Referaatti kirjasta Alf Rehn: Vaaralliset ideat. Kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi.

Alf Rehn toimii nykyään innovaation, designin ja johtamisen professorina Tanskan Odensessa. Hän on vetänyt luovuuskoulutuksia ja kirjoittanut luovuudesta – ja kuten itse kirjassaan sanoo: ”Lukenut hyllymet-reittäin luovuudesta ja innovaatioista”. Tältä pohjalta hän on kirjoittanut hieman toisenlaisen kirjan luovuudesta: Hän haastaa ajattelemaan laatikon ulkopuolelta, epäkorrektisti ja epämukavuusalueelle päätyen. Hänen mukaansa luovuus ei ole eikä sen pidä olla aina kivaa tai helppoa – tai edes tarpeellista.

Rehnin kirja on sujuvasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Sen teesit tai oikeastaan perusluovuusteesien kieltäminen tuntuu tunnistettavalta omienkin työelämän kokemusten pohjalta. Se herätti uusia ajatuksia. Teksti oli osin myös ristiriitaista (niin kuin kirjoittaja itsekin myöntää), sillä luovuus, luova ajattelu, luova organisaatio tai innovaatiot eivät tule vain yhdestä tuutista – ne ovat luovia ja omaperäisiä (vaikka aina ei tarvitsekaan olla omaperäinen ollakseen luova, kopiointi voi olla mitä suurinta luovuutta, kun kopioituja ideoita yhdistellään omaperäisesti).

Viisivaiheinen malli luovuuteen ja ”vaaralliseen ajatteluun”

Rehnin mallin mukaan ”vaarallisia ajatuksia” lähestytään viisivaiheisella mallilla: Matkiminen, laajentaminen, provosoiminen, uudelleenarviointi ja lopulta vaaralliset ajatukset. Hänen mukaansa ihmisen aivot ovat tottuneet matkimaan, ja siksi lähtökohtaisesti yritämme olla luovi itsellemme jo tutulla tavalla. Seuraavaksi kuvittelemme voivamme välttää matkimista laajentamalla ajatteluamme, tutkimalla useampia alueita ja omaksumalla enemmän tietoa. Tämä ei vielä riitä, vaan meidän pitäisi pysty provosoimaan ideoillamme – päästä oman ”salaisen laatikkomme” ulkopuolelle ja uskaltaa esittää oikeasti radikaaleja, provosoivia ideoita (välittämättä siitä, että ne voidaan kokea naurettaviksi, sopimattomiksi ja mahdottomiksi). Vasta kun olemme päässeet laatikon ulkopuolelle voimme kyseenalaistaa, arvioida uudelleen ympäristömme. Viimeinen vaihe Rehnin mallissa on vaarallinen ajattelu: Se erottaa todella luovat leikisti luovista – vaarallinen ajattelu oikeasti muuttaa maailmaa, ei vain luo ideoita.

Toisaalta Rehn argumentoi myös toisinpäin: Luovuus ei voi olla pelkää kyseenalaistamista, vaan myös sokeaa hyväksyntää. Ideasta ei voi tulla onnistunutta innovaatiota ilman lujaa, horjumatonta uskoa omaan ideaan. Rehnin mukaan innovaatioissa ei ole ensisijaisesti kyse loistavista ideoista, vaan myös kovasta pyrkimyksestä realisoida idea, tehdä siitä todellisuutta. Ideoita voidaan heitellä huolettomasti, mutta innovaatiotyö vaatii johtamista. Rehnin mukaan johtajan tärkein kyky on rohkeus. Päätösten, erityisesti epämukavien sellaisten, tekemisen tarvitaan rohkeutta. Pitää tarpeen mukaan uskaltaa viedä läpi myös epämukavia ideoita, joihin organisaatio suhtautuu lähtökohtaisesti negatiivisesti. 

Mukavaa ja luovaa – vai ongelmanratkaisua

Luovuus ei ole, eikä voi aina olla mukavaa. Luovuus ei Rehnin mukaan tarvitse mukavia luovuusharjoi-tuksia, ne eivät vie aivoja mihinkään. Hänen teesiensä mukaan luovuus kukkii pahoissa paikoissa, kun ongelmat on pakko ratkaista. Ihminen (kuten apina) on luonteeltaan ongelmanratkaisija – parhaimmillaan pahoissa paikoissa. Ihmisen aivot ovat laiska elin, ne pyrkivät suoriutumaan helpolla, ja siksi niitä pitää haastaa jatkuvasti ja tehokkaasti, muuten luovuus ei pääse oikeasti kehittymään. Eli ihminen kehittyy luovemmaksi vain tekemällä asioita eri tavalla, tekemällä epämukavia ja vaikeita asioita.

Rehnin mukaan luovan ihmisen tunnusmerkki on se, ettei hän suostu lukkiutumaan ongelmaan tai ajatukseen. Kirjassa oli hauska esimerkki liittyen täydelliseen avaruuskynään: Se mukaan NASA mietti pitkään ja isolla rahalla, miten tehdä kuulakynä, jolla voi kirjoittaa painottomassa tilassa. Kun he sen lopulta keksivät, he kertoivat keksinnöstä myös neuvostoliittolaisille. Nämä muitta mutkitta totesivat huomanneen-sa saman ongelman ja siirtyneensä käyttämään lyijykynää. Luovuus tai innovaatio ei siis välttämättä ole suurta teknistä kehitystä, vaan ongelmanratkaisua.

Usein sanotaan, että ajattelussa pitäisi päästä oman laatikkonsa ulkopuolelle. Näin tietysti on, mutta Rehnin mukaan laatikoita on oikeastaan kaksi, joista ulompi, salainen laatikko, on vaikea hahmottaa. Tiedostamansa laatikon, oman viiteryhmänsä ja kokemustensa, ulkopuolelle on vielä helppo murtautua. Tiedostamaton salainen laatikko on rajoituksemme, sellaiset asiat, joita pidämme niin itsestään selvinä, ettemme edes näe niitä. Tämän ulkopuolelle päästäkseen täytyy mennä pois mukavasta, maukkaasta, sopivasta ja vakavasta – uskaltaa ajatella epämukavia, ällöttäviä, riettaita, lapsellisia, naurettavia ajatuksia. Rehn kärjistää sanomaansa tässä aika paljon. Totta kuitenkin on, että poikkeava, pelottava, outo ja erilainen jää helpommin mieleen ja voi tuoda jotain uutta helpommin kuin mukava ja sopiva.

Epämukavasta Rehn ottaa esimerkiksi myymisen – harva on siihen kovin innokas, on hauskempaa kehittää itse tuotetta (vaikka mieluummin pitäisi miettiä asiakasta ja kehittää palvelua). Epäsopivasta voisi käydä esimerkkinä tietylle asiakasryhmälle suunnatut palvelut: Suhtaudutaanko eläkeläisnaisin herttaisina mummoina ja saalistavina puumina. Voi olla huomattavasti luovempi, jos pystyy ajattelemaan myös konventionaalisten, yleisesti hyväksyttyjen normien ohi – tai ainakin tiedostaa ne.

Leikkiä ja haaveilua vai tarpeiden täyttämistä

Luovuus ei ole eikä sen pidä olla liian vakavaa. Tästä Rehn nostaa esimerkiksi lapset, jotka ovat lähtökoh-taisesti luovia: ”pirullisen kekseliäitä, estottoman anarkistisia ja loistavia keksimään sopimattomia kepposia”. Heillä ei ole aikuisen estoja. Tätä kevytmielisyyttä pitäisi uskaltaa tuoda luovuuteen. Nyky-yhteiskunnassa tarpeistamme suuri osa ei ole välttämättömiä, vaan muuta – viihdettä ja nautinnonhalua, kilpailua… Siksi Rehn kiistää ”kuluttajien tyydyttämättömien tarpeiden” olevan hyvä pohja innovaatioille. Hänen mukaansa luovassa tuotekehittelyssä haaveillaan esiin jotain, joka myöhemmin synnyttää tarpeen – jotain, jota emme olisi itse osanneet kaivata, vaikka pelikonsolin, matkapuhelimen tai energiajuoman.

Järkiperäinen ja luova ovat siis usein ristiriidassa keskenään. Voi olla, että ihminen on valmis maksamaan täysin turhasta jutusta (kirjassa esimerkkinä oli iFart, iPhoneen ladattava sovellus, jolla pystyi tuottamaan pierun ääniä). Rehnin mukaan pitää uskaltaa rohkeasti myös ryhtyä tyhmemmäksi tai tarjota yksinkertai-sempaa – sekin voi olla innovaatio.

Luova organisaatio

Rehnin mielestä luovan kulttuuri kehittäminen on helppoa – se synty, kun sallitaan epäonnistumiset, palkitaan hulluistakin päähänpistoista ja annetaan henkilöstölle riittävästi omaa aikaa kehittää uusia ajatuksia. Vaikeaa sen sijaan on tehdä luovasta yrityskulttuurista tuottava, saada organisaatio paitsi innovoimaan myös toteuttamaan ideoita – toteuttaminen ei useinkaan ole luovaa, vaan tylsää. Rehn kommentoi paradoksaalisesti luovuuden olevan karkkia (sanottuaan ensin sen vaativan tuskaa ja epämukavuutta…). Luovuutta pitää siis pysty johtamaan, joskus aika terävästikin. Jossakin kohtaa pitää lopettaa miettiminen. Rehn siteeraa Ryanairin Bransonia: ”Screw it. Let’s just do it.”

Rehnin mukaan idea ei voi olla hyvä, jos sitä ei kukaan vastusta. Sen täytyy herättää tunteita. Luovassa organisaatiossa pitäisi olla kykyä rakentavaan kritiikkiin ja erilaisia tyyppejä antamaan sitä. Rehn puhuu ”kolmesta tärkeimmästä vihollisestasi eli traditionalistista tai vartijasta, pirun asianajajasta ja kilpailijasta. Tämän saman voisi nähdä kuuluvan myös pienempiin tiimeihin. Omassakin tiimissämme kävimme mielestämme rakentavaa keskustelua ja kehitimme ideoista eteenpäin. Taisimme kuitenkin olla aika varovaisia – Rehnin mukaan ilman rakentavaa kritiikkiä, epämukavaakin, tarvitaan. Muuten luovuus voidaan rakastaa kuoliaaksi.

Maailman lyhin luovuuskurssi

Rehnin mukaan maailman lyhin luovuuskurssi kuuluu seuraavasti: ”Pidä huolta, että omaksut joka päivä jotain odottamatonta, mitä et tiennyt aikaisemmin, mutta rajoittamatta millään lailla sitä, mistä tämän uuden tiedon hankit.” Tässä voi käyttää vaikka Wikipediaa, lehtiä, lehtiä, Googlea… On hyvä ulottaa mielenkiinto laajalle alueelle miettimättä, onko tästä jotain hyötyä minulle. Ei voi tietää, mitä tietoa tarvitsee viiden vuoden päästä, ja siksi on hyödyllistä hakea virikkeitä ja tietoutta mahdollisimman laajalta alueelta ilman ennakkoluuloja sitä, mikä on arvokasta ja mikä ei. Minusta tämä on loistava lähestymistapa: Laajalla yleissivistyksellä pitäisi edelleen olla arvoa. Nyky-yhteiskunnassa se usein unohtuu, kun puhutaan tuottavuudesta ja heitellään halveksuvia kommentteja ”kaiken maailman dosenteista”.

Rehn kehottaa olemaan kerettiläinen ja hiukan vaarallinen, uskaltaa vastustaa normeja – maailma tarvitsee vastusta, ja muutos tekee aina vähän kipeää.