Sotalapsena Ruotsissa talvisodan aikana

Talvisodan historia 4:sen Väestönsuojelu-luvussa oli kuva lapsista junan (?) ikkunassa, ja kuvatekstinä: ”Pommitusten vuoksi suomalaisia lapsia evakuoitiin turvaan puolueettomaan Ruotsiin”. Olin yhdistänyt sotalasten lähettämisen liittyvän enemmän jatkosotaan, ja määrällisesti näin olikin, mutta siirrot tosiaan aloitettiin yllättävänkin nopeasti jo talvisodan aikana. Lasten lähettämistä Ruotsiin ehdottivat Ruotsin edellisen ulkoministerin Rickard Sandlerin puoliso Maja ja tohtori Hanna Rydh, joka oli varapuheenjohtajana Centrala Finladshjälpen -järjestössä. Ulkoministeri Rickard Sandler olisi halunnut toimia aktiivisemmin Suomen auttamiseksi taaten Ruotsin osallistumisen Ahvenanmaan puolustukseen, ja joutui eroamaan ulkoministerin paikalta juuri näiden näkemystensä vuoksi. Maja Sandler tunsi suurta huolta suomalaislasten turvallisuudesta pommituksissa, ja löysi nopeasti tukijoita asialleen. Virallinen Ruotsi näki Suomen sotilaallisen auttamisen riskit liian suuriksi, mutta tavallisissa ruotsalaisissa talvisota herätti runsaasti myötätuntoa ja halua auttaa. Ruotsalaisperheet halusivat auttaa, ja heitä ilmoittautui nopeasti vastaanottajiksi, ja virallinen Ruotsikin kanavoi avun mieluummin tähän suuntaan.

Tarkkoja lukuja lähetetyistä lapsista ei tiedetä, mutta talvisodan aikana Ruotsissa oli noin 8 000 lasta, ja heitä lähetettiin Turun, Haaparannan tai Vaasan kautta. Helsingin Sanomien mukaan tammikuussa 1940 Ruotsiin olisi lähetetty jo lähes 1 000 lasta (HS 13.1.1940). Kuljetukset olivat vaarallisia, pelkästään suurten lapsijoukkojen kokoaminen yhteen merkitsi riskiä. Suurin onnettomuus tapahtui 4.3.1940 Iittalassa, kun kahden junan törmätessä kuoli 31 henkeä. Talvisodan lastensiirtoja tehtäessä sodan lopputulos oli tietysti avoin. Lasten siirtämisellä Ruotsiin olisi ollut ihan eri merkitys, jos maa olisi miehitetty. Noin 1 000 lasta jäi Ruotsiin talvisodan loputtua

Pommitukset miellettiin ymmärrettävästi lasten kannalta raskaiksi. Vaikka ne eivät olisi kohtalokkaitakaan, niiden pelättiin aiheuttavan henkisiä vaurioita. Suomi oli kuitenkin niin harvaan asuttu maa, että tässä mielessä lapsia ei olisi tarvinnut lähettää Ruotsiin. Toisaalta Ruotsi oli paljon Suomea vauraampi maa eli olisiko harvaan asutuilla seuduilla Suomessa ollut kaupunkien lapsille sijoituspaikkoja? Lasten lähettämistä Ruotsiin perusteltiin talvisodan aikana turvallisuudella, ei niinkään paremmilla oloilla, eikä lyhyen talvisodan aikana ehtinyt tulla vastaavaa elintarvikepulaa kuin jatkosodan aikana. Suomessa vastustettiin ensin lasten siirtämistä Ruotsiin, mutta ei kuitenkaan haluttu kieltäytyä tarjotusta avusta. Ensimmäinen lapsikuljetus lähti Turusta Ruotsiin jo 15.12.1939, kun siirto-ohjelman periaatteet hyväksyttiin vasta 18.12.1939. Marsalkka Mannerheim puolsi siirto-ohjelmaa, mikä oli hyvin merkittävää. Päätös lasten lähettämisestä Ruotsiin oli kuitenkin perheillä itsellään.

Ruotsissa tai Tanskassa sotien aikana olleiden lasten muistelmia löytyy runsaasti Sotalapset-sivustolta internetistä. Suurempi osa käsittelee tietysti jatkosodan aikaa. Muisteluiden kirjo on suuri täysin negatiivisesta ainakin melko positiiviseen kokemukseen. Ikä ja ymmärrys on vaikuttanut paljon, samoin Ruotsissa vietetyn ajan pituus, sekä tietysti ne kotiolot, joista lähti ja joihin palasi. Monet toteavat, ettei haavoja ole koskaan saanut ihan umpeen, tai että perusturvallisuuden tunne katosi pysyvästi, vaikka samalla saatetaan sanoa elämän rikastuneen kahden kulttuurin kautta. Hylätyksi tulemisen kokemus on ollut monella todella suuri. Talvisota oli niin lyhyt, että sotalapsia ei ehtinyt olla valtavasti, mutta tämäkin ilmiö kosketti silti montaa perhettä. Perheen hajoaminen oli vaikeaa niin lapsille kuin vanhemmillekin, eikä välttämättä ymmärretty, miten vaikeita tai jopa lopullisia muutoksia lasten lähettäminen Ruotsiin toi mukanaan. Epävarmuus on ihmiselle raastavaa, rintamallakin asemasodan on sanottu olleen hyökkäämistä raskaampaa, ja varmasti kotirintamallakin isojen päätösten tekeminen esimerkiksi lasten kohtalosta on ollut raskasta ja vaikeaa. Lasten lähettämisen mahdollisuus vaikutti varmasti niihinkin, jotka eivät lapsiaan lähettäneet – hekin joutuivat pohtimaan, mikä olisi vaikeassa tilanteessa oikea ratkaisu. Ne, jotka lapsensa lähettivät, kokivat varmasti huolta heistä, mutta toisaalta kotirintaman oloissa heillä oli todennäköisesti konkreettista tehtävää, joka ehkä auttoi asian käsittelemisessä – oli vain pakko toimia ja mennä eteenpäin. Pienten, ja vähän isompienkin lasten kuvaukset täydellisestä epätoivosta, hylkäämisen tunteesta ja pelosta ovat surullista ja koskettavaa luettavaa. Alla on pari esimerkkiä talvisodan aikana Ruotsissa olleiden lasten muisteluista.

Turkulainen Stig Appelgren kertoo vanhempiensa huolestuneen talvisodan pommituksista ja lähettäneen lapsensa, 14-vuotiaan Stigin ja 12-vuotiaat kaksoset Caritan ja Bengtin ensin Turusta Karjaan lähelle Uudellemaalle. Sitten vanhemmat päättivät lähettää lapsensa Ruotsiin. Stig Appelgrenin mukaan he saapuivat Tukholmaan laivalla pari päivää ennen joulua. Ruotsalaiset saivat valita, kenet lapsista halusivat mukaansa. Kuten monissa muissakin muisteluissa, myös Stig Appelgren kuvaa kauniiden pikkutyttöjen olleen halutuimpia. Lopulta kaksi veljestä päätyi ottamaan Appelgrenin sisarukset. Carita-sisko päätyi toisen veljen perheeseen Tukholmaan ja pojat toisen perheeseen Saltsjö-Duvnäsiin. Lasten jako perheisiin oli monelle nöyryyttävä ja pelottava kokemus.

Appelgrenin lapsille siirtyminen Ruotsiin oli helppoa. He olivat suomenruotsalaisia eli kieli ei ollut ongelma, ja lisäksi he olivat riittävän vanhoja ymmärtääkseen tilanteen ja kirjoitellakseen vanhempiensa kanssa (jopa ”yli-ikäisiä”, sillä ohjelma oli suunnattu alle 12-vuotiaille lapsille). Heidän äitinsä ja isänsä kirjoittivat heille kannustavia kirjeitä ja olivat kovin kiitollisia siitä, että lapset olivat päätyneet hyviin oloihin. Paluu Suomeen sitä vastoin toukokuussa 1940 ei varmasti ollut helppo, sillä heidän äitinsä Anne-Marie Appelgren oli yksi niistä 29 ihmisestä, jotka kuolivat pommituksessa Turussa postitalon kohdalla 29.1.1940. 

Annikki Blomqvist oli 6-vuotias matkustaessaan ensimmäistä kertaa Turusta Tukholmaan. Hänen äitinsä oli leski, ja lapsia oli neljä: 9-vuotias, hän, 5-vuotias ja 3-vuotias. Hän muistaa, että lapset itkivät tungettuna laivan lastiruumaan, ja hän sai lohduttaa 3-vuotiasta pikkuveljeään. Ruotsissa lapset hajotettiin eri perheisiin. Annikki Blomqvist oli ensin vähän aikaa samassa perheessä pikkuveljensä kanssa, mutta sitten heidät erotettiin jostakin syystä. Syy ei koskaan selvinnyt hänelle, ja ero oli vaikea. Annikki Blomqvistin perhe oli mukava, ja hän tuli hyvin toimeen perheen tyttären kanssa, mutta silti kokemus oli raskas: Vieraita ihmisiä, vieras kieli, eikä ketään, joka ymmärtäisi häntä – paitsi kasvattisiskolta lainaksi saatu nalle, jonka kanssa voi kaivautua sänkyyn ja itkeä.

