Baltian maat ja Suomi osana Neuvostoliiton ja Saksan valtapeliä

                                                                                                                   

Saksan ja Neuvostoliiton 23.8.1939 solmima keskinäinen hyökkäämättömyyssopimus, allekirjoittajaulkoministeriensä mukaan nimen saanut Molotov-Ribbentrop -sopimus sekä siihen liittyvä salainen, molemmille diktatuureille omat etupiirinsä jakava lisäpöytäkirja määräsivät Suomen ja Baltian kohtalon toisessa maailmansodassa.[1] Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua olivat, jos mahdollista, vielä Suomea enemmän pelinappuloita suurvaltojen pelissä, erityisesti Neuvostoliiton ja Saksan välissä.

Suomen ja Baltian maiden tilanteesta, yhteistyökuvioista ja ulkopolitiikasta 1930-luvulla

Suomi ja Viro pitivät molemmat Neuvostoliiton hyökkäystä todennäköisenä, sillä Tarton rauhansopimuksessa 1920 sovittuja rajoja ei pidetty pysyvinä, koska Neuvostoliitto ei ollut niihin tyytyväinen. Viron sijainti Suomenlahden etelärannalla teki siitä Suomen puolustuksen kannalta merkityksellisen. Puna-armeijan tukikohdat Suomenlahden etelärannalla uhkaisivat Ahvenanmaan turvallisuutta sekä laivaväyliä, ja helpottaisivat oleellisesti Neuvostoliiton ilmavoimien mahdollisuuksia Suomen kaupunkien pommittamiseen, joten Viron sotilaallinen avustaminen konfliktitilanteessa koettiin tärkeäksi.[2] Suomen armeijan yleisesikunta ja puolustusneuvoston puheenjohtajana toiminut kenraali Mannerheim näkivät 1930-luvun alkupuolella hyökkäyksen Leningradiin ja Kronstadtin laivastotukikohtaan mahdollisuutena tukea Viroa. Hyökkäyksellä olisi paremmat mahdollisuudet onnistua, jos samaan aikaan hyökättäisiin myös Puolasta. Hyökkäyksen onnistumisen arvioitiin vaativan voimia myös muualta, käytännössä Ruotsista.[3] Kun hyökkäyksen onnistuminen olisi vaatinut aika monen strategiselta sijainniltaan ja tavoitteiltaan sekä suurvaltasuhteiltaan erilaisen maan yhteistoimia, voi kysyä, oliko reunavaltiopolitiikka koskaan kovin realistista – siihen kuitenkin panostettiin 1930-luvun alkupuolella.

Suomi oli aloitteellinen Suomen ja Viron sotilaallisen yhteistoiminnan suunnittelussa 1930-luvun alussa. Helmikuussa 1930 Suomi ehdotti yhteistyötä Suomenlahden sulkemiseksi. Yhteistyöllä oli suuri merkitys Suomen rannikkopuolustussuunnitelmiin. Porkkalan edustalla olevalle Mäkiluodon saarelle rakennettiin 1930-luvun puolivälissä järeä tykkipatteri, jotta Suomenlahti voitaisiin sulkea yhdessä Tallinnassa olevan Viron rannikkotykistön kanssa. Lisäksi suunniteltiin yhteisen miinoituksen laskemista Suomenlahden kapeimmalle kohdalle. Suomi ja Viro järjestivät yhteisiä salaisia yhteistoimintaharjoituksia 1930-luvun loppupuolella, vaikka maiden välillä ei ollut mitään virallista liittosopimusta.[4] Tykistön yhteistoiminnan lisäksi Suomen ja Viron sukellusveneiden suunniteltiin tekevän yhteistyötä Neuvostoliiton laivaston torjunnassa, jos sota-aluksia pääsisi läpi sulusta.[5] Tykistön yhteistoiminta vaati toimivia viestiyhteyksiä, yhteistä tulenjohtoa ja tiedustelua. Tämän vuoksi luotiin 1930-luvun alussa Suomen ja Viron yhteinen tiedustelujärjestelmä, jolla pystyttiin seuraamaan Neuvostoliiton laivastoa Suomenlahdella. Viestiyhteyksiä varten Suomenlahden pohjaan laskettiin rannikkopattereita yhdistävä puhelinkaapeli. Suomi ja Viro olivat sopineet tämän yhteyden käyttämisestä myös siinä tapauksessa, että vain toinen valtioista olisi sodassa Neuvostoliiton kanssa, ja toinen virallisesti puolueeton – merikaapelissa tapahtuva viestiliikenne ei olisi paljastunut. Suorat viestiyhteydet rakennettiin merikaapelien avulla myös Suomen ja Viron yleisesikuntien välille. Hyvin toimivat viestiyhteydet mahdollistivat vilkkaan tiedusteluyhteistyön.[6] Virallisesti Suomi ja Viro olivat puolueettomia. Suomi korosti 1930-luvun lopulla kuuluvansa Pohjoismaihin, ei Baltiaan. Viro puolestaan turvasi epävirallisesti Saksan tukeen.[7] Suunniteltu yhteistyö oli poikkeuksellisen suurta, kun kyseessä olivat puolueettomat, liittoutumattomat maat.

Tšekkoslovakia jaettiin Münchenin sopimuksella syyskuussa 1938, kun Hitler sai oikeuden miehittää sudeettialueet, Puola sai Techenin alueen ja Unkari osan Slovakiasta sekä Karpatorutenian. Virolaiset osoittivat myötätuntoa tšekeille, mutta samalla onnittelivat sopimuksen voittajia Saksaa ja Puolaa. Virallinen Viro piti kenraali Johan Laidonerin suulla sopimusta hyvänä Euroopan turvallisuuden kannalta. Viro luotti puolustuksessaan vahvasti Saksan tukeen, ja piti Neuvostoliittoa Viron ainoana vihollisena.[8] Latviassa Neuvostoliittoon suhtauduttiin myötämielisemmin, ja eikä hyväksytty Saksan fasismia.[9] Samoin Liettua näki Saksan suurempana ongelmana kuin Neuvostoliiton. Liettuan ongelmana olivat myös huonot suhteet Puolaan, sillä Liettuan pääkaupunkinaan pitämä Vilna oli tässä vaiheessa osa Puolaa. Suhteita sekä Saksaan että Puolaan pyrittiin parantamaan.[10] Myös Virossa seurattiin tarkkaan Saksan ja Puolan suhteiden kehittymistä, mutta ei uskottu niiden kärjistyvän konfliktiksi. Puolan käytävän kysymys nähtiin Liettuan ja Latvian ongelmana.[11] Vaikka Baltian mailla oli 1934 solmittu keskinäinen puolustussopimus, liitto oli heikko eikä suhtautuminen Saksaan, Neuvostoliittoon tai Puolaan ollut yhtenäistä. Baltian mailla ei ollut ollut halua sotilaalliseen yhteistyöhön, eikä sellaista ollut harjoiteltu.[12] Viro suuntautui selvästi muita Baltian maita enemmän yhteistyöhön Suomen kanssa. Suomelle ja Virolle Neuvostoliitto oli selkeä yhteinen vihollinen, Puola taas huomattavasti merkityksettömämpi, ellei sitten potentiaalisena liittolaisena.

Kun Saksa ja Neuvostoliitto solmivat keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksensa elokuussa 1939, sopimuksen hintaa arvuuteltiin yleisesti. Vaikka etupiirijaon sisältävä lisäpöytäkirja oli salainen, siitä tihkui huhuja lähetystöjen kautta. Suhtautuminen sopimukseen oli Baltian maissa ristiriitaista, Virallisesti sopimuksen tuomaa uhkaa ei haluttu tunnustaa, pikemminkin sen väitettiin jopa varmistaneen rauhan alueella, vaikka kenraali Laidoner oli jo keväällä 1939 todennut Viron ja Baltian alueen muuttuvan uhanalaiseksi, jos Neuvostoliitto ja Saksa pääsevät sopimukseen keskenään.[13] Samaa ristiriitaista suhtautumista sopimukseen näkyi myös Suomessa. Tässä vaiheessa Baltian maat ja Suomi keskittyivät ratkomaan ulkopolitiikkaansa itsenäisesti, yhteistyökuvioita ei yritetty virittää.

Syksy 1939 ja talvisota

Lokakuussa 1939 Viro, Latvia ja Liettua solmivat painostuksen alla yhteistyösopimukset Neuvostoliiton kanssa ja luovuttivat tukikohtia puna-armeijalle. Suomen hyvin suunniteltu ja harjoiteltu yhteistyö Viron kanssa ei toteutunut.[14] Neuvostoliitossa tiedettiin Suomen ja Viron sulkusuunnitelmista, ja niihin suhtauduttiin vakavasti. Sulun eliminoiminen oli yksi Neuvostoliiton ja Stalinin tavoite, kun Virolle ja Suomelle esitettiin vaatimuksia syksyllä 1939. Sulkusuunnitelmat eivät koskaan toteutuneet Viron kanssa yhteistyössä, mutta jatkosodan aikana Suomenlahti suljettiin yhdessä Virossa olevan Saksan armeijan kanssa.[15]

Talvisodan aikana Baltian mailla ei ollut mahdollisuutta auttaa Suomea tai edes virallisesti suhtautua Suomeen positiivisesti, sillä ne olivat kaikki yhteistyösopimustensa myötä Neuvostoliiton liittolaisia, vaikka julistivatkin edelleen puolueettomuuttaan. Kun Suomi yritti joulukuussa 1939 Kansainliiton kautta saada apua Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan, Baltian maat jättivät osallistumatta äänestykseen pysyen näennäisesti puolueettomina.[16] Epävirallisesti asenne Suomeen oli huomattavasti myönteisempi, ja esimerkiksi Latvia välitti Suomeen tiedustelutietoja Neuvostoliiton joukkojen toiminnasta. Virosta tuli Suomeen myös vapaaehtoisia sotilaita talvisodan aikana, samoin hyvin vähäisessä määrin Latviasta.[17] Baltian maat olivat tehneet oman valintansa suostuessaan Neuvostoliiton vaatimuksiin, Suomi teki toisin. Keväällä 1940 baltit saattoivat vielä pitää pragmaattista valintaansa vaatimuksiin suostumisesta järkevänä verratessaan sitä Suomen menetyksiin sodassa.

Talvisodassa Neuvostoliitto käytti esimerkiksi Paldiskin lentotukikohtaa, josta Helsinkiin ei ollut kuin 100 km, ja myös Turku ja Hanko olivat kätevän pommitusetäisyyden päässä.[18] Suomessa ymmärrettiin Viron kyvyttömyys estää pommituslentoja. Virolaiset eivät voineet kuin ”antaa” Suomelle vastaavasti oikeuden pommittaa Neuvostoliiton Virossa olevia tukikohtia. Tavallisten virolaisten myötätunto oli Suomen puolella, mutta virallinen Viro pyrki olemaan ottamatta mitään kantaa talvisotaan, jotta ei ärsyttäisi Neuvostoliittoa. Suomalaisilla olikin tarkoitus ja suunnitelmat suorittaa pommituslento Paldiskiin helmikuussa 1940, mutta Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella vaati kaikkien resurssien keskittämisen sinne. [19]

Talvisota päättyi välirauhaan ja aluemenetyksiin 13.3.1940. Lokakuusta 1939 alkanut ”tukikohta-aika” jatkui Baltian maissa kesään 1940. Niiden myöntyväisyyspolitiikkaa voitiin pitää viisaana, sillä se oli säästänyt maat sodalta, toisin kuin raskaan talvisodan käyneen Suomen.[20] Tilanne kääntyi kesäkuussa 1940, kun Baltian maat saivat Neuvostoliitosta uhkavaatimuksen, jonka mukaan puna-armeija tuli päästää maahan ja vaihtaa hallitus kaikissa kolmessa maassa ”ystävällismieliseksi” Neuvostoliitolle. Seuraavaksi Baltian maat pakotettiin neuvostotasavalloiksi ja liitettiin Neuvostoliittoon heinäkuussa 1940.[21] Suomi eli välirauhaa, jälleenrakensi ja asutti Karjalan evakoitaan. Suomi säilytti kuitenkin itsenäisyytensä. Baltian mailla oli suurvaltojen välissä vielä huonommat kortit, ja ne ajautuivat myöntyväisyyslinjalle pakon edessä, yhteistyön ja liittolaisten puuttuessa.

Lähteet

Häikiö Martti, Yksin ja yhdessä, 219–238.  Teoksessa Meinander, Henrik (toim.) Historian kosto. Suomen talvisota kehyksissään. Kustannusosakeyhtiö Siltala: Helsinki 2015.

Ilmjärv Magnus, Kahden diktatuurin välissä, 104–135. Teoksessa Meinander, Henrik (toim.) Historian kosto. Suomen talvisota kehyksissään. Kustannusosakeyhtiö Siltala: Helsinki 2015.

Leskinen Jari, Pommikuormia Virosta, 668–676. Teoksessa Leskinen Jari & Juutilainen, Antti (toim.), Talvisodan Pikkujättiläinen. WSOY, 1999.

Leskinen Jari, Suomen ja Viron salainen sotilaallinen yhteistyö Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta, 127–140. Teoksessa Leskinen Jari & Juutilainen, Antti (toim.), Talvisodan Pikkujättiläinen. WSOY, 1999.

Ščerbinskis Valters, Talvisota ja Latvia, 118–135. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 22, 2003.

Zetterberg Seppo, Viron historia. SKS: Helsinki 2007. 

---

[1] Häikiö 2015, 224–225.

[2] Leskinen 1999, 128–130.

[3] Leskinen 1999, 128–130.

[4] Leskinen 1999, 131–133.

[5] Leskinen 1999, 135.

[6] Leskinen 1999, 133–135.

[7] Leskinen 1999, 136–137.

[8] Ilmjärv 2015, 104–107.

[9] Ilmjärv 2015, 108–109.

[10] Ilmjärv 2015, 113–116.

[11] Ilmjärv 2015, 120.

[12] Zetterberg 2007, 616.

[13] Ilmjärv 2015, 124–125, 128, 132, Zetterberg 2007, 608.

[14] Leskinen 1999, 138–139, Ščerbinskis 2003, 119.

[15] Leskinen 1999, 140.

[16] Ščerbinskis 2003, 119.

[17] Ščerbinskis 2003, 127–129.

[18] Leskinen 1999, 669.

[19] Leskinen 1999, 673–674, Zetterberg 2007, 615.

[20] Zetterberg 2007, 619.

[21] Zetterberg 2007, 621, 628–629.