Talvisodan alussa IV armeijakunta vastasi Laatokan pohjoispuolisesta alueesta Salojärveen saakka. IV armeijakunta oli vetäytynyt vihollista viivyttäen Kitilän ja Kollaanjoen alueelle. Vastahyökkäyksiä yritettiin tehdä jo joulukuussa, mutta vihollisen ylivoima oli liian suuri, jotta hyökkäykset olisivat voinut onnistua. Neuvostoliiton hyökkäyksen pysäyttäminen oli tärkeää, sillä vaarana oli, että puna-armeija olisi päässyt kiertämällä Laatokan etenemään Kannakselle suomalaisten selustaan. Päämaja keskitti alueelle lisää joukkoja.
Neljännen armeijakunnan vastahyökkäys Laatokan-Karjalassa tammikuussa 1940 johti menestykseen ja vihollisen saarrostamiseen motteihin. Vihollinen oli moottorointinsa ja suksien puutteensa vuoksi sidottu tiestöön, lisäksi lunta oli paljon ja pakkanen kova, mikä sekin auttoi suomalaisten puolustusta. Neljännen armeijakunnan komentajana 4.12.1939 jälkeen toiminut kenraalimajuri Woldemar Hägglund keskeytti 6.1. alkaneen hyökkäyksen 17.1. vastuualueensa länsiosassa, jossa vihollinen oli saarrettu Kitilän suurmottiin ja Lemetin motteihin. Hyökkäys jatkui idempänä Lemetin ja Uomaan tiellä, ja sinne muodostui uusia motteja. Keskityn tässä kuvauksessa tarkemmin Lemetin läntisen ja itäisen motin (Kenraalimotti) sekä helmikuussa syntyneen ns. Rykmenttimotin valtaamiseen.
Kenraalimajuri Hägglund käski 22.1. lopettaa hyökkäykset itäistä Lemetin mottia vastaan ja keskittyä ensin läntisen Lemetin motin valtaamiseen. Tähän osallistuivat seuraavasta päivästä alkaen kapteeni Hannu Väänäsen komentamana pataljoona (III/JR 37) sekä erillisen pataljoonan komppania (3./Er.P 18), jolloin viholliselta vallattiin yksi tukikohta idän suunnasta mottia vastaan hyökäten. Uusi hyökkäys mottia vastaan 28.1. ei tuottanut tuloksia. Seuraavana päivänä kapteeni Väänänen hyökkäsi samoilla joukoilla pohjoisesta ja majuri Aarnion jääkäripataljoona (JP 4) etelästä. Hyökkäyksiä tehtiin yöllä erillisillä iskuosastoilla. Hyökkäysjoukot saivat motin ensi paloiteltua kahteen osaan 31.1. Hajotetun motin läntinen osa vallattiin 2.2. yöllä ja toinen osa kahden vuorokauden päästä 4.2. aamuyöllä. Läntisen Lemetin motissa oli saarrettuna 34.Kevyen Panssariprikaatin 76.Panssaripataljoona ja 18.Jalkaväki-divisioonan kenttäleipomon osasto, noin 1 000 miestä, joka samalla muodosti vihollisen tappiot. Suomalaisia kaatui 38 ja haavoittui 25. Motista saatiin sotasaaliiksi muun muassa 32 panssarivaunua, kuusi tykkiä, 40 autoa ja divisioonan soittokunnan instrumentit.
Lemetin tienhaaran motin purkamisen jälkeen 9.2. Lemetin moteista länteen päin syntyi ns. Rykmenttimotti, jota vastaan hyökkäsivät taisteluosasto Oinaan pataljoonat Er.P 8 ja I/JR 37. Motissa oli noin 2 800 sotilasta 18. divisioonasta eli jalkaväkirykmentit 208.JR ja 316.JR, tykistörykmentti 3.TR sekä haupitsirykmentti 12.Hp.R, sekä panssaripataljoona 381.Er.PS.P, 56. Erillinen tiedustelupataljoona ja 64. Tuhoojapanssarintorjuntapatteristo. Motissa olleet vihollisen joukot torjuivat hyökkäykset panssarivaunujen avustamina. Lisäksi Neuvostoliitto yritti palauttaa yhteyden mottiin hyökkäyksellä Kitilän suunnasta 13.-15.2. Hyökkäyksessä noin 800 miehen vahvuinen täydennyspataljoona kärsi 600 miehen tappiot. Hyökkäykset mottia vastaan tai sen tueksi keskeytettiin 15.2 tuloksettomina. Suomalaisten joukkoja vahvistettiin Uudenmaan Rakuunarykmentillä (URR), joka nimestään huolimatta vastasi noin pataljoonan miesvahvuutta eli noin 1 000 miestä. Hyökkäys mottia vastaan aloitettiin uudelleen aamuyöllä 17.2. Er.P 8 torjui motin hyökkäysyrityksiä sen eteläpuolella, I/JR 37 hyökkäsi pohjoisesta ja idästä ja URR idästä mottia vastaan. Viholliset yrittivät illalla murtautua motista ulos. Suomalaisjoukot käynnistivät hyökkäyksensä uudelleen, ja Rykmenttimotti vallattiin 18.2. aamuun mennessä. Vihollisen kaatuneiden määrä oli noin 1 500 miestä ja vankeja otettiin noin 250. Myös suomalaisten tappiot olivat suuret, pelkästään URR ilmoitti tappioikseen 166 miestä. Motista saatiin sotasaaliiksi muun muassa 22 panssarivaunua, 36 tykkiä, 30 panssarintorjuntatykkiä, kuusi ilmatorjuntakonekivääriä, 25 autoa, 17 traktoria ja 200 muuta ajoneuvoa.
Itäisen Lemetin mottia vartioi kapteeni Virtasen komentama pataljoona I/JR 39. Motissa oli noin 3 260 sotilasta 18. Jalkaväkidivisioonan eri osastoista. I/JR 39:n lisäksi itäisen Lemetin motin purkamiseen osallistuivat everstiluutnantti Järvisen ryhmä Keihäs vahvistettuna majuri Aarnion pataljoonalla (JP 4), jota kutsuttiin myös Hiipijäksi, sekä Hämeen Ratsurykmentti (HRR). Hyökkäysryhmää johti everstiluutnantti Tiainen, ja se aloitettiin aamulla 20.2. Mottia supistettiin useilla erillisillä hyökkäyksillä. Hyökkäysjoukoista everstiluutnantti Järvisen E/JR 37 siirrettiin Kitilän suurmottia piirittäviin joukkoihin, ja toisaalta yksi URR:n eskadroona alistettiin HRR:lle, kun motin purkamiseen johtanut hyökkäys aloitettiin 28.2. Motissa olleet vihollisen joukot alkoivat purkautua samaan aikaan kahteen suuntaan, etelään eversti Aleksejevin komentamina ja koillisen kautta eversti Smirnovin komentamina. Ulosmurtautuminen oli huonosti valmisteltu ja tiedotettu, ja vaikeasti haavoittuneet jätettiin mottiin. Motti saatiin vallattua 29.2. aamuun mennessä. Motista saatiin suuri sotasaalis, muun muassa 71 panssarivaunua ja 268 erilaista autoa. Majuri Aarnion JP 4 lähetettiin kahdella I/JR 39:n komppanialla vahvistettuna tuhoamaan motista lähtenyt hiihtopataljoona. 18. Jalkaväkidivisioonan tappiot olivat suurimmat neuvostoliittolaisen divisioonan kokonaistappiot eli 8 754 miestä. Moteissa kaatuneiksi Neuvostoliitto ilmoitti 3 319 miestä.
Lähteet:
Brandtberg Robert, Motti-Matti. Eversti Matti. A. Aarnio. Juva: Bookwell Oy, 2012.
Kalervo Reino, IV armeijakunnan vaiheita Talvisodassa. Ryhmä Vaaka takertuu Itä-Lemettiin. Kansa Taisteli 4/1959. 109–115.
Kalervo Reino, IV armeijakunnan vaiheita Talvisodassa 4, Rykmentinmotti. Kansa Taisteli 8/1959. 216–220.
Raunio Ari & Kilin Juri, Talvisodan taisteluja. Helsinki: Karttakeskus, 2017 (2007). 190–211.
Rautala Ari, Sotiemme taistelupaikoilla. Lemetit tammi-helmikuussa 1940. Jyväskylä: Gummerus 2001. 27–36.
Mottitaistelut tammikuun loppupuoliskolla ja helmikuussa. Talvisodan historia 3. Porvoo: WSOY, 1991 (1978). 89–109.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti