Näkökulmia uuteen sotahistoriaan -kurssi, essee liittyen sota-aikaiseen propagandaan ja viholliskuvaan.
Viholliskuva ja neuvostoliittolaiset sotavangit
Pohdin esseessäni, millainen kuva venäläisistä sotavangeista haluttiin antaa jatkosodan TK-kuvissa. Jos internetissä digitaalisina olevia SA-kuvat[1] rajaa vain jatkosodan kuviin, ja hakee niistä kuvia hakusanalla ”vanki”, saa otokseksi 1 243 kuvaa. Käsittelen niiden perusteella toisaalta venäläisiin jo ennen sotaa liitettyä viholliskuvaa, jota esimerkiksi vankikuvilla pyrittiin vahvistamaan, ja toisaalta erityisesti neuvostoliittolaisiin sotavankeihin liittyvää sodanaikaista propagandaa.
Jatkosodan propaganda oli sodan alussa hyvin isänmaallista ja julistavaa.[2] Se on ymmärrettävää, sillä oltiinhan menossa valtaamaan takaisin Neuvostoliitolle talvisodassa menetetyt alueet, ja jopa toteuttamaan maailmansotien välisen ajan ilmassa leijunutta unelmaa eli luomaan Suur-Suomea.
Sodassa kansan mieliala on pidettävä sodalle myönteisenä. Propagandan merkitys kansan taistelutahdon ylläpidossa on suuri. Suomen propaganda muuttui jatkosodan jatkuessa ja pitkittyessä yhä hienovaraisemmaksi, koska kansa oppi tunnistamaan ja halveksumaan liian läpinäkyvää ohjailua. Usein käytettiinkin harhautusta eli ei valehdeltu, mutta vaiettiin ja kirjoitettiin muusta kuin ratkaisevista rintamatapahtumista.[3] Venäläisiin liittyvät asenteet olivat kuitenkin muotoutuneet jo vuosisatojen aikana ennen talvi- tai jatkosotaa, joten venäläisiin kohdistuvan propagandan ei tarvinnut aloittaa tyhjästä, vaan sitä voitiin rakentaa pitkän perinteen päälle.
Ryssä – ihmisen näköinen eläin
Venäläisistä oli muodostunut Euroopassa jo varhain käsitys perusteellisesti erilaisena kulttuurina. Ruotsissa käsitykset venäläisistä vastasivat eurooppalaista mielikuvaa eli venäläiset nähtiin laiskoina ja karkeina barbaareina.[4] Ruotsilla ja Venäjällä oli rajanaapureina jatkuvia kahnauksia ja sotia keskenään. Suomi rajamaana otti vastaan venäläisten hyökkäykset. On katsottu suomalaisten venäläiskauhun ja -vihan pohjautuvan sekä Ruotsin 1700-luvulla Suuren Pohjan sodan aikana tietoisesti harjoittamaan propagandaan, että isovihan koettelemuksiin.[5] Venäläisvihalla oli siis Suomessa pitkä perinne.
Kansallisvaltioiden muodostumisen ja 1800-luvulla heränneen kansallistunteen myöstä oli tärkeää määritellä, millainen meidän kansamme on. Samalla muodostui tärkeäksi käsitteeksi toiseus, millaisia muut ovat meihin verrattuna. Ihmisiä alettiin jakaa eriarvoisiin rotuihin, ja syntyi erilaisia eri roduille tyypillisiä piirteitä ja määritelmiä.[6] Rotumääritelmien myötä erilaisuuden käsite tavallaan tieteellistyi.
Venäjän tappio Japania vastaan käydyssä sodassa 1905 lisäsi käsitystä venäläisistä sotilaista juoppoina ja typerinä. Samaan aikaan Suomessakin kiinnostus rotukysymyksiin kasvoi. Rotukysymyksestä tuli yksi osa itsenäisyyspyrkimyksiä, irtautumista Venäjästä sekä kielikysymystä: Suomen ruotsinkieliset näkivät itsensä germaanien edustajina, joiden piti puolustautua slaaveja vastaan. Viholliskuva laajeni Venäjän valtiosta käsittämään vielä suoremmin koko Venäjän kansaa.[7] Suomalaisille puolestaan oli tärkeää todistaa olevansa länsimainen kansa, ei mikään mongolirotu. Asema ”etuvartiona idän barbariaa vastaan” toimi hyvin tähän tarkoitukseen.[8] Tämä näkemys vain vahvistui 1918 sisällissodan jälkeen.
Sisällissodan jälkeen suomalaiset valkoiset aktivistit näkivät venäläiset kokonaisuudessaan halveksittavana vihollisena. Vihaa ei useinkaan suunnattu vain bolsevismia tai kommunisteja vastaan. Samat vanhat määritelmät venäläisten kavaluudesta, petollisuudesta, eläimellisyydestä, ruokottomuudesta, oppimattomuudesta ja irstaisuudesta olivat edelleen käyttökelpoisia.[9] Venäläisvihasta tuli osa suomalaisuutta ja isänmaallisuutta.[10] Venäläisiä kuvatessa oli myös tavallista verrata heitä eläimiin, esimerkiksi susiin, sikoihin tai koiriin.[11] Venäläisiä kuvattiin esimerkiksi erilaisissa pilapiirroksissa näitä ominaisuuksia esitellen. Sama linja jatkui sodan TK-kuvissa, joissa esitettiin sotavankityyppejä (kuva 1). Vastaavia kuvia, joissa venäläiset sotavangit esitetään ruokkoamattomina, epäsiisteinä ja hieman yksinkertaisen näköisinä, on otettu useampia. Kuvatekstikin alleviivaa kuvan tarkoitusta puhuessaan nimenoman ”sotavankityypistä” vähän kuin erityisenä eläinlajina.
Venäläiset suhteessa sukulaiskansoihin
Sisällissodan jälkeen raja Neuvostoliittoon ei ollut tarkkaan määritelty ennen vuoden 1920 Tarton rauhaa. Suomalaisilla aktivisteilla oli voimakas ideologinen halu ”vapauttaa” sukulaiskansat, inkeriläiset ja muut suomensukuiset karjalaiset, Neuvostoliiton vallasta. Tässä hengessä tehtiin 1919 Aunuksen retki, joka kuitenkin epäonnistui joukkojen vähyyden vuoksi. Paikallisväestöä ei myöskään saatu mukaan taisteluihin toivotulla tavalla. Suur-Suomi-haaveet elivät tästä epäonnistumisesta huolimatta koko sotien välisen ajan. Suur-Suomea vaalimaan perustettiin Akateeminen Karjala-Seura 1922. Sen keskeisiä toimintatapoja oli venäläisvihaa edistävä propagandatyö[12].
Asenne Itä-Karjalan sukulaiskansoihin näkyi edelleen jatkosodan kuvien sotapropagandassa, joissa korostettiin, oliko vanki venäläinen, inkeriläinen ja vaikka ukrainalainen. Kuvatekstit ja oletukset vangin ominaisuuksista, osin kuvanottotapakin, ovat riippuvaisia vangin kansallisuudesta. Inkeriläiset ovat nuoria ja siistimpiä olemukseltaan (kuva 2). He näyttävät usein muita nuoremmilta eli haluttiin antaa kuva sotaan houkutelluista tai pakotetuista nuorista pojista. Heidän saatetaan sanoa antautuneen vapaaehtoisesti tai avustaneen suomalaisia (kuva 3). Suomalaisten sotilaiden asenne inkeriläistä vankia näyttää kuvassa melkein toverilliselta eli silläkin haluttiin korostaa sukulaiskansojen erilaista asemaa venäläisiin arkkivihollisiin nähden.
Rehdit sotilaat ja ystävälliset vartiomiehet
Jatkosodassa propagandaa tarvittiin ja käytettiin paljon enemmän kuin talvisodassa. Valloitussota vaati erilaista mielipiteen muokkausta kuin selkeä puolustussota. Kansa piti saada mahdollisimman yksimielisesti sodan taakse. Vähintäänkin kaikkien piti ymmärtää vihollisen kaikinpuolinen vastenmielisyys.[13] Propagandan tehtävänä oli kaunistella sotaa, ja näyttää suomalaisten sota moraalisesti oikeutettuna.[14] Suomalaiset sotilaat haluttiin esittää siisteinä ja urhoollisina, toisin kuin vihollisen sotilaat. Yhtenä esimerkkinä tästä on kuva, jossa kuvatekstin mukaan kaksi 14-vuotiasta vartiomiestä vartioi vankeja (kuva 4). Kuvan nuori poika on urhoollisen ja päättäväisen näköinen, mutta jäin kyllä miettimään, miten kotirintamalla on suhtauduttu nuorten aika vaativiin velvollisuuksiin rintamalla. Kuvalla haluttaneen osoittaa suomalaisten sitoutumista yhteisen asiaan, sekä korostaa vihollisvankien ja suomalaisten eroa.
Päämajaan kirjoitettiin syksyllä 1941 pelkoja siitä, että sotavankeihin suhtaudutaan sellaisella tavalla, ”jota ei voida hyväksyä silloin kun vastustajanamme on neuvostojärjestelmän saastuttama, alkeellisella sivistystasolla oleva raakalaiskansa”. Toisaalta venäläisiin olisi siis pitänyt suhtautua vain ”ryssinä”, johon sanaan kirjoittajan mukaan ”kytkeytyy se syvä halveksunta, jota Suomen kansa on oppinut kautta vuosisatojen tuntemaan kaikkea venäläisyyttä kohtaan”. [15] Toisaalta suomalaisten piti kuitenkin osoittaa propagandassaan suomalaisten sotilaiden olevan moraalisesti neuvostoliittolaisten yläpuolella. Oikeudenmukaisella ja ystävälliselle vartijalle tarjotaan tupakkaa (kuva 5). Propagandan ristiriitaisuutta on varmaan ollut vaikea välttää.
Venäläisten kelvottomuudesta sotilaina kerrottiin paljon erilaisia juttuja: kaikki tiesivät yhden suomalaisen vastaavan kymmentä ryssää. Huhuttiin olojen Neuvostoliiton puolella rintamaa olevan niin kehnot, että vihollisarmeija antautuu nähdessään Suomen hyvät olot. [16] Tästä kertoo kuva, jossa vangit ”tyytyväisinä talsivat vankileiriin” (kuva 6). Viimeistään kesän 1955 suurtaistelujen myöstä tilanne muuttui, ja venäläisiä oli pakko alkaa kunnioittaa sotilaina. Näkökulmaa oli pakko muuttaa, jotta omat tappiot olisi mahdollista hyväksyä.[17] Silti on varmasti ollut vaikeaa ja hidasta luopua pitkään ainoana totuutena puhutusta kuvasta, jossa venäläinen on suomalaisen luontainen vihollinen.
Naiset, uskonto, puhtaus ja venäläiset
Jatkosodassa venäläisten ali-ihmisyyttä korostettiin kirjoittamalla vapaasta seksuaalisuudesta ja siveettömyydestä, joka ei kunnioita avioliittoinstituutiota. Venäläisten suurta sikiävyyttä ja seksuaalisia haluja painotettiin.[18] Sodassa korostuu kansallisuuksista riippumatta ”omien” naisten suojelu. Asia ei ollut sinänsä millään tavalla uusi: ”ryssänhuorista” oli puhuttu myös autonomian aikaan, kun Suomessa oli venäläisiä varuskuntia ja kirjoittelu oli yltynyt itsenäisyyden ja sisällissodan myötä.[19] Samaan puhtauden teemaan kuuluu laajemminkin venäläisiin liitetty likaisuus ja ”ryssän haju”. Suomalaiset erottivat itsensä muista puhtaana saunakansana.[20] Sotavankeja käytettiin työvoimana myös maataloissa, joissa he tietysti tekivät läheisesti töitä talon naisten kanssa (kuva 7). Kun propagandassa on esitetty venäläiset haisevana sontajoukkona, heihin on varmasti työvoimana kohdistunut isoja ennakkoluuloja. Tässäkin propaganda iskee osin omaan nilkkaansa, kun samaan aikaan halutaan estää liian läheiset suhteet ja pitää vihollinen vihollisena, ja kuitenkin mahdollisimman hyvin hyödyntää hänen työpanoksensa.
Siivottomuus liittyi tavallaan myös uskontoon.
Sotilaspastorit kirjoittivat, miten kirkkoja oli sotkettu tai niistä oli tehty
esimerkiksi elokuvateattereita. Tämäkin oikeutti sotimaan jumalatonta bolsevismia
vastaan. Uskonnon tematiikkaan kuuluu myös huolehtiminen kaatuneista.
Suomalaiset vievät kaatuneensa kotipaikoille haudattaviksi, ja pitivät
sivistyksen mittana sitä, miten maa huolehtii kuolleistaan. [21]
Uskonnottomuus ja sen halveksuminen tuli bolsevismin myötä mukaan venäläisten
viholliskuvaan. Se hyvin osaksi venäläisiin liitettyä henkistä köyhyyttä, jota
kohtaan saattoi tuntea ylemmyydentuntoa.
Kuva 1
Kuva 2
Kuva 3
Kuva 4
Kuva 5 
Kuva 6
Kuva 7Lähteet:
Karemaa Outi, Vihollisia, vainoojia, syöpäläisiä. Venäläisviha Suomessa 1917–1923. Biblioteca Historica 30. Suomen Historiallinen Seura. Hakapaino Oy: Helsinki 1998.
Kirves Jenni, Päivittäinen myrkkyannoksemme: sensuuri ja propaganda toisessa maailmansodassa, 13–62. Teoksessa Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Johnny Kniga 2008.
[2] Kirves 2008, 13.
[3] Kirves 2008, 14–15.
[4] Karemaa ajoittaa Venäjä-kuvan syntymisen
1500-luvulle. Karemaa 1998, 10.
[5] Karemaa 1998, 11.
[6] Karemaa 1998, 9.
[8] Karemaa 1998, 16.
[9] Karemaa 1998, 134.
[10] Karemaa 1998, 148.
[11] Kirves 2008, 40.
[12] Karemaa 1998, 157.
[13] Kirves 2008, 17, 21, 38.
[14] Kirves 2008, 25.
[15] Kirves 2008, 38.
[16] Kirves 2008, 39–40.
[17] Kirves 2008, 46.
[18] Kirves 2008, 40–41.
[19] Karemaa 1998, 58–59.
[20] Kirves 208, 42.
[21] Kirves 2008, 42, 45.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti