Kaveria ei jätetä

Näkökulmia uuteen sotahistoriaan -kurssi, essee liityen sodan muistoon ja perintöön.

Kaveria ei jätetä

Pohtiessani mitä ”veteraanien perintö” ja siihen liittyvä sotien muistaminen itsenäisyyspäivänä voisi tarkoittaa, ja myös henkilökohtaisemmin, mitä ne minulle merkitsevät, ”googlailin” aihetta internetissä. Vastaan tuli historianopiskelija Aleksis Honkasen Sotaveteraaniliiton blogissa julkaisema kirjoitus, joka sanoitti pohdintaani tai ainakin laittoi ajatuksia parempaan järjestykseen. Hän tiivisti viestinsä otsikossa mielestäni hienosti sanoen, että ”veteraanien perintö on yhteen hiileen puhaltaminen eikä kansallismielinen uho”. Honkanen sanoo omaksuneensa eräänlaisen hiljaisen kunnioituksen veteraanisukupolvea kohtaan. Olen samaa mieltä siitä, että veteraanit olivat tavallisia miehiä, jotka tekivät uhkaavassa tilanteessa sen, mitä pidettiin välttämättömänä.[1] Pitäisi siis olla aika varovainen vastustaessaan tai pyrkiessään edistämään jotakin veteraanien nimissä. Kenraali Adolf Ehrnroothin sorahtavaan ärrään ja paatoksellisuuteen on helppo takertua[2], mutta oliko hän silti niin väärässä puhuessaan suomalaisten rohkeudesta ja uhrautumisesta, jota itsenäisyyden säilyttäminen vaati?

Isoisäni oli hävittäjälentäjänä ja hänen veljensä tulenjohtajana rintamalla. Mieheni äiti oli armeijan palveluksessa töissä varuskorjaamossa Karhumäessä. Kun mietin, mitä he muistelivat sodasta, mieleen nousevat ensimmäisenä ystävyyssuhteet. He muistelivat myös puutetta ja kurjia oloja, ikäviä junamatkoja ja muuta sotaan liittyvää rasitusta, mutta muistoissa painottuivat hyvät toverit, työkaverit ja sodasta yhdessä selviäminen. He eivät kyseenalaistaneet sotaan menemistä tai sodan merkitystä. Kun veteraanitoiminta aktivoitui lentäjien ja naisten osalta 1970-luvulta alkaen[3], he olivat mukana veteraanijärjestöjen toiminnassa eli ystävyyssuhteet, yhteen kuuluminen kantoivat edelleen. He lukivat aktiivisesti sotaan liittyviä romaaneja ja muistelmia, mutta Sulamaan kommentoimaa tyytymättömyyttä en muista heidän ilmaisseen[4] – mikä ei tarkoita, etteikö sitäkin olisi voinut olla.   Sanallista testamenttia heiltä ei jäänyt, mutta muistellessani heidän toimintaperiaatteitaan, uskon periksiantamattomuuden ja yhdessä tekemisen, kyvyn toimia yhteisen hyvän eteen, voivan edustaa heidän ”veteraaniperintöänsä” jälkipolville.

Kolme erilaista sotaa

Suomen sodat 1939-1945 eli talvisota, jatkosota ja Lapin sota olivat kaikki erilaisia. Lapin sodasta puhutaan paljon vähemmän, mikä on tavallaan ymmärrettävää, koska sitä käytiin entistä aseveljeä vastaan[5]. Talvisota oli puolustussota, jonka Neuvostoliitto aloitti ilman sodanjulistusta. Suomi pystyi yhdistämään joukkonsa ja pitämään puolensa itseään paljon suurempaa armeijaa vastaan. Ammuksia ja konetuliaseita oli liian vähän, mutta silti Suomi pysyi pystyssä ne kuuluisat ”105 kunnian päivää”. Talvisodasta ja talvisodan hengestä on tullut myytti, mutta onko se suuri ihme? Olihan siinä kyse aikamoisesta Daavidin ja Goljatin taistelusta, niin kuin siitä kirjoitettiin. Suomi ei kansakuntana ollut täysin yhtenäinen, koska toisinajattelijoitakin oli ja kommunisteja oli suljettu vankiloihin[6]. Myytissä on särönsä, eikä tarina ole puhdas sankaritarina. Siitä huolimatta minusta voidaan puhua torjuntavoitosta, joka ei olisi ollut mahdollinen ilman riittävää yksimielisyyttä[7].

Jatkosota oli luonteeltaan hyvin erilainen, koska silloin lähdettiin valloittamaan takaisin menetettyjä alueita ja, jos Saksan sotaonni olisi myötäinen, ehkä hiukan enemmänkin. Tarton rauhassa sovitun rajan palauttaminen tuntui monen mielestä oikeutetulta, mutta sen ylittäminen jakoi mieliä jo enemmän, kuten esimerkiksi Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa kuvataan[8]. Vaikka jatkosodan tappio on sekin muuttunut torjuntavoitoksi, ei missään puhuta jatkosodan hengestä. Poliittisesti on pitkään poimittu ”rusinat pullasta” ja keskitytty niihin toimiin, joissa oikeutus on helpommin löydettävissä. Tähän viittaavat esimerkiksi Kinnunen & Jokisipilä lainatessaan artikkelissaan presidentti Tarja Halosen puhetta vuodelta 2005, jossa hän puhuu vain talvisodasta ja kesän 1944 torjuntataisteluista unohtaen kokonaan kesän 1941 hyökkäyssodan[9].

Talvisodan sisällyttäminen itsenäisyyspäivän ohjelmaan puoltaa minusta paikkaansa, sillä ellei Suomi olisi pystynyt torjumaan Neuvostoliiton hyökkäystä, puna-armeija olisi valloittanut koko maan. Se oli heidän tarkoituksensa, ja O. W. Kuusisen hallituksen myötä suomalaisillekin selvää. Jatkosota on nimensä mukaisesti jatkoa talvisodalle. En lähde spekuloimaan tai jälkiviisastelemaan, mihin vaihtoehtoiset toimintatavat olisivat johtaneet, mutta ymmärrän kyllä suomalaisten halun valloittaa menetetyt alueet takaisin. Suomi yritti tunnustella rauhaa Neuvostoliitolta vuodesta 1943 alkaen, mutta rauha saatiin vasta kesän 1944 suurhyökkäyksen jälkeen. Jatkosodan tuloksen kääntäminen torjuntavoitoksi vaatii vielä enemmän kansallisten silmälasien käyttöä kuin talvisodan, mutta jonkinlaisena saavutuksena voinee pitää sitä, ettei Suomea miehitetty. Itsenäisyyspäivän juhlintaan liittyvässä muistelussa ja kunnioittamisessa talvi- ja jatkosotaa ei erotella, eikä tavallisen rivimiehen näkökulmasta ole syytäkään.

Lapin sota ei tule samalla tavalla esille muisteluissa eikä myöskään itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa. Sen päättymispäivän mukaan on kuitenkin määritelty kansallinen veteraanipäivä, jota on vietetty 27.4. vuodesta 1987 alkaen. Kinnusen & Jokisipilän tavoin, epäilen, ettei syy juuri tuon päivän valitsemiseen ole monellakaan tiedossa. Lapin sodan häivyttäminen muistoista on varmasti osin tahallista, koska sodasta entistä aseveljeä Saksaa vastaan oli vaikea tehdä kovin kunniallista.[10] Silti senkin voi käsittää osaksi sotien ja itsenäisyyden tarinaa, sillä saksalaiset piti Neuvostoliiton kanssa solmitun rauhansopimuksen mukaan karkottaa Suomesta, ja ellei näin olisi tehty, Neuvostoliitto olisi katsonut olevansa pakotettu ”auttamaan” suomalaisia tässä tehtävässä. Menee spekulaation puolelle, mutta jos puna-armeija olisi tullut Suomeen, kehitys olisi helpommin voinut johtaa Tšekkoslovakian tielle[11].

Veteraanien perintö, politiikka ja muistaminen

Suomesta on varsinkin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisessä uudessa tilanteessa haluttu luoda kuva pienenä, urhoollisena ja luotettavana valtiona, jonka toiminta sodissa kestää kansainvälisen vertailun[12]. Suomen ollessa oikeusvaltio ja demokratia se toisaalta 1930-luvulta alkaen kielsi kommunistisen toiminnan, puhui puolustamisesta hyökätessään Saksan mukana Neuvostoliittoon, vakuutti presidentti Risto Rytin[13] suulla, ettei irtaudu sodasta ja petti lupauksensa vaihtamalla hallitusta – ja kukaties näillä toimilla turvasi itsenäisyyden säilymisen. Yksittäisen sotaveteraanin urheus ja kunnia on minusta selkeästi eri asia kuin valtiotason politiikka, joka voi olla aika raadollista maasta riippumatta.

Toisen maailmansodan ajan pitäminen osana suomalaisten itsenäisyyden juhlimista on siis mielestäni perusteltua monella tavalla. Itsenäisyyden aikaa on eletty nyt yli 100 vuotta, ja talvisodan alkamisesta tulee tänä vuonna 80 vuotta. Sotien aikaan Suomen tasavalta oli hyvin nuori, ja repivästä sisällissodasta oli vain vähän aikaa. Se osaltaan selittää, miksi sota on tuntunut itsenäisyyden voittamiselta uudestaan. Ajan suhteellisuus on siinä mielessä mielenkiintoista, että sata vuotta on hyvin lyhyt aika verrattuna monen muun maan historiaan, mutta sen aikana tapahtunut kehitys on valtaisaa. Voisi olettaa, että tulevaisuudessa sotien merkitys itsenäisyyspäivän ohjelmassa vähenee. Veteraanit poistuvat keskuudestamme, ja yhä enemmän on aikuisia, jotka eivät ole koskaan kuulleet kenenkään henkilökohtaisesti muistelevan sota-aikaa. Minulle 80-luvulla lapsuuteni eläneelle ja 2010-luvulla syntyneille pojilleni sota-aika on suhteellisesti hyvin erilainen käsite. Minä ”muistan” sodan isovanhempieni ja muidenkin aikuisten kertomuksista, mutta heille se on melkein yhtä kaukaista historiaa kuin isoviha.

Mikkeliin ollaan perustamassa Sodan ja rauhan keskus Muistia, joka avautuu keväällä 2021. Mikkelin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja Muistin tukisäätiön hallituksen jäsen Seija Kuikka kirjoittaa Sotaveteraanien blogissa, että Muistin tarkoitus on saada ihmiset ajattelemaan ja ymmärtämään paitsi sodan todellisuutta ja kauhistavuutta, myös ihmisen kykyä sopeutua ja selvitä vaikeuksista. Hänen mukaansa muistaminen auttaa ylläpitämään rauhaa ja arvostamaan Suomen itsenäisyyttä. Muisti painottaa ihmislähtöistä näkökulmaa. Tarkoitus on kertoa sodasta edistääkseen rauhaa. Tavoitteena on luoda kokemus- ja tietokeskus, ei museota.[14] Voisi olettaa keskuksen olevan hyvä tapa pitää veteraanien perintöä ja sodan muistoa hengissä kytkemättä sitä vääriin yhteyksiin. Kun kyseessä on ammattimaisesti ylläpidetty tutkimukseen tähtäävä laitos, voi olettaa myös lähdekritiikin, moniäänisyyden ja avoimuuden toteutuvan eli niiden seikkojen, joissa Sulamaa näkee olevan muistamiseen liittyviä ongelmia[15]. Kinnunen & Jokisipilä viittaavat moniäänisyyteen liittyen esimerkiksi vähemmistöjen sotahistoriaan ja toivovat historiantutkimuksen lisäksi myös yleisemmän keskustelun muuttuvan samaan suuntaan[16] . Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen alkanut nationalistinen suuntaus[17], joka niin Suomessa kuin muuallakin sisältää myös vaarallisia äärinationalistisia merkkejä, pysynee paremmin aisoissa, jos esimerkiksi sodista voidaan keskustella avoimesti ja asiallisesti. Toivottavasti keskus pystyy osallistumaan keskusteluun ja osaltaan estämään sotaveteraanien vetämistä esiin omituisissa yhteyksissä. 

Itsenäisyyspäivän ohjelmassa voisi hyvin tuoda enemmän esille sitä kaikkea kehitystä ja edistystä, mitä Suomessa on saatu aikaan sotien jälkeen. Voisi puhua esimerkiksi koulutuksesta, terveydenhoidosta ja vaikka uusista teknisistä innovaatioista ja kertoa Suomesta osana kansainvälistä yhteisöä. Paatoksellinen isänmaallisuus ei ole ainoa tapa juhlia Suomen itsenäisyyttä, mutta veteraanien perintö voisikin muuntua kansalliseksi narratiiviksi siitä, miten pieni kansa selviää erilaisissa olosuhteissa pitämällä yhtä ja olemalla yhteistyössä muiden kanssa. ”Kaveria ei jätetä” on hyvä periaate niin nyt kuin tulevaisuudessakin. Sitä noudattaen pystymme toivottavasti pitämään Suomen jatkossakin sellaisena maana, josta voi todeta, kuten kenraali Ehrnrooth aikoinaan: ”Suomi on hyvä maa, sitä kannattaa puolustaa”.

Lähteet

Honkanen Aleksis, Veteraanien perintö on yhteen hiilen puhaltaminen eikä kansallismielinen uho. Sotaveteraaniliiton internet-sivut, blogikirjoitus. < https://sotaveteraanit.fi/blogi/2018/10/31/veteraanien-perinto-on-yhteen-hiileen-puhaltaminen-eika-kansallismielinen-uho/ > Viitattu 28.11.2019.

Kauppinen Jukka, Pilvenveikot 25 vuotta. Artikkeli julkaistu ensin Siivet-lehdessä, numero 2/2002. < http://www.virtualpilots.fi/hist/WW2History-Pilvenveikot25vuotta.html > Viitattu 28.11.2019.

Kinnunen Tiina & Jokisipilä Markku, Shifting Images of War. Finnish Memory of World War II, 435–482. Teoksessa Finland in World War II. History, Memory, Interpretations. Brill: Netherlands 2012.

Kuikka Seija, Meillä suomalaisilla on tarina, jota ei saa unohtaa – Mikkelin vastaus tähän on Sodan ja rauhan keskus Muisti. Sotaveteraaniliiton internet-sivut, blogikirjoitus. < https://sotaveteraanit.fi/blogi/2019/09/28/meilla-suomalaisilla-on-tarina-jota-ei-saa-unohtaa-mikkelin-vastaus-tahan-on-sodan-ja-rauhan-keskus-muisti/ > Viitattu 28.11.2019.

Lehtimäki Niina, Hertta Kuusisen puhe Messuhallissa 24. maaliskuuta vaaran vuonna 1948. Tulkinta, vastaanotto ja merkitys. Pro gradu -työ, Jyväskylän yliopisto 2000.

Muisti – Sodan ja rauhan keskus. Sodan ja rauhan keskus Muisti avautuu keväällä 2021. < https://muisti.org/ > Viitattu 28.11.2019.

Näre Sari, Turvasäilöön ja keskitysleirille - poliittisten vankien kohtelu sodan aikana,
249–308. Teoksessa Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Johnny Kniga 2008.

Sulamaa, Kaarle: "Himmetä ei muistot koskaan saa”. veteraanien järjestäytyminen ja muutokset muistamisen mahdollisuuksissa, 297–311. Teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa. Minerva 2006

---

[1] Honkanen 2017.

[2] Kinnunen & Jokisipilä käyttävät artikkelissaan lainausta Ilkka Malmbergin tekstistä, jossa hän toteaa, että kenraalin [Ehrnroothin] tärisevän äänen saattoi kuulla yllättävissä paikoissa, kuten kouluissa. Kinnunen & Jokisipilä 2012, 435.

[3] Sotalentäjien yhdistys Pilvenveikot perustettiin 1976 (ks. tarkemmin Kauppinen) ja Rintamanaiset ry 21.9.1980, aikaisemmin oli perustettu paikallisia yhdistyksiä. Veteraanijärjestöjen perustamisesta ks. Sulamaa 298–301.

[4] Sulamaa 2006, 305–306.

[5] Kinnunen & Jokisipilä 2012, 436 ja 455.

[6] Ks. esimerkiksi Näre 2008, 252–253.

[7] Ks. myös Kinnunen & Jokisipilä 2012, 452.

[8] Kinnunen & Jokisipilä 2012, 442–444.

[9] Kinnunen & Jokisipilä 2012, 456.

[10] Kinnunen & Jokisipilä 2012, 455, 461.

[11] “Tšekkoslovakian tie” viittaa Hertta Kuusisen 24.3.1848 Messuhallissa pitämään puheeseen, jonka Työkansan sanomat julkaisi seuraavana päivänä. Puhetta on käsitelty monissa lähteissä, mutta luin lainauksen viittaamastani puheen tulkintaan keskittyvästä pro gradu -työstä. Lehtimäki 2000, 35.

[12] Kinnunen & Jokisipilä 2012, 450–453, sekä 466, erityisesti entisen pääministerin Paavo Lipposen kommentti.

[13] On kiinnostavaa, että Risto Ryti oli toinen ”Suurin suomalainen” -äänestyksessä vuonna 2004. Kisan voitti marsalkka Mannerheim. Kinnunen & Jokisipilä 2012, 462–463. Sankaruuden ja petturuuden raja, samoin kuin vallankumoussankarin ja kapinoitsijan, on joskus aika häilyvä.

[14] Kuikka 2019. Ks. myös Muistin oma projektista kertova internet-sivu https://muisti.org/.

[15] Sulamaa 2006, 306–308.

[16] Kinnunen & Jokisipilä 2012, 474–482.

[17] Kinnunen & Jokisipilä 2012, 438.