Annikki Blomqvist palasi Ruotsista Suomeen kesällä 1940 oltuaan seitsemän kuukautta Ruotsissa. Oli ihanaa päästä halaamaan äitiä ja aloittaa koulu suomen kielellä, jota hän ei ollut Ruotsissa oloaikanaan unohtanut, vaikka olikin oppinut vähän ruotsia. Talvisodan jälkeen palanneille paluu ei ollut niin vaikea, kuin pidempään myöhemmin pidemmän oleskelun jälkeen, koska kieli ei päässyt unohtumaan. Jatkosodan myötä Annikki Blomqvist palasi samaan perheeseen, ja kävi koulua ruotsiksi nyt unohtaen suomen kielen. Hänen äitinsä opetteli jopa auttavaa ruotsia pystyäkseen kommunikoimaan lastensa kanssa. Kun jatkosota loppui, Annikki Blomqvistin äiti oli parantolassa, jossa hän oli joutunut olemaan joskus aikaisemminkin. Matka Suomeen siirtyi. Heinäkuussa 1945 tuli kirje, jossa kerrottiin äidin kuolleen. Annikki Blomqvist jäi lopulta Ruotsiin, meni naimisiin ja sai lapsia. Vaikka hän selvisi kokemuksestaan, hän lopettaa muistelunsa hyvin painokkaasti: ”Mutta yhden asian minä sanon, älkää koskaan erottako äitejä ja lapsia toisistaan. Siitä aiheutuneita vammoja on vaikea korjata. Sitä kantaa aina itkua sisällään.”

Aloitteen tekijät tavoittelivat lasten suojelua, mutta myöhemmin hanke politisoitui, eikä lasten etu ollut enää välttämättä ensisijainen. Suomalaisten vanhempien epätoivon sodan keskellä ymmärtää, varsinkin kun lopputulos olisi voinut olla miehitys. Silti pienten lasten lähettäminen lappu kaulassa vieraaseen maahan on täytynyt olla kuormittavaa myös heille, varsinkin kun yhteydenpito ainakin suoraan oli usein kirjoitustaidottomien pienten lasten kanssa mahdotonta ainakaan ilman välikäsiä, ja kielitaidon puute toi lisää ongelmia kommunikointiin. Eniten minua kosketti niiden pienten kohtalo, jotka alle kouluikäisinä oli asetettu vastaamaan pikkusisaristaan. Hei eivät osannet kieltä, yrittivät väkisin pitää pikkusisaruksesta kiinni, ja silti tämä vietiin – he tunsivat kaiken muun tuskan lisäksi pettävänsä niin sisaruksensa kuin vanhempansa, vaikka eivät voineet tilanteelle mitään. Talvisodan aikana sisarukset saattoivat päätyä samaan perheeseen, mutta usein heidät erotettiin, eivätkä he aina saaneet tavata toisiaan, vaikka olisivat asuneet lähekkäinkin. Jonkun muistelun mukaan ei haluttu, että he olisivat puhuneet suomea keskenään. Erottamiselle on vaikea löytää mitään hyväksyttävää syytä. Talvisodan henkeen ja yhteen puhaltamiseen lasten karkottaminen sopii jotenkin huonosti, vaikka miten ajattelisi sitä suojelun kannalta.

Lähteet

Appelgren Stig, Tre vinterkrigsbarn. Teoksessa Ortmark Almgren Sinikka (toim.) Krigsbarns erinran. Snäll, lydig och tacksam. Preses Nams: Liettua, 2003. < https://en.calameo.com/read/0042777240bdbeed16d71 >. Löytyy sivustolta Tervetulos sotalapsinäyttelyyn. Pohjoismainen kulttuurirahasto. Sivusto päivitetty 25.10.2018. < http://www.sotalapset.fi/index.html >. Luettu 31.3.2020.

Blomqvist Annikki, Nallen förstår. Teoksessa Ortmark Almgren Sinikka (toim.) Krigsbarns erinran. Snäll, lydig och tacksam. Preses Nams: Liettua, 2003. < https://en.calameo.com/read/0042777240bdbeed16d71 >. Löytyy sivustolta Tervetulos sotalapsinäyttelyyn. Pohjoismainen kulttuurirahasto. Sivusto päivitetty 25.10.2018. < http://www.sotalapset.fi/index.html >. Luettu 31.3.2020.

Kavén Pertti, Sotalapset. Toiveet ja todellisuus. < http://www.sotalapset.fi/assets/kaven_toiveet-ja-todellisuus.pdf > Löytyy sivustolta Tervetulos sotalapsinäyttelyyn. Pohjoismainen kulttuurirahasto. Sivusto päivitetty 25.10.2018. < http://www.sotalapset.fi/index.html >. Luettu 31.3.2020.

Nyqvist Antti, Turun satamassa laivattiin lapsia. Teoksessa Grönholm Pertti, Kanervo Pirkko, Kleemola Olli ja Nyqvist Antti, Elämää sotavuosien Turussa 1939-1945. Turun Historiallinen Arkisto 64. Turun Historiallinen Yhdistys: Turku 2014.

Talvisodan historia 4, Väestönsuojelu, 98–111. Sotatieteen laitos. Kolmas painos.1991 (1979).