Karjalan kannakselle oli rakennettu kestolinnoitteita jo 1920-luvun alussa. Ne olivat lähinnä pieniä konekiväärien suojaksi tarkoitettuja betonivarustuksia, joitakin kasematteja suorasuuntaustykkien suojaksi sekä betonilla vahvistettuja ampuma- ja tähystyspaikkoja. Suurin osa rakennelmista oli pääpuolustusasemassa eli linjalla Koiviston itäpuolelta, Karhulan, Summan, Muolaan, Äyräpään ja Salmen kautta Vuokselle ja sitten Taipaleeseen ja Laatokan rantaan. Linjan vetämistä lähemmäs rajaa oli mietitty, mutta paremmasta, kannaksen kapeammassa kohdassa olevasta sijainnistaan huolimatta linjauksen ajateltiin 1920-luvun alussa olevan liikekannallepanon kannalta liian kaukana. Linnoittamista jatkettiin uudelleen vasta 1931–33. Tällöin käytiin uudestaan keskustelua puolustuslinjan siirtämisestä osin tehokkaampaan kohtaan lähemmäs rajaa. Olemassa olevia linnoitusrakennelmia ei kuitenkaan haluttu jättää käyttämättä hyväksi. Uusia konekivääri- ja miehistökorsuja rakennettiin kuusi kappaletta. Linnoitustyöt jatkuivat seuraavan kerran 1936.[1] Linnoitustöiden tekeminen oli kovin katkonaista ja hidasta. Samalla jo tehty työ osin vanheni, mutta siitä haluttiin pitää väkisin kiinni, jotta tehty investointi ei menisi hukkaan.
Euroopan poliittisen tilanteen kiristyessä 1930-luvun lopulla Akateeminen Karjala-Seura (AKS) alkoi suunnitella vapaaehtoisia linnoitustöitä kesällä 1938. Ajatus sai kannatusta puolustusministeri Juho Niukkaselta, ja järjestelytyö annettiin suojeluskunnille.[2] AKS:n ajatuksena oli samalla kokeilla vapaaehtoista työpalvelua ja näin, kuin yhteisillä talkoilla, muokata kansan mielipiteitä yhtenäisemmiksi, isänmaallisuutta korostaen.[3] Noin 50–150 hengen työmaita toimi 29 kannaksella kesällä 1939. Lotta Svärd -järjestö huolehti työmaiden muonituksesta. Työmaille saatiin runsaasti vapaaehtoisia. Mukaan oli oletettu tulevan lähinnä suojeluskuntalaisia, mutta miehiä ilmoittautui kaikista eri kansalaisryhmistä. Kokonaisuudessaan noin 70 000 miestä ja yli 2 500 lottaa osallistui vapaaehtoiseen linnoitustyöhön.[4] AKS organisoi lisäksi Rajan Turva -keräyksen, jolla kerättiin rahaa puolustusministeriölle vapaaehtoisten linnoitustöiden rahoittamiseen. Vasemmistolehdistö, myös Suomen Sosialidemokraatti, suhtautui keräykseen varauksella, mutta keräys onnistui erinomaisesti. Lahjoittajia tuli kaikista yhteiskuntaryhmistä.[5] Marraskuun lopulla 1939 pääaseman pääpuolustuslinjan edessä oli kiviestein, rintamaleikkauksin ja kaivannoin toteutettu melkein yhtenäinen panssarieste.[6] Suomalaiset jakoivat huolen maansa puolustamisesta, näkivät linnoitteiden olevan merkittävä tekijä sotaan varautumisessa ja olivat valmiita antamaan aikaansa, työpanoksensa ja varoja yhteisen edun vuoksi. Linnoittamistöissä ilmennyt maanpuolustustahto antoi uskoa yhteiseen ponnistukseen myöhemminkin.
Linnoitustyöt jatkuivat ylimääräisten harjoitusten (YH:n) aikana syksyllä 1939. Suunnittelukapasiteettia käytettiin myös mahdollisten vesiesteiden, tulvitusten ja patojen suunnitteluun.[7] Näitä kannaksen puolustuksesta vastanneen II armeijakunnan komentaja kenraali Öhqvist piti myöhemmin täydellisenä resurssien haaskauksena.[8] Padotusten merkityksettömyyteen vaikuttivat kuiva syksy ja ankara talvi.[9] Kenttälinnoittautumiskoulutus oli osin vanhentunutta ja työvälineistä oli pulaa, samoin ammattitaitoisesta työvoimasta ja työnjohdosta. Panssarivaunuesteet olivat rakennustyössä ensimmäisellä sijalla. Toisena tulivat majoitustilat, miehistökorsut, ja vasta sitten varsinaiset taisteluasemat eli konekivääriasemat sekä tulenjohto- ja tähystyspaikat.[10] Kaikesta oli pulaa, mutta yhteishenki säilyi hyvänä. Linnoitustöissä oltiin myöhässä, eikä rajallisten resurssien kohdistaminen tärkeimpiin töihin voinut olla helppoa.
Linnoittaminen talvisodan aikana ja Mannerheim-linja talvisodassa
Verrattuna Keski-Euroopassa rakennettuihin puolustuslinjoihin Mannerheim-linja oli heikosti varustettu. Sitä on luonnehdittu ”tilkkutäkkimäiseksi”, ja siitä puuttui syvyyttä.[11] Talvisodan syttyessä 30.11. pääpuolustusasema ei ollut läheskään valmis. Kannaksen 150 km pitkässä pääasemassa oli kilometriä kohti keskimäärin viisi kenttälinnoitettua majoituskorsua, neljä konekivääripesäkettä, sekä 2,3 km taistelu- ja yhdyshautaa ja saman verran piikkilankaesteitä sekä noin yksi kilometri hyökkäysvaunuesteitä.[12] Kenraali Öhqvistin mukaan linnoitteet eivät missään kohtaa muodostaneet yhtenäisiä asemaverkostoja, vaan puolustusryhmien välissä saattoi olla kilometrien mittaisia aukkoja. Kestolinnoitteiden naamiointi oli puutteellista, eikä käytetty betoni ollut erityisen hyvälaatuista.[13] Rakentaminen jatkui ja olemassa olevia rakenteita korjattiin talvisodan aikana. Rakentamiseen, esimerkiksi betonointitöihin tarvittavat koneet ja työkalut, sekä betoniteräs muodostivat pullonkauloja töiden etenemiselle. Koneita hankittiin ja saatiin myös muista Pohjoismaista. Tarvittava sementti saatiin pääasiassa kotimaasta, pikasementtiä tuotiin myös Ruotsista ja betoniterästä Euroopasta.[14] Tammikuusta 1940 alkaen pakkanen ja vihollisen lisääntynyt painostus vaikeuttivat rakentamista.[15]
Vanhat 1920-luvun alussa rakennetut korsut eivät kestäneet vihollisen voimakasta tykistötulta. Uudemmat korsut kestivät tykkitulta paremmin. Suomen tykistön ammuspulan vuoksi vihollinen pääsi tulittamaan tykeillään suorasuuntaustulta korsujen etupanssareihin suoraan asemien edestä, eivätkä uudemmatkaan korsut tahtoneet kestää sitä. Korjaustöitä tehtiin hyvin improvisoidusti esimerkiksi viemällä betonia ämpäreillä korsun katolle, jossa korjaajat mahallaan maaten suorittivat työn vihollisen samalla ahdistaessa kivääritulella.[16] Kenraali Öhqvist totesi, että II AK:n kannaksella puolustama linja oli suureksi osaksi vain kenttälinnoitettua, ja silti puolustus piti suurhyökkäyksen asti.[17] Sekä kiinteitä että kenttälinnoitteita tarvittiin. Kenttälinnoitteiden voidaan Öhqvistin lausunnon mukaan todeta olleen huomattavan merkittävässä roolissa. Toisaalta kiinteitä linnoitteita ei olisi korjattu vaaraa ja vaivoja säästämättä, ellei niillä olisi koettu olevan merkitystä.
Mannerheim-linjan nimeäminen, maine ja merkitys
Helsinkiin talvisodasta raportoimaan tulleet ulkomaiset toimittajat tarvitsivat nimen linjalle, johon Neuvostoliiton hyökkäys odottamattomasti pysähtyi. He kutsuivat sitä ensin Suomen Maginot-linjaksi. Toimittajien oppaana toiminut Ralph Enckell tarjosi nimeksi Mannerheim-linjaa. Marsalkka Mannerheim ei pitänyt nimestä, eikä sitä käytetty puolustusvoimien virallisissa tiedonannoissa. Lehdistössä Mannerheim-linja vakiintui käyttöön. Nimi loi luottamusta, ja suomalaiset vahvistivat ennakkokäsityksiä näyttämällä rintamalla vieraileville lehtimiehille betonivarustuksia, esimerkiksi raskaan tykistön tuliasemaa. Virallisissa tiedotteissa ei liioiteltu, mutta niitä ja lehtiä lukemalla saattoi saada kuvan Mannerheim-linjasta ylitsepääsemättömänä esteenä – kunnes linja Summassa murtui.[18]
Talvisodassa panssarintorjuntakomppaniassa vänrikkinä toiminut Valde Hämäläinen totesi ”tämän olevan nyt sitä paljon mainostettua Mannerheim-linjaa” kertoessaan marssista ja asettumisesta Summan kylän lähelle tammikuun alussa 1940. Hänen joukkueensa sai asunnokseen pienen maahan kaivetun 15-hengelle sopivan puukorsun. Lähellä oli konekiväärikorsu sekä toinen betoninen huoltokorsu, mutta muita vahvempia rakennelmia lähellä ei ollut.[19] Sinänsä heillä oli onnea, sillä tammikuun puolivälissä ”vahva naapuri” sai osuman ja hajosi, katto putosi sisään ja seinät kaatuivat sen päälle. Viholliselle tätä ei haluttu paljastaa, vaan raunioista pyrittiin ampumaan niin, että vihollinen luulisi pst-tykin olevan edelleen kunnossa.[20] Marsalkka Mannerheim itse sanoi muistelmissaan Mannerheim-linjan muodostuneen suomalaisista sotilaista.[21] Hämäläisen muistelmien perusteella tämä ei ollut kovin väärä lausunto.
Puna-armeija käytti suomalaisten pääpuolustusasemasta Mannerheim-linjan nimeä jo joulukuussa 1939. Mannerheim-linjan vahvuutta käytettiin selittämään joukkojen hidasta etenemistä. Vastaavasti linjan murtaminen nostettiin neuvostolehdistössä mittavaksi urotyöksi, ja sodan jälkeen ulkoministeri Molotov kuvasi Mannerheim-linjaa 50–60 km syväksi mahtavaksi linnoitukseksi. Vaikka Neuvostoliitolla oli todennäköisesti ollut aika tarkat tiedot linjan vahvuudesta jo ennen sotaa ja tietysti ainakin sodan jälkeen, he käyttivät sitä propagandistisesti sodan jälkeen luoden kuvan mahtavasta linnoituksesta, jonka puna-armeija kuitenkin kykeni murtamaan.[22] Talvisodassa Kannaksella teknisten joukkojen päällikkönä toiminut eversti Hrenov kuvasi Mannerheim-linjaa vahvaksi linnoitukseksi, jossa oli käytetty tehokkaasti maaston muotoja hyväksi. Hän väitti, että vuosina 1938-39 rakennetut kenttävarustukset muodostivat jopa kymmenellä ampuma-aukolla varustettuja rakennelmia, joihin kaikkiin oli sijoitettu maanalainen kasarmi 60-100 hengen varuskunnalle: ”läpitunkematon seinä kohosi Karjalan kannaksella taistelleiden joukkojemme edessä.” Samoin 7. armeijakunnan tykistön komentaja Parsegov sanoi: ”Alueella ei ollut ainoatakaan tyhjää paikkaa, kaikkialla oli linnoitettuja alueita; joka ainoa metri oli linnoitettu, ja jokaisen metrin jouduimme ottamaan haltuumme taistellen ja esteitä voittaen.” [23] Mannerheim-linja tarjosi selityksen sille, miksi Suomen valloittaminen oli odotettua vaikeampaa, ja sillä saattoi ”pönkittää” puna-armeijan mainetta.
Vahvan Mannerheim-linjan myytti palveli ensin Suomea sodan aikana luoden joukoille ja kansalle uskoa puolustuksen pitämiseen. Sodan jälkeen myytti vahvasta linjasta palveli puolestaan Neuvostoliittoa hyvänä selityksenä sodan kestolle – este, jonka ”voittamaton puna-armeija” lopulta mursi ja valloitti.[24] Vapaaehtoisissa linnoitustöissä olleet korostivat itse myöhemmin linnoittamisen sotilaallisen merkityksen olleen huomattavasti henkistä merkitystä pienemmän. Vapaaehtoiset linnoitustyöt olivat yksi tekijä ”talvisodan hengen” syntymisessä.[25] Pääpuolustuslinjan rakentaminen oli aloitettu liian myöhään, ja ehkä osin vanhentuneiden ulkomaisten mallien mukaan. Mannerheim-linjan suurimman merkityksen voisi tiivistää olleen yhtenäisyyden ja luottamuksen, taisteluhengen, luojana. Vaikka se ei ollut valtavan vahva linnoitus, se oli rakennettu puolustettava linja. Tietoisuus linjasta, jota vieressä puolustaa toinen joukkue, ja jonka piti pitää joka kohdasta murtumatta, loi yhteishenkeä ja selkeyttä puolustukseen. Linja tarjosi taistelijoille konkreettista suojaa ja tukea, mutta vielä paremmin sen hyödyntäminen onnistui pelotteena viholliselle ja Suomen maineen kohottajana sekä omalle kansalle että ulkomaille lehdistön kautta. Mannerheim-linjan todellinen vahvuus ja nimen myyttisyys tiedetään, mutta nimellä on edelleen voimaa. Se on osa talvisodan tarinaa 105 kunnian päivästä.
Lähteet
Hämäläinen Valde. Rivimiehenä talvisodan Summassa. Koala: Helsinki 2009 (1976).
Manninen Ohto ja Ržeševski Oleg A (toim.), Puna-armeija Stalinin tentissä. Edita: Helsinki 1997.
Mertanen Tomi, Rintama tiiviiksi, kansa yhtenäiseksi – AKS:n Rajan Turva -keräys ja Kannaksen linnoitustyöt kesällä 1939, 38–71. Sotahistoriallinen aikakauskirja 28/2009.
Talvisodan historia 1, 220–251. WSOY, 1977 (Neljäs painos, 1991).
Vuorenmaa Anssi ja Juutilainen Antti, Myytti Mannerheim-linjasta, 494–500. Teoksessa Juutilainen Antti (toim.), Talvisodan Pikkujättiläinen. WSOY: 1999.
Öhquist Harald, Talvisota minun näkökulmastani. Werner Söderström Osakeyhtiö: Porvoo 1949.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti