Ahvenanmaan Enklingen Hermas – paljon enemmän kuin kotiseutumuseo

 

Juttu Ahvenanmaan Enklingen Hermas -ulkomuseosta Kuriositeettikabi.netissa joulukuussa 2020 julkaistu juttu:

Kuriositeettikabi.net

Miksi ja miten historiaa opiskellaan? - Kleiossa julkaistu artikkeli

Miksi historia kuuluu peruskoulun opintosuunnitelmaan ja mitä historian opiskelu peruskoulussa on? Historian opiskelu tai pikemminkin huoli siitä, että sitä ei opiskella, nousi tammikuussa 2020 esille Helsingin Sanomien yleisön osastossa. Keskustelu alkoi huolena historian opiskelun nykytilasta erityisesti peruskoulussa, mutta laajeni myös lukioihin ja toi esille hyviä argumentteja historian opetuksen kehityksestä ja siihen liittyvistä haasteista sekä historiakäsityksen tarpeellisuudesta. Tieteiden kehitys on vaikuttanut käsitykseen historiasta, ja samalla on muuttunut tapa opettaa ja opiskella historiaa. Nykyään historian poliittisuus tunnustetaan ehkä aiempaa suoremmin. Koulutuspolitiikka ja uudet käsitykset kasvatustieteissä vaikuttavat peruskoulun historianopetukseen, eikä historiapolitiikkakaan ole mihinkään kadonnut.
Historian opetus alkaa peruskoulun neljännellä tai useimmiten viidennellä luokalla eli oppilaiden ollessa 10-11-vuotiaita. Historiaa opiskellaan neljän lukuvuoden aikana, sillä peruskoulun viimeisenä vuonna, 9. luokalla, käsitellään yhteiskuntaoppia. Historiaa on suunnitelman mukaan kaksi tuntia viikossa. Keskustelun kannalta voisi olla hyödyllistä paneutua tarkemmin peruskoulujen nykyiseen historian opetussuunnitelmaan sekä opetusmateriaalien muutoksiin: Mitä historian opetuksella kouluissa tavoitellaan?

Pyrin selventämään, mitä peruskoulun historianopiskelu sisällöltään kattaa ja mitkä sen tavoitteet ovat. Peruskoulun jälkeen historianopinnot jatkuvat lukiossa, mutta ammatillisella puolella historiaa ei enää opiskella. Keskityn kaikille yhteiseen opetukseen ja osaamiseen, jonka Suomi valtiona katsoo tarpeelliseksi kaikille kansalaisilleen. Noin puolet ikäluokasta jatkaa lukioon, joten lukio-opetus ansaitsisi perustellusti oman esittelynsä – varsinkin kun hallituksen ohjelmassa on keskiasteen tuominen osaksi oppivelvollisuutta. 

Opetussuunnitelma ohjaa historian opetusta 

Peruskoulun nykyinen opetussuunnitelma painottaa erityisesti historian taitoja. Painotus on siirtynyt sisällöstä menetelmiin. Opetussuunnitelmassa puhutaan historiatietoisuudesta ja historian tekstitaidoista, ja historian opetukselle annetaan opetussuunnitelmassa kolme yleistä tavoitetta. Ensinnäkin opetuksen tehtävänä on "kehittää oppilaiden historiatietoisuutta ja kulttuurien tuntemusta". Toiseksi sen tulee "kannustaa oppilaita omaksumaan vastuullisen kansalaisuuden periaatteet” eli ”tukea oppilaiden identiteetin rakentumista sekä edistää heidän kasvuaan aktiivisiksi ja erilaisuutta ymmärtäviksi yhteiskunnan jäseniksi". Kolmantena opetuksen tavoitteena on "kehittää oppilaiden historian tekstitaitoja eli taitoa lukea ja analysoida menneisyyden toimijoiden tuottamia lähteitä sekä tehdä päteviä tulkintoja niiden tarkoituksesta ja merkityksestä".

Opetushallituksen 2011 teettämän tutkimuksen (Historian ja yhteiskuntaopin oppimistulokset perusopetuksen päättövaiheessa) mukaan oppikirja on useimmille historian opettajille tärkeä työkalu ja jatkuvasti käytössä opetuksessa. Vain neljä prosenttia opettajista vastasi, että käyttää oppikirjoja harvoin tai ei lainkaan. Olen tätä artikkelia varten tutustunut peruskoulun kirjoihin sarjoista Forum ja Historian taitaja ja yrittänyt pohtia, miten tavoitteet näkyvät niissä. Kuvaan kirjojen sisältöä avatakseni paremmin, mistä historiallinen kehys, ”suuri tarina”, rakentuu – vai onko sitä olemassakaan?

 Opetussuunnitelman mukaan yläluokilla eli vuosiluokilla 7­–8 käsitellään teollisuusyhteiskunnan syntyä ja kehitystä, aatehistoriaa, Suomen kulttuurin ja identiteetin rakentamista autonomian ajalla sekä itsenäisen Suomen alkuvaiheessa, suurten sotien aikaa, hyvinvointiyhteiskunnan rakentamista ja nykyisen maailmanpolitiikan juuria. Uuden opetussuunnitelman tavoitteena on määritellä opetettavat sisällöt aiempaa väljemmin, jotta taitojen opettamiseen jäisi aikaa. Tavoitteena on kasvattaa oppilaista itsenäisiä ja kriittisiä ajattelijoita. Opetussuunnitelman tavoitteisiin päästäkseen opettajan olisi tarjottava oppilaille historiantutkijan työtä muistuttavia oppimistilanteita, kannustaa tulkintojen tekemiseen ja toisten tulkintojen arviointiin. 

Yläkoulussa historian opiskeluun tulee lisää syvyyttä 

Yläkoulun opetussuunnitelman tavoitteet ovat käsitteellisemmät kuin alakoulussa: Oppilaan pitäisi ymmärtää esimerkiksi konservatismi, nationalismi tai Suomen kansallisromantiikka, sosialismi ja liberalismi. Sisällössä keskitytään aatteisiin, ei niinkään tapahtumiin. Tarinallisuus vähenee, mutta ei katoa kokonaan. Suomen kehityksestä kerrotaan perustellusti tarkemmin, ja seitsemännen luokan historian opetus keskittyy vahvasti Suomen historiaan ja Suomen asemaan maailmassa. Esitystapa muuttuu ja kronologinen ote on selkeämpi, kun kyseessä hieman vanhempi kohderyhmä. Tapahtumien järjestystä, syiden ja seurausten merkitystä painotetaan aikaisempaa enemmän.

Historian taitaja on Forum-sarjaa hieman ”perinteisempi”: sen taitto on rauhallisempi ja kuvitus maltillisempaa. Oppilasta ohjataan esimerkiksi pohtimaan historian kautta avautuvaa taustaa siihen, miksi Suomi on nykyään itsenäinen eikä osa Ruotsia tai Venäjää, ja pyritään tätä kautta avaamaan historian merkitystä nyky-yhteiskunnan ymmärtämisessä. Historian lähteiden luonnetta ja lähdekritiikkiä käsitellään uudestaan, ja toisaalta pyritään innostamaan oppilaita hankkimaan tietoa historiakulttuurista, esimerkiksi peleistä, elokuvista ja kirjallisuudesta, joiden avulla voi kehittää historiallisen ajattelun taitojaan ja kriittistä arviointikykyään.

Kirjassa kuvataan, miten teollistuminen muutti maailmaa ja ihmisten maailmankuvaa. Höyrykone mahdollisti nopeamman liikkumisen höyryveturien ja -laivojen myötä. Maailma kutistui ja ihmisten aikakäsitys muuttui, kello sai uuden merkityksen aikataulujen myötä. Kaupunkien uusien työläisten olojen kuvaaminen toimii taustana sosialismin käsitteen ja sen nousun selittämiseen. Samaan aikaan nostetaan esille ajatus 1800-luvusta porvariston vuosisatana ja puhutaan liberalismista, uudesta vaatimuksesta vapauteen. Imperialismi on merkittävä osa 1800-luvun historiaa, ja sen laajuus ja pääpiirteet tulevat esille keskittyen Afrikkaan ja sen jakamiseen Euroopan maiden kesken. Aatehistoria on pyritty nivomaan osaksi yhteiskunnan muutoksen selittämistä.

Suomen 1860-luvun nälkävuosien jälkeen alkanut nopea kehitys saa ansaittua palstatilaa. Maan teollistuminen metsätalouden, paperi- ja sahateollisuuden kautta tuodaan esille, samoin talouselämän muutokset oman valuutan, elinkeinovapauden, pankkien sekä liikenneyhteyksien kehityksen myötä. Yhteiskunnan muutos maanviljelyn koneellistumisen, koulujen, lisääntyvän luku- ja kirjoitustaidon ja esimerkiksi vilkkaan yhdistyselämän kautta selitetään, samoin naisten aseman vahvistuminen 1800-luvun lopulta alkaen. Suomen ”sortokauden” kenraalikuvernööri Bobrikov ja hänet 1904 murhannut Eugen Schauman tuodaan korostetusti esille kerrottaessa Suomen venäläistämisaikeista ja helmikuun manifestista vuodelta 1899.

Venäjän kehitys selitetään taustaksi sille, miten Suomi pystyi hyödyntämään hävityn Venäjän-Japanin sodan. Myös suurlakon aiheuttamaa hämmennys sai keisari Nikolai II:n antamaan 1905 autonomian rajoitukset kumoavan manifestin. Sen seurauksena Suomen valtiopäivät uudistettiin, saatiin eduskunta sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Ensimmäinen maailmansota, sen syyt ja seuraukset käsitellään todella tiivistetysti, melkein enemmän taustana Suomen itsenäistymiskehitykselle. Tiivistäminen saattaa tehdä kokonaisuuden hahmottamisesta hankalaa ja asettaa paineita opettajalle.

Itsenäisyyttä seuranneen sisällissodan kuvaus alkaa Forumissa tarinalla 8-vuotiaasta Erkki-pojasta, joka jäätyään yksin kotiin on vaeltanut Kajaanista ensin Rovaniemelle ja sitten Helsinkiin. Mahtoiko Erkki koskaan löytää isäänsä vai oliko tämä kuollut? Sisällissodan lähteistä kertominen jää opettajan varaan - tällaisenaan kertomus jää irralliseksi. Käsittely pyrkii objektiivisuuteen huomioiden valkoisten ja punaisten molemminpuolisen julmuuden ja terrorin ja tuoden molempien osapuolien näkemykset esille. Sisällissodan jälkeinen katkeruus ja valtiomuotokeskustelu saavat Forumissa alle puoli sivua palstatilaa, vähemmän kuin manipuloitu kuva kuninkaaksi aiotun Friedrich Karlin jälkeläisestä. Kuvitus tuntuu monessa kohtaa vastaavan opetussuunnitelman tavoitteeseen tuoda esille historiaa eri kulttuurimuodoissa.

Kahdeksannen luokan kurssilla käsitellään karkeasti ottaen satavuotinen ajanjakso ensimmäisen maailmansodan päättymisestä nykypäivään. Diktatuurin ja demokratian eroja käsitellään, ja kuvataan oloja niin Stalinin Neuvostoliitossa, Mussolinin Italiassa kuin Hitlerin Saksassa. Rotulait ja kaasukammioiden kauhut tuodaan esille kiihkottomasti mutta haluten kaikkien ymmärtävän, millaiset historian tapahtumat eivät saa koskaan toistua. Suomen osalta käsitellään poliittisesti levoton 1930-luku Lapuan liikkeineen. Samalla taustoitetaan, miksi Suomessa demokratia kuitenkin säilyi.

Forumin esitystapa on taas ”lopusta alkuun” eli toista maailmansotaa käsittelevä osio alkaa atomipommin pudottamisesta Hiroshimaan ja Suomesta kertova osuus alueluovutuksilla ja evakoiden asuttamisella. ”Lopusta alkuun” menevä lähestymistapa voi olla oppilaalle sekava. Ihmettelin, miksi 8.-luokkalainen sisarentyttäreni ei hahmottanut talvi- ja jatkosodan syitä ja erilaista luonnetta, mutta en ihmettele enää luettuani Forumin tavan esittää ne. Talvisota kuitataan Euroopan kontekstissa yhdellä lauseella, ja sitten ollaankin jo hyökkäämässä jatkosodassa Saksan rinnalla. Suomen osuutta toisessa maailmansodassa käsitellään myöhemmin omana kokonaisuutenaan, mutta sitä ennen kerrotaan sodasta Euroopassa ja Aasiassa, kotirintaman elämästä ja naisten sotaponnistuksista, propagandasta, liittoutuneiden voitosta ja Euroopan rajojen uudelleenjärjestelystä. Vastaavasti en ihmettele, miksi käsite ”liittoutuneet” oli epäselvä: Toinen maailmansota on Forumissa lyhennetty tiivistelmäksi, josta on vaikea hahmottaa johdonmukaista tapahtumaketjua tai edes toimijoita.

Historiaa pikakelauksella -lähestymistapa ei välttämättä helpota kylmän sodan luonteen hahmottamista, varsinkin kun kronologisesti ja maantieteellisesti hypitään edestakaisin: esimerkiksi asevarustelusta ja avaruuden valloituksesta puhutaan ennen Saksan jakoa, Berliinin ilmasiltaa tai Berliinin muurin rakentamista. Yhtenä Suomen historian kokonaisuutena käsitellään välirauha, Lapin sota, vaaran vuodet ja YYA-sopimus, ja sitten palataan taas Eurooppaan taustoittamaan kylmää sotaa. Näiden jälkeen tykitetään Korean sota, Kuuban kriisi, Vietnamin sota ja Afganistanin sota.

Kylmän sodan päättyminen henkilöityy vahvasti Mihail Gorbatshoviin. Liennytyksestä ja aseistariisunnasta puhutaan aika vähän, samoin Itä-Euroopan taloudellisesta tilanteesta. Maat vain alkavat muuttaa järjestelmäänsä Neuvostoliiton otteen heikennyttyä, ja sitten Neuvostoliitto hajoaakin 25.12.1991. Historian taitajassa ehditään mainita hieman tarkemmin myös eri maiden tapahtumia ja ilmiöitä Puolan solidaarisuudesta Jugoslavian hajoamiseen ja sotiin. Karttoja on hyödynnetty muutosten selventäjinä aika hyvin.

Historian taitajassa huomiotani kiinnittivät maininnat tai kysymykset, joihin ehdotettiin haettavaksi lisätietoa internetistä. Koska internet vaatii ihan omaa osaamistaan lähdekritiikin suhteen, olisin ajatellut tätä painotettavan enemmänkin kursseilla. Näin opettajat varmasti tekevätkin. Kirjojen lähteitä ja lähdekritiikkiä kuvaavissa osioissa sähköiset lähteet tai toisaalta olemassa olevien lähteiden digitointi ja niiden käyttö verkossa jäi oudon vähälle huomiolle.

Historianopetuksen nykytilanteesta 

Historian taitoja painottava historian kouluopetus lähti liikkeelle 1970-luvulta Isosta-Britanniasta ja levisi Suomeenkin seuraavien vuosikymmenten kuluessa. Sen myötä historian opetuksessa on noussut keskeiseksi antaa oppilaalle taitoja toimia historiantutkijan tavoin ja työskennellä erilaisen lähdeaineiston parissa. Tällöin oppilaan täytyy osata kontekstualisoida lähde, pohtia sen kirjoittajan tarkoitusta ja lähteen syntyprosessia sekä analysoida eri lähteiden tarjoamaa tietoa vertaillen niitä toisiinsa sekä toimimaan ristiriitaisen lähdeaineiston kanssa. Lähteen luonteen ja merkityksen ymmärtämiseen vaaditaan usein aika paljon taustatietoa.

Peruskoulun oppikirjojen perusteella sisältötieto ei ole kadonnut historianopetuksesta mihinkään. Sen sijaan opetussuunnitelmaa on laajennettu ja monimutkaistettu sisältämään menneisyyden lähteiden analysoinnin ja tulkintojen tekemisen niiden pohjalta. Kun tähän vielä lisätään uudet mahdollisuudet tiedon hakemiseen internetistä ja toisaalta historiatiedon ”valvomaton” käyttö internetissä, ei opettajalta ainakaan opetettavaa materiaalia puutu.

Yksi haaste peruskoulun historian opetuksessa on oppilaiden mielenkiinnon herättäminen opiskeltavaan asiaan. Kun opiskeltavaa on paljon ja käsitteet saattavat olla vaikeita ja tuntua kaukaisilta, ei opiskelumotivaation herättäminen ja ylläpitäminen ole helppoa. Opettajasta on perinteisen ”kansankynttilän” sijasta enenevässä määrin tullut oppimisen ohjaaja ja mahdollistaja. Tietotekniikan käyttäminen ja opettaminen, erilaisten oppimisympäristöjen ja soveltuvien lähdemateriaalien valinta on merkittävä osa opettajan työtä.

Historiaan liittyy eräänlainen noidankehä, sillä lähteiden tulkinta ja ymmärrys historiatiedon merkityksestä nykypäivän yhteiskunnan ymmärtämiseen on avain tiedon hyödyllisyyden ymmärtämiseen. Toisaalta historiatiedon käyttöä, sen toista tasoa, ei voi ymmärtää tuntematta historian tapahtumia ja erityisesti niiden syy-seuraussuhteita. Alakoulun tarinallisuudella haetaan kiinnostusta historiaan ja pyritään tuomaan menneisyyden ihmisten maailmaa käsitettävämmäksi, lähemmäs oppilaan kokemuksia. Tämä taas johtaa helposti hajanaisuuteen, jolloin punainen lanka historian merkityksestä nyky-yhteiskuntien ja ihmisten erilaisuuden ymmärtämisen apuvälineenä katoaa.

Opetussuunnitelman mukaan oppilaista halutaan kasvattaa osallistuvia ja aktiivisia kansalaisia. Yhteiskunnalliset ja taloudelliset muutokset vähentyvine resursseineen, kansainvälistyminen, yksilöllisyyden korostuminen ja kilpailun lisääntyminen näkyvät myös peruskoulussa. Tämä johtaa entistä moninaisempien arvojen huomioimiseen ja välittämiseen. Näitä ovat esimerkiksi ympäristöarvot, monikulttuurisuus, yhteisöllisyys, poliittinen sitoutumattomuus ja uskonnollinen tunnustuksettomuus. Snellmanilais-runebergilaisesta kotiseutuylpeyttä ja isänmaanrakkautta korostavasta opetuksesta on kuljettu pitkä matka kohti monikulttuurisuutta, kansainvälisyyttä, hyötynäkökulmien jatkuvaa huomioimista ja toiminnan tehostamista. Historian osalta hyötynäkökulman osoittaminen ei ole yhtä suoraviivaista kuin matematiikan tai kielitaidon, mutta kuten muutamat historian opetuksen ammattilaiset mielipidekirjoituksessa (HS 31.1.2020) muotoilevat: ”Demokratiamme toimivuus vaatii tuekseen asioista ja niiden taustoista hyvin perillä olevat kansalaiset. Näitä emme saa ilman riittävän laajaa ymmärrystä historiasta ja yhteiskunnasta.”

Kleio 2/2020

http://www.hyol.fi/kleio/

Pandemiakurssi: Sekalaisia kommentteja Decameronesta, koronasta ja selviytymisstrategioista

Giovanni Boccaccio aloittaa Decameronen kuvaamalla, miten hänen omat kokemuksensa hyvien tekojen ja myötätunnon merkityksestä kärsimyksen aikana saavat hänet tarjoamaan lohdutusta muille sen tarpeessa oleville. Hän pyrkii katsomaan tilannetta asettuen naisten asemaan, joilla hän näkee olevan vähemmän mahdollisuuksia kuin miehillä toimia ahdistavassa tilanteessa. Ottamatta nyt kantaa miesten ja naisten kykyyn käsitellä vastoinkäymisiä, kyky asettua jonkun toisen asemaan olisi edelleen tärkeää koronaepidemiankin yhteydessä. Koronapandemiaan liittyvää nettikirjoittelua seuratessa tuntuu usein, että asioita katsotaan kovin kapeasta perspektiivistä syyllistäen muita milloin mistäkin, joko hysterisoinnista tai välinpitämättömyydestä unohtaen kokonaan, että ihmiset elävät kovin erilaisissa tilanteissa. Pandemian sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset eivät koske kaikkia samalla tavalla, ja siksi selviytymisstrategiat ovat erilaisia ja niiden erilaisuus pitäisi voida hyväksyä. Olen pitänyt Saska Saarikosken Helsingin Sanomissa ilmestyviä päivittäisiä Poikkeustilassa-kolumneja aika hyvänä esimerkkinä tällaisesta eri näkökohtia melko kiihkottomasti ja rehellisen oloisesti esille tuovasta journalismista, ja siksi viittaan tässäkin niihin muutaman kerran.

Rutto nähdään Decameronessa Jumalan lähettämänä vitsauksena, jolle tiede tai inhimilliset varotoimenpiteet eivät voineet mitään. Koronan yhteydessä kirkko on pysynyt yllättävänkin hiljaa – siihen kiinnitti huomiota myös esimerkiksi Saska Saarikoski kolumnissaan 12.4.2020[1]. Sen sijaan lähempänä Decameronen syntysijoja ja ehkä ajatusmaailmaakin eli Vatikaanissa paavi Franciscus on ollut huomattavasti aktiivisempi ottamaan kantaa ja rohkaisemaan muun muassa pappeja menemään sairaiden luo. Paavi on puhunut kristillisyydestä, jonka pitää suojella kaikkia, niin köyhiä kuin luontoakin ja pyrkinyt tarjoamaan jatkuvuuden turvaa ihmisille: Muistakin kriiseistä on selvitty[2]. Samanlaista positiivisuuden näkemystä on myös Decameronessa ja näkisin sen olevan tärkeä selviytymisstrategia tässäkin kriisissä. Jos lukee ja keskittyy pohtimaan vain epävarmuutta ja kauhukuvia, niitä kyllä riittää. Asiantuntijoita on joka lähtöön erilaisine mielipiteineen. Lisäksi lehtien klikkausotsikoiden tarve tekee otsikoista ja jutun sisällöstä usein erilaisia jopa asiallisinakin pitämissäni medioissa, kuten Helsingin Sanomissa, jonka otsikointi ja jutut ovat minusta tässä kriisissä kovasti lähentyneet Ilta-Sanomien tyyliä. Boccaccion aikana huhuja varmasti kulki paljon, nyt ne ja erilaiset salaliittoteoriat ovat siirtyneet nettiin. Uutistulvaan hukkuu, jos ei malta välillä hypätä rannalle. Kriittinen lukutaito ja kyky olla välissä lukematta kaikkea on minusta selviytymisessä tärkeää.

Decameronen kuvaukset ruton torjumisyrityksistä tuntuvat yllättävänkin moderneilta. Vaikka taudista puhutaan Jumalan vitsauksena, pelkästään Jumalan armoille Firenzessä ei ole jääty, vaan konkreettisina toimina on perustettu terveydenhuoltolautakuntia, puhdistettu kaupungin katuja, eristetty sairaita ja annettu neuvoja terveyden säilyttämiseksi. Nämä toimet, ja yleensäkin toimiminen, jonkinlaisen kontrollin ja aloitteen säilyttäminen itsellä, on edelleen osa selviytymisstrategiaa. Sen sijaan Decameronessa kuvatut julkiset jumalanpalvelukset ja juhlakulkueet on tietysti nykytiedon valossa kielletty.

Boccaccion mukaan rutto oli tautina uusi ja tuntematon. Sen oireet olivat outoja, eikä parannuskeinoja ollut. Lisäksi se tarttui hyvin helposti, ja oli ymmärretty sen tarttuvan myös esineiden ja eläinten välityksellä. Taudin outous ja kohtalokkuus teki siitä pelottavan, jolloin joidenkin selviytymisstrategiaksi tuli hylätä sairaat. Pelot ja kuvitelmat tai oletukset hallitsevat myös koronauutisointia, koska kukaan ei vielä tiedä viruksesta tarpeeksi. Yksi selviytymisstrategia on nytkin ollut kaikesta eristäytyminen, ja jopa hylkäämisestä on uutisoitu ainakin kanadalaiseen vanhainkotiin liittyen (hoitajat olivat koronan pelossa jättäneet vanhukset omat onnensa nojaan)[3]. Toisaalta jotkut ovat eristäneet itsensä niin tehokkaasti, että selviytymiskeino suojaa ehkä koronalta, mutta johtaa muihin ongelmiin. Näin saattaa käydä, jos kunto rapistuu, kun ei uskalla ulos tai katkaisee kaikki sosiaaliset kontaktit..[4]

Decameronessa näkyvät erilaiset lähestymistavat, erilaiset selviytymisstrategiat, sillä siinä kuvataan ”kuin viimeistä päivää” -elämistä, pakenemista, erilaisten hyväntuoksuisten ruohojen ja kukkien avulla suojautumista… Kukaan ei pystynyt valvomaan kaupunkia. Hylkäämisestä puhutaan paljon: Oma henki oli osalle tärkeämpi kuin perheenjäsenten tai sukulaisten hoitaminen. Nyky-yhteiskunnassa hylkääminen on jo tapahtunut, kun vanhukset on suljettu usein epäinhimillisiin oloihin hoivakoteihin. Heitä hoivaava henkilökunta saa nyt syytteet päälleen koronakuolemista – yksi selviytymisstrategia on parantaa omaa oloa syyttelemällä muita. Minusta on tosi outoa, että vaikka tiedetään vanhainkodeissa olevan normitilanteessakin liian vähäiset resurssit, silti on ”suojeltu” esimerkiksi muistisairaat lukkojen taakse omaisten tavoittamattomiin. Jossakin kohtaa ”hyvä kuolema” olisi ehkä parempi selviytymisstrategia.

Decameronessa kuvataan hautajaisten muuttuneen rutiiniksi, niin tavallisiksi, ettei enää jaksettu surra. Kai sekin oli yksi selviytymisstrategia, keskityttiin käytännön toimiin. Kokoontumisrajoitukset ovat muuttaneet hautajaisten luonnetta Suomessakin koronaepidemian aikana, mutta tuskin suhtautuminen kuolleisiin ja hautajaisiin on sinänsä muuttunut – näin varmaan edelleen kävisi tai käy, jos epidemia jatkuu pitkään ja kuolleisuus lisääntyisi. Riippumatta koronasta yksi selviytymisstrategia jonkun kuollessa on keskittyä käytännön asioihin: Hautajaiset pitää hoitaa, on asuntoon, verotukseen jne. liittyviä pakollisia kuvioita. Ainakin toisille niihin keskittyminen on tapa käsitellä surua. Sama toimii varmasti laajemminkin selviytymisstrategiana kriisitilanteissa. Esimerkiksi leipominen on lisääntynyt ja rauta- tai käsityötarvikekaupoissa on riittänyt asiakkaita. Luo jonkinlaista turvaa saada jotain konkreettista aikaan. Voi tuntua järkevältä esimerkiksi keskittyä oman pihan viihtyvyyden parantamiseen, ja rakentaa terassi tai ostaa palju, jos ajattelee ”joutuvansa” viettämään enemmän aikaa kotona tai mökillä.

Decameronen johdannon lopussa kuvataan, miten seitsemän naista ja kolme miestä päätti lähteä Firenzestä maatiloilleen voidakseen elää niin hyvää elämää kuin se olosuhteet huomioiden on mahdollista. Lähdön moraalista oikeutusta pohdiskellaan yksityiskohtaisesti samalla tavalla kuin suomalainen voisi miettiä siirtymistä mökilleen. Lähtijät haluavat elää kunniallista elämää, vähän kuin suomalaiset elää vastuullisesti mökeillään. Lähtöä perustellaan myös mielenterveydellä: Maaseudulla on puhdasta ilmaa ja jotain tekemistä, mukaan otetaan shakki- ja lautapelejä kuin mökkireissuille. Yksi edelleen tärkeä selviytymisstrategia on positiivisuus, keskittyminen siihen, mitä voi tehdä ja miten voi yrittää elää mahdollisimman mukavaa elämää. Suomessa on nyt korona-aikana uutisoitu, miten moni on tyytyväinen, kun kiire on vähentynyt, on vietetty aikaa oman perheen kesken ja esimerkiksi kaivettu lautapelit esille.

Positiivisuuden ylläpitäminen ei ole ihan helppoa, koska usein omakin olo vaihtelee poikkeustilanteen aikana, joskus kaikki vain harmittaa, ja olisi helppo taantua positiivisuuden sijasta jonkinlaiseen kurjuuden maksimointiin. Siksi Decameronen lopussa toteutettava järjestely, jossa ”vetovastuuta” vaihdetaan niin että kukin vuorollaan kertoo juttuja, on varmaan hyvä ratkaisu. Koronaepidemian aikana voisi ajatella sen tarkoittavan, että yhtenä selviytymisstrategiana on tärkeää pitää jollakin tavalla yhteyttä muihin ihmisiin, eikä jäädä liian yksin tai jättää ketään liian yksin. Siitä syystä esimerkiksi koulujen avaaminen edes kahdeksi kuukaudeksi oli minusta tärkeää – oikeastaan tunne siitä vahvistui eilen nähdessäni miten iloisena kolmasluokkalainen palasi kotiin. Pelkän pikkuveljen kanssa vietetty kaksi kuukautta oli kuitenkin pitkä aika, ja oli selvästi mahtavaa myös lähteä koulun jälkeen parin kaverin kanssa ulos rakentamaan majaa.

Selviytymisstrategiat ovat aikamoista tasapainoilua. Uhkakuvia nousee sieltä ja täältä, oma fiilis vaihtelee. Konkreettiset kiellot, muutokset tai suositukset ovat minusta tärkeitä silloin, kun niiden hyöty pystytään perustelemaan – silloin ihmisillä riittää motivaatiota niiden noudattamiseen. Tiedottaminen ja perusteleminen on todella vaikeaa, viestinnän ”grand old manin” professori Osmo Wiion lait sopivat koronaviestintäänkin kovin hyvin[5]. Ylilyöntejä tai väärinymmärryksiä tulee koko ajan, ja usein ne liittyvät pelon käsittelemiseen syyttelemällä tai pelottelemalla muita, kuten yli 70-vuotiailta ”velvoitetun eristäytymisen” kanssakin on osin tapahtunut[6]. Pandemia vaikuttaa koko terveydenhuoltoon, talouteen, mielenterveyteen, isoihin ja pieniin asioihin tulevasta työtilanteesta eliniän odotteeseen, kesäsuunnitelmista ylioppilasjuhlien peruuntumiseen. Siinä mielessä pitäisi koronankin kohdalla tärkeimpänä selviytymisstrategiana päivä kerrallaan elämisen, uskon tulevaisuuteen ja eräänlaisen version ”ora et labora” -ohjeesta – ehkä se voisi olla karkeasti vaikka ”yritä olla kiltti kaikille, saada jotain aikaan ja olettaa kuin presidentti Mauno Koivisto, että kaikki käy hyvin”.

---

[1] ”Saska Saarikoski seuraa elämää koronakriisin aikana, 27. päivä: Sanna Marin vei Niinistöltä arvojohtajan aseman”, HS 12.4.2020. https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000006472792.html.

[2] ”Saska Saarikoski ja korona, 41. päivä: ’Jumala antaa anteeksi, mutta luonto ei’ – Paavi ei vaikene koronakriisissä”, HS 26.4.2020. https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000006487669.html.

[3] Henkilökunta pakeni hoivakodista koronatartunnan pelossa ja jätti 130 asukasta heitteille – Viranomaiset tutkivat 31 vanhuksen kuolemaa”, Turun Sanomat 18.4.2020. https://www.ts.fi/uutiset/maailma/4928972/Henkilokunta+pakeni+hoivakodista+koronatartunnan+pelossa+ja+jatti+130+asukasta+heitteille++Viranomaiset+tutkivat+31+vanhuksen+kuolemaa+Kanadassa.

[4] Tästä pari esimerkkiä Helsingin Sanomien mielipideosiosta:
”Olen huolissani tuttavastani, joka pelkää koronavirustartuntaa hysteerisesti. Tuttavani voi henkisesti todella huonosti ja tuntee suurta yksinäisyyttä.” HS 15.5.2020. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006507419.html.
”Ystäväni ei enää lähde ulos, koska ’hallitus on kieltänyt’. Ennen niin pirteä ja iloinen ikäihminen on muutamassa viikossa vajonnut apaattiseksi ja hänen terveytensä on romahtanut.” HS 12.5.2020. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006504244.html.

[5] Wiio kehitti joukon Wiion laeiksi kutsuttuja lakeja viestinnästä ja tulevaisuudesta. Esimerkiksi:

-          Viestinnän ensimmäinen laki: ”Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.”

-          Viestinnän viides laki: ”Joukkoviestinnässä ei ole tärkeätä se, miten asiat ovat vaan miten asiat näyttävät olevan.”

-          Viestinnän kuudes laki: ”Uutisen tärkeys on kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön.”

-          Wiion laki tulevaisuuden ennustamisesta: ”Lähitulevaisuus yliarvioidaan ja kaukainen tulevaisuus aliarvioidaan.”

[6] ”Niitten pitäis olla karanteenissa”. HS 14.5.2020. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006506334.html.

Pandemiakurssi: Historian käytöstä ja historiapolitiikasta

Kuvaan tässä toimittaja Neil Clarkin ja historian tutkija Yuval Noal Hararin artikkeleista löytyvää historian käyttöä: Niistä voi löytää niin eksistentiaalisen, moraalisen, poliittisen kuin ideologisenkin ulottuvuuden, sekä historiapolitiikkaan kuuluvan unohtamisen, joita kaikkia Pertti Grönholm ja Heino Nyyssönen ovat käsitelleet artikkelissaan[1].

Suunnitelmatalouksien historia ja koronavirus

Clarkin Venäjän valtion rahoittamalla Russia Today -uutissivustolla (RT) julkaistussa artikkelissa[2] viitataan jo otsikossa kylmän sodan kahtiajaon aikaan. Clarkin mukaan Itä-Euroopan maat voittavat nyt lännen koronavirustaistelussa, mutta länsi ei pysty tunnustamaan tätä, koska kokee edelleen olevansa ylivertainen kylmän sodan voittaja. Kylmää sotaa käytetään taustoittamaan ja selittämään asetelmaa, jossa Eurooppa on edelleen jakautunut, joskaan ei muurilla, vaan kyvyllä reagoida koronaviruspandemiaan.

Clarkin artikkelissa kuvataan tilastojen avulla, miten koronaviruskuolemat ovat paljon harvinaisempia Itä-Euroopassa kuin lännessä. Itä-Euroopan maiden väitetään hyötyneen sosialistisesta menneisyydestään ja perustellaan sen tehneen niistä liberaalimman historiallinen perinnön omaavia länsimaita nopeampia ja päättäväisempiä sulkemaan rajansa. Lisäksi Clark näkee sosialistisen hallinnon ja byrokratian olleen pandemian torjunnassa hyödyllinen tausta nykyisille virkamiehille. Hän perustelee, miten ei ole yllättävää, että viisivuotissuunnitelmiin tottuneet maat olivat parempia suunnittelemaan kuin ne, joissa ei tällaista kokemusta ole. Clarkin perustelu suunnitelmatalouden hyödyistä perustuu enemmän ideologiaan kuin käytännön historiaan. Suunnitelmatalous oli usein tehotonta ja joustamatonta. Ideologisesti sen ajatukset voivat tarjota pohjaa historiapoliittiselle argumentoinnille.

Clark viittaa tuberkuloosirokotteeseen, jolla sanotaan olevan jonkin tutkimuksen mukaan suojaava vaikutus myös Covid-19 -virusta vastaan. Tätä väitettä ei ehkä voi pitää niinkään historiapolitiikkana, sillä jos BCG-rokote todella suojaisi koronavirusta vastaan, se olisi enemmänkin lääketieteellinen fakta. Joka tapauksessa tuberkuloosin onnistunut kitkeminen ja rokotteen tarpeettomuus länsimaissa unohdetaan kokonaan ja tuodaan Itä-Euroopassa ja Neuvostoliitossa edelleen esiintyvä tuberkuloosi takakautta esiin positiivisessa hengessä. Kysehän ei ole onnistuneesta rokotuspolitiikasta, joka auttaa nyt myös hienosti koronavirukseen, vaan rokotteen pysymisestä välttämättömänä. Historiapolitiik-kaan kuuluu yhtenä osana vain tiettyjen historian faktojen nostaminen esiin samalla unohtaen muut näkökohdat.

Itä-Euroopan maiden ”paremman selviytymisen” huomiotta jättäminen osoittaa Clarkin mielestä länsimailta huonoa urheiluhenkeä. Clark näkee tai haluaa nähdä Euroopassa edelleen historiallisen kahtiajaon Länsi- ja Itä-Euroopan välillä, vaikka periaatteessa Euroopan maat ovat samaa Euroopan Unionia (EU) – kylmän sodan historiaan ja kahtiajakoon perustuva argumentointi unohtaa nykytilanteen. Toisaalta jako oli pitkään totta, eivätkä Euroopan maiden välit ole mitenkään ristiriidattomia, sen paremmin idän ja lännen kuin pohjoisen ja etelänkään välillä. Clark väittää myös, että joidenkin länsieurooppalaisten mielestä Itä-Euroopan maat eivät voi koskaan tehdä mitään hyvin, ja jos näin väittäisi, hyväksyisi samalla fasismin tai kommunismin. Tämän väitteen hän pohjaa twiittiin, jossa kommentoija toteaa Unkarin vähäisten koronakuolemien ”ihailun” olevan samalla myös Viktor Orbanin hallinnon ihailemista. Näinhän ei tietysti sinällään ole, mutta toisaalta ideologian vähättely tai yhteiskunnan toimivuuden katsominen vain yhdestä näkökulmasta on sekin moraalinen ja poliittinen valinta. Clark ei artikkelissaan mitenkään pohdiskele eri maiden kuolin- tai tartuntalukujen vertailukelpoisuutta tai tilastojen oikeellisuutta – sekin on yhdenlainen historiapoliittinen valinta.  Artikkelissa historiaa käytetään poliittisesti tavallaan hajottamaan EU:ta nostaen esille eroja ja vastakkainasettelua.

Harari historian käyttäjänä eli ”ihmisyydeltä puuttuu johtajuus”

Harari puolustaa globalisaatiota artikkelissaan ”Ihmisyydeltä puuttuu johtajuutta taistelussa koronavirusta vastaan”[3]. Hänen näkemyksensä mukaan globalisaation syyttäminen koronaviruksen aiheuttajaksi on väärin, koska taudit ovat levinneet ja tappaneet ihmisiä myös aiemmin aikana ennen globalisaatiota. Harari käyttää historiaa perusteluidensa taustalla aloittaen 1300-luvun mustasta surmasta jatkaen isorokon kautta 1900-luvun alun espanjantautiin. Hänen mukaansa olot muuttuivat 1900-luvulla viruksille vielä paremmiksi maapallon väkiluvun kasvaessa ja väestön keskittyessä suuriin kaupunkeihin. Tautitilanne ei kuitenkaan pahentunut vaan parani – Hararin mukaan johtuen paremmasta informaation kulusta ja yhteistyöstä tutkijoiden ja lääkärien välillä.

Harari vertaa Covid-19 -viruksen nopeaa yhteistyöllä tapahtunutta tunnistamista ruton aikaan, jolloin viranomaisilla ei ollut mitään käsitystä taudin aiheuttajasta, ja he saattoivat vain vedota jumaliin ja rukoilla. Yhteistyön merkitystä Harari korostaa myös vedoten 1960-luvun lopulla alkaneeseen kampanjaan, jossa isorokko hävitettiin kokonaan maailmasta vuoteen 1979 mennessä. Näitä argumentteja voisi pitää poliittisena historian käyttönä – niiden avulla voidaan perustella menneiden ohjelmien ja poliittisten päätösten merkitystä tuleviakin ratkaisuja ohjaavina tekijöinä.

Harari kysyy artikkelissaan, mitä historia opettaa meille koronavirusepidemiasta, ja vastaa itselleen historian opettavan ensinnäkin, ettei rajojen sulkeminen auta. Toiseksi historia opettaa hänen mukaansa, että tiedonjakaminen ja kansainvälinen yhteisvastuu ovat tärkeitä viruksilta suojautumisessa. Ei pidä etsiä syyllisiä ja syytellä. ”Historian opetusten” hakemisen voisi nähdä olevan moraalista historian käyttöä. Harari käyttää melkein raamatullista kieltä sanoessaan, että on tärkeää, että maat voivat luottaa toisiinsa ja tulevat toistensa avuksi. ”Hylkääminen” ja ”luottaminen”[4] ovat aika voimakkaita sanoja. Ehkä tärkeimpänä epidemioita koskevana huomiona Harari pitää sitä, että missä tahansa yksittäisessä maassa leviävä virus vaarantaa koko ihmislajin. ”Virus ei ole uhka vain iranilaisille, italialaisille tai kiinalaisille, vaan myös sinulle” – Harari vetoaa suoraan lukijaan. Tässä sävy on paitsi edelleen moraalinen, myös eksistentiaalinen, vedotaan ihmisyyden ja jokaisen ihmisen arvoon – siihen keitä me olemme ja millaisia meidän pitäisi olla.

Rajalla ihmisten ja virusten välillä on Hararin mukaan merkitystä, ei eri valtioiden rajoilla. Tässä voisi nähdä ideologista historiapolitiikkaa: Merkitystä on humanismilla, liberalismilla ja globalismilla. Globalismia tarvitaan Hararin mukaan, koska yhteisvastuu on tärkeää eli kiinalaisten tai iranilaisten parantunut terveydenhuolto suojelee myös amerikkalaisia epidemioilta.

Epidemian voittamiseen tarvitaan Hararin mukaan luottamusta niin tieteeseen ja asiantuntijoihin, poliittisiin päättäjiin ja viranomaisiin kuin laajemmin eri maiden välillä. Hän toteaa vastuuttomien poliitikkojen tahallisesti aliarvioineen niin tiedettä, kansainvälistä yhteistyötä kuin viranomaisia ja vähentäneen niiden merkitystä ja luottamusta niihin. Harari kuvaa, miten USA on luopunut johtavasta asemastaan ja lopettanut tuen esimerkiksi WHO:lle. Hän ei mainitse presidentti Trumpia nimeltä, mutta viittaa Trumpiin silti suoraan kysyessään, seuraisitko johtajaa, jonka iskulause on ”minä ensin”? Hän kaipaa maailmalle suunnan näyttävää johtajuutta, joka osoittaisi, miten hajanaisuus johtaa vaaraan, kun taas vastukset voitetaan yhteistyöllä. Lähihistoriaan vetoaminen on selkeää poliittista historian käyttöä. Samalla tavalla Harari käyttää historiaa poliittisesti myös pohtiessaan, olisiko koronavirustaistelu Euroopassa hyvin ja yhteistyöllä hoidettuna EU:lle uusi mahdollisuus. Lopussa Harari kiteyttää viestinsä johtajuudesta laajemmaksi sanomaksi ihmisyyden ja yhteistyön ratkaisevasta merkityksestä. Loppuargumentti maailmanlaajuisen yhteistyön välttämättömyydestä yhdistää niin eksistentiaaliset, moraaliset, poliittiset kuin ideologisetkin perustelut.

---

[1] Grönholm Pertti ja Nyyssönen Heino, Historian käyttö ennen ja nyt – faktana ja fiktiona. Kosmopolis – Vol. 49: 3/2019.

[2] Clark Neil, Eastern Europe beats West in Covid-19 fight, but West can’t acknowledge it because of Cold War SUPERIORITY complex. RT 23.4.2020.

[3] Harari Yuval Noal, In the Battle Against Coronavirus, Humanity Lacks Leadership. Time, 15.3.2020.

[4] “countries will sbandon” ja “trust”, ei esimerkiksi “leave alone” ja ”reliability”.

Talvisota – sotastrategiaa, politiikkaa, selviytymistä, kunnioitusta ja seikkailutarinaa

                                                                                   

Talvisodan päättymisestä tuli 80 vuotta keväällä 2020. Se on Suomen historian tutkituimpia aikakausia, mutta edelleen se kiinnostaa ihmisiä, myös nuoria, ja myös Suomen ulkopuolella. Näkemykset sodasta tai tapa tulkita sotaa on muuttunut ajan myötä monestakin syystä. Sotaa muistelevilla, siitä kertovilla tai sitä tutkivilla henkilöillä on erilaisia taustoja ja kokemuksia, jotka voivat olla omakohtaisia tai toisilta kuultuja. Ajan kuluessa kirjoittajat vaihtuvat, ja omakohtaisten kokemusten kertojat vähenevät ja katoavat. Poikkeusajan kiinnostavuus kuitenkin säilyy.

Poliittisen historian ja perinteisen sotahistorian lisäksi sotaa käsitellään jatkuvasti uusista näkökulmista. Historian tutkija Henrik Meinander perustelee sitä ”menneisyyden hallinnalla”, joka hänen mukaansa edellyttää jatkuvaa, avointa ja kriittistä keskustelua yhteiskunnan kannalta ratkaisevista käänteistä.[1] Historia on kehittynyt tieteenä ja tutkimisen arvoisten asioiden ja ihmisten joukko laajentunut. Perinteisten sotahistorioitsijoiden rinnalla sotia tutkivat enemmänkin sosiaali-, yhteiskunta- tai sukupuolihistorian tutkijoiksi itsensä mieltävät.[2] Lähteet ovat ajan saatossa lisääntyneet tutkimuksen laajentuessa. Talvisota ja sitä seurannut jatkosota ovat kiistatta merkittäviä ratkaisukohtia Suomen valtiollisessa historiassa, ja niiden tutkiminen uusin painotuksin sotahistorian laajentuessa perinteisestä sotahistoriasta ja poliittisesta historiasta yhteiskunnallisempaan, sosiaalihistorian ja mikrohistorian suuntaan on helposti perusteltu. Samalla tämä yleinen historiantutkimuksen kehitys selittää osan talvisotatutkimuksen painotusten muuttumisesta.

Jaan esseessäni talvisodan muistelun karkeasti kolmeen vaiheeseen. Sodan jälkeistä ensimmäistä vaihetta leimasivat poliittinen vastakkain asettelu ja sodan tietynlainen ”käyttökelpoisuus” eli mitä voimme oppia tapahtumista sotilaallisesti. Toisena vaiheena näen sodan muistelun laajenemisen ja muuttumisen avoimesti hyväksytyksi Neuvostoliiton glasnostin myötä 1980-luvun loppupuolella. Vaiheiden rajat eivät ole täysin selkeitä, sillä tämän vaiheen voisi nähdä alkavan jo vuonna 1979 esitetyn ”Sodan ja rauhan miehet” -televisiosarjan myötä[3]. Neuvostoliiton romahdettua 1991 muistelun korostetun kansallismielinen vaihe sai vielä uutta voimaa. Kolmas vaihe on mielestäni alkanut 2000-luvulla veteraanien poistuessa keskuudestamme ja kansallismielisen populismin noustessa melkein 1930-luvun malliin, samalla Venäjän historiapolitiikka on palannut vanhoille juurilleen.

10 vuotta sodan jälkeen – sotastrategian pohdintaa ja poliittista vääntöä

Ensimmäisessä vaiheessa sotaa muistelivat sodan käyneet miehet, ensin omissa porukoissaan ja vähän myöhemmin esimerkiksi Kansa taisteli – miehet kertovat -lehdessä, joka alkoi ilmestyä 1957.[4] Kenraali Harald Öhquistin omakohtaisiin kokemuksiin ja muistiinpanoihin perustuva ”Talvisota minun näkökulmastani” on kohtuullisen pian sodan jälkeen kirjoitettu nimensä mukaisesti omakohtainen näkemys sodasta. Kenraali Öhquist sanoo kirjansa alussa päättäneensä heti sodan alussa tehdä tapahtumista mahdollisimman tarkat muistiinpanot.[5] Hän on siis suunnitellut kirjoittamista jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Silti kirjan voi nähdä myös eräänlaisena puolustuspuheena, sillä kenraali Öhquistin komentaman II Armeijakunnan vastahyökkäys 23.12.1939 tyrehtyi huonon suunnittelun vuoksi alkuunsa, ja sai nimen ”hölmön tölväys” [6]. Kenraali Öhquist ei mielestäni mitenkään kohtuuttomasti tuo itseään esille, vaan perustelee kohtuullisen vakuuttavan oloisesti kantaansa siitä, että  Kannaksen linnoittaminen olisi ollut tehokkaampi linnoitusupseeri Johan Fabritiuksen ehdottamalla kohdalla, ja että linnoittamista enemmän merkitystä olisi ollut tehokkaammalla tykistöllä, jolta ei olisi puuttunut ammuksia.[7] Sodan muistelun tavoitteena on oppia sodasta ja sotaan valmistautumisesta, pohtia mikä toimi ja mitä olisi voinut tehdä toisin. Kyseessä on kenraalin, ammattisotilaan käytännönläheinen näkökulma, ei poliitikon tai rivimiehen, vaikka Öhquist peilaa tehtyjä ratkaisuja heidänkin kannaltaan.

Lehdistössä kommunistien muistelema talvisodan 10-vuotismuisto erosi selkeästi muiden puolueiden äänenkannattajien sävyistä. Kommunistisen Työväenpuolueen Työkansan Sanomat kirjoitti, miten ”Suomen porvariston koko maamme itsenäisyyden ajan harjoittama politiikka johti kymmenen vuotta sitten ns. talvisodan puhkeamiseen” [8]. Tekstissä puhuttiin ”niin sanotusta talvisodasta”, ehkä toimittaja olisi mieluummin puhunut neuvostoliittolaiseen tyyliin rajakahakasta[9]. Kokoomuksen äänenkannattaja Uusi Suomi taas taustoitti toista maailmansotaa edeltänyttä suurvaltapolitiikkaa kytkien talvisodan synnyn siihen[10]. Jutun sävy oli melko toteava, ja Suomen osuus sotaan kapeni suurvaltojen pelinappulaksi joutumiseksi. Liberaali, alun perin nuorsuomalainen Etelä-Suomen Sanomat korosti Suomen rauhantahtoa niin ennen sotaa kuin tällä hetkelläkin: ”Suomen kansa ei halua mitään muuta kuin saada elää rauhassa”[11]. Talvisodan muisto oli vielä tuore, ja eri puolueiden suhtautuminen siihen kulki edelleen sotaa edeltäneiden ajatusten linjoilla.

Työkansan Sanomat kommentoi sodassa kaatuneiden ”väärää” muistamista sanoen vainajien nimitaulujen paljastustilaisuuksien olevan ”samanhenkisiä kuin asevelitilaisuudet sodan aikana”.[12] Professori Kemenov sanoi puheessaan Suomi-Neuvostoliitto-seuran tilaisuudessa, että vainajat ”eivät kaatuneet kansansa ja maansa vapauden puolesta, vaan he kaatuivat kapitalismin ja fasismin etujen puolesta”, ja siksi ”Pro Patria” -sanonnan käyttäminen hautakivissä on väärin.[13] Kemenovin lausunto aiheutti Suomessa kovan kohun. Suomen Sosiaalidemokraatti totesi tiukasti sen loukanneen ”Suomen kansan valtavan enemmistön pyhimpiä tunteita” ja että ”on jokaisen kansan oma asia, miten se suhtautuu vainajiinsa”.[14] Suomen sosialidemokraatin kolumnisti Jahvetti kirjoitti, että ”meillä on oikeus hiljentyä niiden miesten muiston edessä, jotka antoivat kaikkensa, eivätkä koskaan palanneet.”[15] Helsingin Sanomat reagoi :”emme odota, että voittaja toisi seppelettä hävinneen haudalle, mutta odotamme, että meidän omat seppeleemme saavat niillä olla rauhassa”.[16] SKDL:n Vapaan Sanan nimimerkki Hapan puolestaan hyökkäsi Suomen Sosialidemokraattia vastaan ja syytti ”revanssihengestä”, jonka ”siemenenä on hävitettävä talvisodan myytti”[17]. Pro Patria -debatti kuvaa hyvin, miten vahvaa poliittinen vastakkainasettelu oli kymmenen vuotta talvisodan jälkeen. Sanailu ei kuitenkaan ollut oikeiston ja vasemmiston välistä, vaan kommunistit olivat näkemystensä kanssa yksin. Kommunistisen puolueen toiminta oli sallittu vasta jatkosodan jälkeen, ja 1948 eduskuntavaaleissa oli tullut tappio. YYA-sopimus oli allekirjoitettu 1948 ja pahimmat ”vaaran vuodet” olivat ohi, mutta poliittinen tilanne oli edelleen kireä, ja se heijastui myös talvisodan muistamiseen.

50 vuotta sodan jälkeen – talvisota ja glasnost

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi oli 1985 noussut uudistushaluinen Mihail Gorbatshov, joka pyrki muuttamaan maataan glasnostin eli avoimuuden ja perestroikan eli uudistusten kautta. Talvisodan syistä ja seurauksista voitiin puhua avoimemmin, ja toisaalta sodan kokeneita keskustelijoita oli vielä elossa. Historian tutkija Martti Turtolan koonnissa 1989–1990 talvisotakeskustelusta käy ilmi avoimuuden ja kyseenalaistamisen lisääntyminen Suomessakin. Esimerkiksi ulkoministeri Erkon, pääministeri Cajanderin tai ylipäällikkö Mannerheimin toimintaa arvioitiin uudelleen, kriittisemmin tai rehabilitoiden.[18] Turtolan koonnissa näkyi myös uusien aiheiden, Valtiollisen poliisin, työväenliikkeen ja talvisodan hengen tai kotirintaman esiin nousu.[19] Talvisodan muistotilaisuuksia järjestettiin 1989 eri puolilla Suomea niin sodan syttymispäivän kuin loppumisen muistoksi. Esimerkiksi Haminassa yli 500 veteraania kokoontui katselmukseen[20]. Sanomalehdissä oli erilaisia sodan kokeneiden muistelmia, niin evakoiden kuin sotilaiden tai siviilien näkökulmista[21]. Sotaveteraanien todettiin jääneen ilman heille kuuluvaa arvostusta, samoin lottien[22]. Herättiin huomaamaan, että talvisodan kokeneita pitäisi haastatella nyt, sillä veteraanit alkoivat olla yli 70- tai 80-vuotiaita, monet jo poistuneetkin joukosta[23]. Näkökulma sotaan oli laajentunut rintamalta siviileihin ja sodan arkeen, vastakkainasettelu ja kärjistykset vaihtuneet erilaisten sotakokemusten kertomiseen ja sodan käyneen sukupolven sotaponnistelujen arvostamiseen.

Talvisota sai oman elokuvansa, kun Pekka Parikan Antti Tuurin kirjan pohjalta ohjaama ”Talvisota” tuli elokuvateattereihin 30.11.1989.[24] ”Talvisota” sai Suomessa yli 600 000 katsojaa.[25] Turtola kuvasi sitä hyvin terapeuttiseksi elokuvaksi, ja vähän samoilla linjoilla oli Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Helena Ylänen todetessaan arviossaan: ”Suomalaiset elävät usein hiukan eri tahdissa kuin muu Eurooppa. Saksassa puretaan järjestelmää, jonka toinen maailmansota synnytti. Täällä rehabilitoidaan talvisodan muistoa.”[26] Itä-Euroopan vapautuminen näkyi Suomessa vapautena olla ylpeä omasta historiasta, joka sisälsi raskaat ja kipeät sotavuodet, joiden nyt uskallettiin suoremmin nähdä säästäneen maan sosialistiseen järjestelmään pakottamiselta.

Tampereella pidettiin marraskuussa 1989 suomalaisten ja neuvostoliittolaisten talvisodan tutkijoiden seminaari[27]. Moskovan radiossa oli myönnetty Josif Stalinin tavoitelleen talvisodassa Suomen liittämistä Neuvostoliittoon, ja talvisotakeskustelussa oli alettu myöntää Neuvostoliiton syyllisyys sotaan[28]. Helsingin Sanomat julkaisi presidentti Mauno Koiviston Paasikivi-Seurassa pitämän puheen, jossa hän otti kantaa talvisodan rauhan seurauksiin myös muiden Pohjoismaiden kannalta sanoen sodan säästäneen Ruotsin sodalta. Presidentti kommentoi neuvostoliittolaista historiantutkimusta sanoen sen pohjautuvan paljolti suomalaisiin, erityisesti itsekriittisiin lähteisiin. Hän totesi, että voisi myös kysyä kysymyksen talvisotaa edeltävästä oikeasta politiikasta Neuvostoliiton kannalta: ”Olisiko Neuvostoliitolle ollut hyödyllistä osoittaa luottamusta Suomen haluun ja kykyyn estää alueensa käyttö Neuvostoliiton vastaisiin hyökkäystoimiin”.[29] Avoimuus näkyi mahdollisuudessa yhteistyöhön neuvostoliittolaisten tutkijoiden kanssa, eikä kaikesta tarvinnut olla samaa mieltä. Presidentti Koiviston talvisodan vaikutuksia naapurimaihin ja suursodan kehitykseen luotaava puhe ei olisi ollut mahdollinen aiemmassa suomettuneessa ilmapiirissä.

75-80 vuotta sodan jälkeen – talvisodan myytti elää ja voi hyvin

Suomi sai paljon julkisuutta talvisodan aikana, koska muualla Euroopassa ei ollut meneillään aktiivisia sotatoimia. Talvisota oli niin poikkeuksellinen Davidin ja Goljatin kamppailu, että se kiehtoo edelleen ulkomaistenkin tutkijoiden mieltä. Historian tutkija Jared Diamond käsittelee talvisotaa (ja jatkosotaa) valtiollisena mullistuksena. Diamondin sävy Suomea kohtaan on avoimen ihaileva, ja artikkeli oli suomalaisena hauska lukea, vaikka en olekaan vakuuttunut hänen analyysistaan, jossa hän päättelee kauniin suomen kielen olevan kansallisen identiteetin ydin ja syy, jonka vuoksi monet olivat valmiit kuolemaan sodassa Neuvostoliittoa vastaan.[30] Vastaavan ihailevalla tavalla Suomea ja talvisotaa käsitellään Indy Neidellin juontamassa Youtubessa julkaistussa World War Two -sarjassa.[31] Youtube-videoista tulee hieman hämmentynyt olo. Ne ovat hyvin tehtyjä ja mielenkiintoisia. Samalla ne tekevät sodasta viihdettä. Ulkomaalaiselle talvisota ei ole koskaan ollut yhtä tärkeää ja kohtalokasta historiaa kuin suomalaiselle, mutta olemmeko Suomessakin ajallisesti jo niin etäällä 1940-luvun sodista, että ne muuttuvat myyttisen kunniakkaaksi historiaksi ja melkein epätodelliseksi viihteeksi?

Venäjällä puolestaan on 1990-luvun ja Boris Jeltsinin kauden jälkeen palattu vanhaan tarinaan suomesta sotasyyllisenä. Valtiollinen Voitonmuseo väitti twitter-tilillään 30.11.2019, että talvisota alkoi suomalaisen tykistön ampumien laukausten vuoksi. Twiittiin vastattiin Suomen ulkoministeriöstä toteamalla, että yritykset kirjoittaa historiaa uusiksi eivät muuta sitä, mitä oikeasti tapahtui ja lähettämällä museolle Museoiden kansainvälisen neuvoston eettiset ohjeet.[32] Historiapolitiikka on Venäjällä voimissaan, ja siten myös talvisodan myytti suomalaisten aloittamana rajakahakkana on palannut.

Meinander kirjoittaa suomalaisille olevan luonteenomaista edelleen analysoida Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaa talvisodan opetusten kautta. Pitäisikö olla puolueeton, ja miten silloin vakuuttaa itäinen naapuri siitä, että puolueettomuus on aitoa, eikä kukaan voi hyökätä Venäjälle Suomen kautta? Vai olisiko parempi, jos Suomi olisi osa vahvaa läntistä puolustusliittoa?[33] Nykyinen ”Trumpin aika” tuskin tekee tätä kysymystä helpommaksi.

Lopetan esseeni Mauno Koiviston hänelle tyypilliseen salahumoristisen itsekriittisen kehuvaan kommenttiin, jolla hän lopetti puheensa Paasikivi-Seurassa marraskuussa 1989. Minusta se olisi hyvin sopiva toimintaohje jatkossakin, ja ehkä on jotenkin lohduttavaa, että voisin kuvitella kommentin sopivan myös presidentti Sauli Niinistön suuhun. ”Me olemme menestyneet sillä, että vaikka me olemme yleensä olleet erimielisiä, niin tarpeen tullen me olemme olleet riittävässä määrin yksimielisiä. Sankareita on ilmaantunut niin sodankäyntiin kuin rauhantekoonkin” [34].

Lähteet

Lehdistö

Etelä-Suomen Sanomat 30.11.1939: Talvisodan alkamisesta 10 vuotta.

Helsingin Sanomat 30.11.1949: Synkkä muistopäivä 30.11.1939.

Helsingin Sanomat 20.11.1989: Neuvostotutkijan arvio: Suomi vaaransi välirauhan yrittäessään Englannin-apua

Helsingin Sanomat 28.11.1989: ”Talvisodan rauha pelasti Ruotsin”.

Helsingin Sanomat 30.11.1989: Sota yllätti 1930-luvun nuorison.

Helsingin Sanomat 30.11.1989: Moskovan radio myöntää: Stalin halusi liittää Suomen Neuvostoliittoon.

Helsingin Sanomat 1.12.1989: ”Me olimme sitä mieltä, ettei venäläinen tulisi tästä läpi”.

Helsingin Sanomat 1.12.1989: Vanha henki elää yhä talvisodan vänrikeissä.

Maaseudun tulevaisuus 30.11.1989: Evakkoreellä tuntemattomaan.

Maaseudun tulevaisuus 30.11.1989 (Heikin tytär): Huidunperä 50 vuotta sitten.

Maaseudun tulevaisuus 30.11.1989: Talvisota.

Suomen Sosialidemokraatti 29.11.1949: Ei myöskään hävyttömyyksillä.

Suomen Sosialidemokraatti 30.11.1949 (Jahvetti): Kymmen vuotta sitten.

Työkansan Sanomat 30.11.1949: 10 vuotta talvisodasta.

Työkansan Sanomat 30.11.1949: ”Pro Patria”.

Työkansan Sanomat 30.11.1949 (Pentti Pouttu): ”Pyhimpiä tunteita on loukattu”.

Uusi Suomi 30.11.1949: Talvisodan alkamisesta tänään 10 vuotta. Poliittinen tausta – Joukkojen ryhmittely – Taistelu Kannaksella alkaa.

Vapaa Sana 1.12.1949: Joko kuuma sota?

Kirjallisuus ja muut lähteet

Bourke Joanna, "Uusi sotahistoria”, 21–42. Teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa. Minerva Kustannus Oy: Helsinki 2006.

Diamond Jared, Mullistus. Valtiollisten kriisien käännepisteitä. Terra Cognita: Helsinki 2019.

Harmaala Jussi, Sodan ja rauhan miehet – faktaa vai fiktiota? YLE. < https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/11/09/sodan-ja-rauhan-miehet-faktaa-vai-fiktiota?ref=ohj-articles >. Luettu 16.4.2020.

Jutila Niko, Talvisota palaa valkokankaille sodan syttymisen 80-vuotispäivänä. Elokuvauutiset. < https://www.elokuvauutiset.fi/site/uutiset2/9093-talvisota-palaa-valkokankaille-sodan-syttymisen-80-vuotispaeivaenae >. Luettu 16.4.2020.

Meinander Henrik, Kolminkertainen kosto 8–17. Teoksessa Meinander Henrik (toim.), Historian kosto. Suomen talvisota kehyksissään. Kustannusosakeyhtiö Siltala: Helsinki 2015.

Turtola Martti. Talvisotakeskustelun huipennus - talvisota tutkimuksessa ja kirjallisuudessa 1989–1990, 195–208. Sotahistoriallinen aikakauskirja 10 (1991).

YLE: Talvisota on venäläisille tuntematon – siksi pietarilaisnuoria viedään retkille Mannerheim-linjalle, "jonka valtaaminen otti niin koville". < https://yle.fi/uutiset/3-11074156 >. Luettu 16.4.2020.

YLE Uutisten artikkeliarkisto 23.12.1939: Kannaksen vastahyökkäys tyrehtyy alkuunsa. < https://yle.fi/uutiset/3-6046715 >. Luettu 16.4.2020.

Öhquist Harald, Talvisota minun näkökulmastani. Werner Söderström Osakeyhtiö: Porvoo 1949.

---

[1] Meinander 2015, 10-11.

[2] Bourke 25-26.

[3] ”Sodan ja rauhan miehet” on Matti Tapion kirjoittaman ja ohjaama näytelty dokumenttisarja talvisotaa edeltäneistä neuvotteluista sekä Suomen joutumisesta sotaan Neuvostoliiton kanssa. Ks. esimerkiksi Harmaala 2017. Sarja löytyy Yle Areenasta.

[4] Kansa Taisteli ilmestyi 1957–1986. Lehdet löytyvät digitoituna internetistä: http://kansataisteli.sshs.fi/.

[5] Öhquist 1949, 5–6.

[6] YLE Uutisten artikkeliaineisto 23.12.1939: Kannaksen vastahyökkäys tyrehtyy alkuunsa.

[7] Öhquist 1949, 49–52, 371–376, 383.

[8] Työkansan Sanomat 30.11.1949: 10 vuotta talvisodasta.

[9] Venäjällä talvisota on edelleen melko tuntematon, ja sitä käsitellään toisesta maailmansodasta irrallisena rajakahakkana, ks. esim. YLE: Talvisota on venäläisille tuntematon – siksi pietarilaisnuoria viedään retkille Mannerheim-linjalle, "jonka valtaaminen otti niin koville".

[10] Uusi Suomi 30.11.1949: Talvisodan alkamisesta tänään 10 vuotta. Poliittinen tausta – Joukkojen ryhmittely – Taistelu Kannaksella alkaa.

[11] Etelä-Suomen Sanomat 30.11.1939: Talvisodan alkamisesta 10 vuotta.

[12] Työkansan Sanomat 30.11.1949: ”Pro Patria”.

[13] Työkansan Sanomat 30.11.1949 (Pentti Pouttu): ”Pyhimpiä tunteita on loukattu”.

[14] Suomen Sosialidemokraatti 29.11.1949: Ei myöskään hävyttömyyksillä.

[15] Suomen Sosialidemokraatti 30.11.1949 (Jahvetti): Kymmen vuotta sitten.

[16] Helsingin Sanomat 30.11.1949: Synkkä muistopäivä 30.11.1939.

[17] Vapaa Sana 1.12.1949 (Hapan): Joko kuuma sota?

[18] Turtola 1991, 197–198.

[19] Turtola 1991, 206–207.

[20] Helsingin Sanomat 1.12.1989: Vanha henki elää yhä talvisodan vänrikeissä.

[21] Esimerkiksi Maaseudun tulevaisuus 30.11.1989: Evakkoreellä tuntemattomaan (kirvulaisen Anna Heikkosen muistelua) tai Helsingin Sanomat 30.11.1989: Sota yllätti 1930-luvun nuorison (Helsingin pommituksessa toisen silmänsä menettänyt Saimi Kurikka, sodassa loukkaantuneet Ilmari Junnila ja Veikko Ruotoistenmäki sekä ilmavalvonnassa pikkulottana työskennellyt Kreeta Salminen muistelevat).

[22] Maaseudun tulevaisuus 30.11.1989: Talvisota.

[23] Maaseudun tulevaisuus 30.11.1989 (Heikin tytär): Huidunperä 50 vuotta sitten.

[24] Turtola 1991, 195.

[25] Jutila 2019.

[26] Turtola 1991, 195 ja Helsingin Sanomat 1.12.1989: ”Me olimme sitä mieltä, ettei venäläinen tulisi tästä läpi”.

[27] Helsingin Sanomat 20.11.1989: Neuvostotutkijan arvio: Suomi vaaransi välirauhan yrittäessään Englannin-apua.

[28] Helsingin Sanomat 30.11.1989: Moskovan radio myöntää: Stalin halusi liittää Suomen Neuvostoliittoon.

[29] Helsingin Sanomat 28.11.1989: ”Talvisodan rauha pelasti Ruotsin”.

[30] Diamond 2019, 60–63.

[31] Esimerkiksi World War Two:” Perkele! Finland Strikes Back”; World War Two: “The Red Army Regroups to Crush Finland”; World War Two: “Finland’s Desperate Fight”.

[32] Helsingin Sanomat 1.12.2019: Venäjän Voitonmuseo väitti Suomen aloittaneen talvisodan – UM:n edustaja ja monet muut ärähtivät.

[33] Meinander 2015, 17.

[34] Helsingin Sanomat 28.11.1989: ”Talvisodan rauha pelasti Ruotsin”.