooper kuvaa kuningas Harmaan hahmottomana ilkeänä sumuna, joka käyttää suuria kettuja apunaan. Siitä on voitu puhua myös suurena, partaisena oliona. Cooperin Pimeä käyttää muutenkin luonnonvoimia, kuten lunta, tulvaa tai tuulta apunaan, joten vihamielisenä, sankkana sumuna esiintyvä kuningas Harmaa sopii tematiikkaan hyvin.

Kultainen harppu ja kristallimiekka Eirias ovat Cooperin mielikuvituksen tuotetta. Kadonneen Maan Gwion, Taliesin, tosin löytyy kelttiläisistä taruista. Ikivanhojenkin yläpuolella oleva Vanha Rouva, joka toisaalta kuvataan iättömäksi, voisi olla Arthurin legendan Järven Valtiatar – tätä Cooper ei suoraan vahvista. Cooper ei pitäydy vain kelttiläisissä taruissa: Viheriässä noidassa kreikkalainen meren jumalatar ja titaani Tethys ottaa noidan uhrauksena vastaan. Cooper yhdistää tässä surutta kreikkalaista mytologiaa kelttiläiseen – toisaalta nämä kaikki ovat muutenkin sekoittuneet ja saaneet vaikutteita toisiltaan roomalaisajan Britanniassa.

Herne Metsästäjä on ainakin nimeltään mytologian ulkopuolelta tuleva hahmo, sillä Herne the Hunter esiintyy Shakespearen näytelmässä ”The Merry Wives of Windsor” 1500-luvulta. Esikuvana Herneelle on Cernunnos, kelttien hedelmällisyyden ja eläinten jumala. Karjanajomyytti on tunnettu indoeurooppalaisessa kertomusperinteessä. Karja oli varallisuuden mitta ja karjanryöstöön on liittynyt myös erilaisia aikuistumisriittejä. Se sopii tavallaan kakkososaan, jossa tunnusten keräämisen lisäksi teemana on Willin kasvaminen Ikivanhaksi.

Kansanperinnettä ja uskomuksia edustavat tarinassa esimerkiksi puut ja linnut. Pihlaja on pyhä puu, orapihlaja pelastaa luurankohevoselta ja virtaava vesi on taioista vapaa. Mustavarikset hyökkäävät Pimeän saattajina Willin kimppuun. Branista puhutaan Korppipoikana. Lintujen kohdalla mytologia ei ole niin selvää, sillä walesilaisissa taruissa (the Mabinogion) korppia pidetään kuoleman ennusmerkkinä.

Esoteeristen elementtien käyttö nuorten kirjallisuudessa

Esoteeristen elementtien, uskomusten, saagojen tai legendojen käyttö nuorten kirjallisuudessa tai yleensä fantasiassa ei ole mitenkään epätavallista. Hyödyntämisen aste vaihtelee: Joissakin kirjoissa vain viitataan joihinkin esoteerisiin elementteihin, kun taas joissakin käytetään tarustoa todella vahvasti. Esimerkiksi Rick Riordanin nuorten fantasian henkilöt pohjautuvat vahvasti roomalais-kreikkalaiseen mytologiaan kun taas vaikka J. K Rowling tai Ursula Le Guin pohjaavat luovat maailmansa enemmän oman mielikuvituksensa avulla. Heilläkin on kuitenkin erilaisiin mytologioihin pohjautuvia myyttejä tarinoissaan.

Cooperin oma kertojanääni näkyy vahvassa brittiläisyydessä. Hän ei pitäydy vain yhdenlaisiin myytteihin, mutta niiden tausta on joka tapauksessa vahvasti brittiläinen. Kirjat ovat aika synkkiä ja vakavia, huumoria niissä on aika vähän. Siinä mielessä tyyli on minusta lähellä Le Guinia. Cooper on sanonut haastattelussa, ettei halunnut lukea muita nuorten fantasiakirjoja ennen kuin sai oman sarjansa valmiiksi. Sen jälkeen hän sanoo nauttineensa suunnattomasti esimerkiksi Alan Garnerin ja Le Guinin kirjoista.

Pimeä nousee ja Kuningas Harmaa ovat mielestäni juonellisesti sarjan parhaat. Esoteeristen elementtien voima on niissä parhaimmillaan. Ne istuvat ympäröivään luontoon, kelttiläiseen vuodenkiertoon, niissä on selkeä ja sujuva, koskettava juoni. Will ja Bran on kuvattu Drewn lapsia elävämmin, he herättävät sympatiaa ja ovat samaistuttavia yliluonnollisista voimistaan tai syntyperästään huolimatta. Drewn lapsista ainoastaan Jane saa sarjassa enemmän syvyyttä, ja Viheriä noita lepääkin paljolti hänen varassaan.

Minusta esoteeriset elementit sopivat fantasiaan hyvin, oli kyse sitten nuorille tai kenelle tahansa suunnatusta kirjallisuudesta. Esoteerisuudestaan huolimatta ne tuovat tiettyä uskottavuutta, ryhtiä tekstiin. Myytti tai esoteerinen käsite, filosofia tai uskomus antaa kohteellensa sisällön ja luonteen – vaikka kaikki eivät sen salattua sisältöä kokonaan tietäisikään tai ymmärtäisikään. Salattu tai vain pienen piirin tiedossa oleva on kiehtovaa, ja kirja tarjoaa lukijalle mahdollisuuden olla osa tätä valittua joukkoa.

Vaarallisinta esoterian käytössä fantasiassa lienee ylimielisyys tai heikko taustatyön tekeminen. Lukijaa ei saisi aliarvioida. Esoteeriset, mutta johonkin perustuvat elementit pitäisi esittää esikuviensa mukaisesti, vaikka ne nivotaankin osaksi uutta tarinaa – silloin ne oikeasti syventävät fantasiaa ja lisäävät mielikuvituksen lentoa.

Lähteet:

Susan Cooperin oma internet-sivu: The Lost Land of Susan Cooper.

 https://www.thelostland.com/ [haettu 18.11.2018].

The Dark is Rising fanisivut: The Dark is Rising Wiki

http://darkisrising.wikia.com/wiki/Dark_is_Rising_Wiki [18.11.2018].

Green, Miranda Jane: Celtic Myths. British Museum Press, London 1993.

Jones, Gwyn ja Thomas (toim.): The Mabinogion. J. M. Dent Orion Publishing Group, London 1993.

Matthews, John: Graalin myytti. Alkuteos The Grail: Quest for the Eternal (1981). Suom. Joel Kontro. Otava, Singapore 2006.

Sjöblom, Tom: Druidit: tietäjiä, pappeja ja shamaaneja. SKS, Helsinki 2006.

Spivack, Charlotte: Susan Cooper’s ”The Dark is Rising”. Adapting the Arthurian Legends for Children. Essays on Arthurian Juvenilia. Studies in Arthurian and Courtly Cultures. Toim. Barbara Tepa Luback. Palgrave MacMillan, New York 2004.

Thompson, Raymond H: Interview with Susan Cooper. Adapting the Arthurian Legends for Children. Essays on Arthurian Juvenilia. Studies in Arthurian and Courtly Cultures. Toim. Barbara Tepa Luback. Palgrave MacMillan, New York 2004.