Menneisyyden magiaa: Onnen etsintää idästä länteen ja lännestä itään

Onnen etsintää idästä länteen ja lännestä itään

Amerikansuomalaisten asema ja erottuminen Neuvosto-Karjalassa 1930-alussa
Punainen Karjala -lehden mukaan

Eva Mäkinen

Sivuainetutkielma

Poliittinen historia

Turun yliopisto

Syksy 2019

----------------------------------------------

TURUN YLIOPISTO

Politiikan tutkimuksen laitos / Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta

MÄKINEN, EVA: Onnen etsintää idästä länteen ja lännestä itään.
Amerikansuomalaisten asema ja erottuminen Neuvosto-Karjalassa 1930-luvun alussa Punainen Karjala -lehden mukaan.

Sivuainetutkielma, 20 s.

Poliittinen historia

Syksy 2019

Amerikansuomalaiset siirtolaiset olivat poikkeava ryhmä elämänkokemuksensa ja sopeutumiskykynsä vuoksi. Monilta osin Punaisen Karjalan perusteella syntyvä kuva amerikansuomalaisten asemasta Neuvosto-Karjalassa tukee ennakkokäsitystä heidän erityisasemastaan. He erottuivat spesialistityövoimana etuineen ja taitoineen. Heidän mukanaan tuomiensa tehokkaampien työkalujen ja työmenetelmien käyttöönotto kilpistyi kuitenkin vastarintaan ja poliittisen tilanteen muutoksiin.

Asiasanat: siirtolaisuus, amerikansuomalaiset, Neuvosto-Karjala, Punainen Karjala

-----------------------------------------------------

1 Johdanto

1.1 Tutkimuskysymyksenä siirtolaisten asema ja erottuminen Neuvosto-Karjalassa

Pohjois-Amerikasta muutti Neuvostoliittoon yli 10 000 suomalaistaustaista siirtolaista 1920–1930-lukujen aikana. Pohjoisamerikkalaisten siirtolaisten on kuvattu eronneen selvästi alueen muusta väestöstä.[1] Tutkin, miten amerikansuomalaiset asemoituivat ja erottuivat Neuvosto-Karjalassa vuosina 1930–1933 käyttäen primääriaineistona kommunistisen puolueen Punainen Karjala -sanomalehteä. Mikä teki amerikansuomalaisista siirtolaisista erilaisia? Heitä rekrytoitiin Neuvosto-Karjalaan spesialisteina, joiden avulla piti saada käyttöön uutta teknologiaa sosialistiseen rakennustyöhön. Pohdin työssäni heidän erityisyyttään kansallisuuden ja taustan kautta sekä heidän tuomansa teknologian kautta. Mikä oli heidän asemansa Neuvosto-Karjalan politiikassa verrattuna muihin ryhmiin? Miten paljon he erottuivat omana ryhmänään? Miten he näkyivät erityisenä työvoimana, spesialisteina ja miten heihin suhtauduttiin? Keskityn tutkimuksessani metsä- ja rakennusteollisuuteen, joiden parissa suurin osa Amerikasta tulleista siirtolaisista työskenteli. Amerikansuomalaisia voisi tutkia myös maatalouteen tai kalastukseen liittyen.

Muutokset yhteiskunnan valtasuhteissa, ideologioissa ja kulttuurissa näkyvät tiedotusvälineiden muuttuvissa diskursiivisissa käytännöissä. Samalla tekstit muokkaavat yhteiskuntaa ja kulttuuria.[2] Tutkin, miten 1930-luvun alun optimismi ja suomalaistamispolitiikka näkyi Punaisessa Karjalassa ja erityisesti siinä ilmenneissä asenteissa amerikansuomalaisiin siirtolaisiin. He kirjoittivat itsekin lehteen kommentoiden olojaan ja kertoen uusista työmenetelmistä ja niiden käyttöön ottamisesta. Käytän tutkimuksellisena metodina sisältöanalyysia ja historiallista päättelyä. Lähdekritiikki on tärkeää, koska pääasiallisena lähdeaineistona on poliittisesti sitoutunut, propagandistinen sanomalehti. Puolueen äänenkannattaja on perusteltu lähde tutkiessani amerikansuomalaisten siirtolaisten asemaa ja erottumista. Kontekstoin lehden artikkeleita aiemman tutkimuskirjallisuuden avulla.

Siirtolaisten määrä oli suurimmillaan niin sanotun ”Karjala-kuumeen” aikana 1930-luvun alussa, jolloin Kanadasta ja Yhdysvalloista muutti noin 6 500 siirtolaista Neuvostoliittoon.[3] Valtaosa siirtolaisista tuli 1931–1932, joten keskityn tutkimuksessani erityisesti näihin vuosiin. Siirtolaisten tulo loppui 1934 alkaen Neuvosto-Karjalan[4] tilanteen muututtua lopullisesti suomalaistamispolitiikan vastaiseksi. Varsinainen suuri vaino, Josef Stalinin puhdistukset, alkoi 1937.[5] Amerikansuomalaisten siirtolaisten määrä oli verrattain suuri. He ovat poliittisesti kiinnostava ryhmä, jonka kautta voi tutkia politiikan muutoksia Neuvosto-Karjalassa.

Suomen sisällissodan jälkeen yli kymmenen tuhatta punapakolaista oli paennut Neuvosto-Venäjälle[6]. Heistä tuli Neuvosto-Karjalan kansallisen ja yhteiskunnallisen muutoksen toteuttajia. Alkuvaiheessa Neuvostoliittoa rakennettiin kansallisten tasavaltojen kautta. Propagandassa puhuttiin tasaveroisten kansojen liittovaltiosta. Neuvosto-Karjala oli lisäksi strategisesti merkittävä alue Muurmannin rautatien ja Leningradin läheisyyden vuoksi. Suomen läheisyys ja aktiivisuus teki Neuvosto-Venäjän joustavammaksi Karjalan suhteen, ja siellä päädyttiin hyväksymään yleisestä linjasta poikkeavia ratkaisuja.[7] Tarton rauhanneuvotteluissa Neuvosto-Venäjän Suomelle antamat myönnytykset koskivat lähinnä tulevan Karjalan Autonomisen Sosialistisen Neuvostotasavallan (KASNT) autonomian laajuutta. Sen johtoon nousi suomalainen punapakolainen Edvard Gylling[8], joka toimi kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajana 1920–1935.[9]

Neuvosto-Karjalassa asui noin 146 000 ihmistä vuonna 1920, ja heistä noin 61 prosenttia oli karjalaisia tai suomalaisia.[10] Väkiluku kasvoi työvoimatarpeen mukana ja muuttui venäläisvaltaiseksi jo 1920-luvun aikana. Karjalais-suomalaisten osuus oli 1930-luvun alussa enää alle 40 prosenttia väestöstä. Neuvostoliiton alueilla oli 1920-luvulla suhteellisen laaja vapaus toteuttaa kansallista politiikkaa, joka Gyllingin johtamassa Neuvosto-Karjalassa tarkoitti suomalaistamispolitiikkaa. Vapaus ei perustunut ideologiaan, vaan poliittiseen tilanteeseen.[11] Neuvostoliiton kehitykseen vaikutti kuitenkin koko ajan kaksi vastakkaista suuntausta, koska samanaikaisesti lopullisena päämääränä oli keskusjohtoinen, kansalliset erot ja identiteetit poistava yhtenäinen sosialistinen valtio.[12] Neuvosto-Karjalassa ristiriitaiset tavoitteet törmäsivät lopulta suomalaisille surullisella tavalla.

1.2 Pohjois-Amerikan ”Karjala-kuume”

Edvard Gylling tavoitteli 1920-luvun alusta lähtien Karjalan yhdistämistä punaiseen Suur-Suomeen ja sitä kautta Skandinaviaan. Suomalaisten ja karjalaisten sukulaisuutta korostettiin erotuksena venäläisiin. Suomen kielen ja suomenkielisten asemaa Karjalassa pyrittiin vahvistamaan.[13] Talousautonomia oli Neuvosto-Karjalassa tärkeää, ja siinä onnistuttiinkin aluksi budjetin perustuessa omiin tuloihin eli käytännössä metsätrusti Karellesin maksamiin veroihin. Tilanne muuttui 1920-luvun loppupuolella, ja Karjalan talous sidottiin viimeistään 1927 osaksi yleisliittolaista suunnitelmataloutta. Ensimmäinen viisivuotissuunnitelma alkoi 1928.[14] Lopullisesti Neuvosto-Karjala menetti budjettioikeutensa 1933, ja siitä tuli täysin riippuvainen keskushallinnon budjettipolitiikasta.[15]

Viisivuotissuunnitelmaan siirtyminen vaikutti Neuvosto-Karjalan kansallisuuspolitiikkaan. Metsätöiden tuottavuustavoitteiden nostaminen hankaloitti väestöä hyödyttävien taloudellisten uudistusten ja kansallisen kulttuurin rakentamiseen tähtääviä toimia. Viisivuotissuunnitelmien ja kasvaneiden tuotantotavoitteiden myötä Neuvosto-Karjalaan oli saatava lisää ammattitaitoista työvoimaa. Työvoimaa oli tullut lisää muualta Neuvostoliitosta, mutta tottumattomien työläisten tuominen metsätyömaille ei ratkaissut ongelmia. Väen värvääminen metsätöihin johti työvoimapulaan teollisuudessa, maataloudessa ja rakennustuotannossa. Tilanne vaikeutui vuonna 1931, kun metsätyösuunnitelmia kasvatettiin. Neuvosto-Karjala tuotti huomattavan osan eli noin 15 prosenttia Neuvostoliiton puutavaran viennistä. Teollistumisen onnistuminen edellytti ulkomaisia koneita ja laitteita, joiden tuonti taas vaati valuuttatuloja.[16] Keskushallinto näki Karjalan raaka-aineen tuottajana, eikä sen suunnitelmissa ollut varoja metsäteollisuuden vaatimiin investointeihin, joita oli mukana viisivuotissuunnitelmassa.[17]

Työvoima- ja rahapulan ohella venäläisväestön osuuden kasvu oli ongelmallista Neuvosto-Karjalan suomalaisjohdon näkökulmasta. Siirtolaisina piti saada arviolta jopa 60 000 metsä- ja 40 000 uittotyöläistä, jotta suunnitellut tuotantomäärät olisi mahdollista toteuttaa. Määrä vaikuttaisi kansallisuussuhteeseen ratkaisevasti, ja siksi päätettiin, että rekrytoiduista 75 prosenttia pitäisi olla kansallisia eli muualla Neuvostoliitossa asuvia suomensukuisia kansoja. Tämä tavoite ei toteutunut, mutta sen sijaan Gylling sai syyskuussa 1930 luvan 785 ja helmikuussa 1931 luvan 2 000 amerikansuomalaisen värväämiseen siirtolaisiksi. Amerikansuomalainen kommunisti Matti Tenhunen nimitettiin perustamaan Neuvosto-Karjalan Teknisen Avun toimisto New Yorkiin, ja John Latva hoiti Torontossa Kanadan sivukonttoria.[18] Neuvosto-Karjalan johdon kannalta amerikansuomalaiset siirtolaiset olivat ihanneratkaisu: Heitä pidettiin ahkerina ja idealistisina suomea puhuvina vasemmistolaisina, jotka olivat perehtyneet uudenaikaisen teollisuuden tuotantomenetelmiin, erityisesti metsäteollisuuteen. Pohjois-Amerikan nousukausi päättyi 1929 pörssiromahdukseen ja taloudelliseen kriisiin.[19] Nämä vetävät ja työntävät voimat vaikuttivat amerikansuomalaisten päätökseen lähteä siirtolaiseksi Neuvosto-Karjalaan.

Turvallisuuspoliisi OGPU ei kuitenkaan hyväksynyt neuvostohallituksen päätöstä, ja se pysäytti maahanmuuton loppuvuodesta 1931. Neuvosto-Karjalan puoluejohtaja Kustaa Rovio matkusti huhtikuussa 1932 Moskovaan selvittämään tilannetta ja pystyikin vaikuttamaan Staliniin. Keskushallinnon negatiivinen asenne ei missään vaiheessa kuitenkaan kokonaan hävinnyt. Amerikansuomalaisia oli saapunut vuoden 1933 alkuun mennessä noin 4 000 henkeä, kun arvio kokonaismäärästä on noin 6 000–6 500. Väestötilastojen mukaan Neuvosto-Karjalassa asui hieman yli 12 000 suomalaista vuonna 1933. Suomesta loikkareita ei tullut enää vuoden 1933 jälkeen, ja viimeiset amerikansuomalaiset tulivat kesällä 1935.[20] Karjalan Teknillinen Apu julkaisi viimeisen ilmoituksensa Vapaus-lehdessä 1934 yrittäen värvätä ammattitaitoisia metsätyöläisiä.[21] Siirtolaisten rekrytoinnin loppuminen oli yhteydessä suomalaisuuspolitiikan loppumiseen ja taloudellisen itsenäisyyden menetykseen.

1.3 Aiempi tutkimus ja muut lähteet

Perusteoksena Neuvosto-Karjalan politiikan ja tilanteen taustoittamiseen olen käyttänyt poliittisen historian tutkijan Markku Kangaspuron väitöskirjaa Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Kangaspuro käsittelee siinä erikseen pohjoisamerikkalaisia siirtolaisia otsikolla ”Stalin päästää amerikansuomalaiset Karjalaan”.[22] Kangaspuro on hyödyntänyt työssään Neuvostoliiton arkistoja. Historiantutkijat Alexey Golubev ja Irina Takala ovat kirjoittaneet amerikansuomalaisista siirtolaisista ja Neuvosto-Karjalan siirtolaispolitiikasta hieman samalla sosialistista utopioista kiinnostuneella asenteella kuin Kangaspurokin.[23] Historiantutkija Reino Kero on tutkinut amerikansuomalaisia erityisesti tekniikan tuojina 1930-luvun Neuvosto-Karjalaan. Hän on kirjoittanut aiheesta 1980-luvun alkupuolella, joten työ on tehty ilman Neuvostoliiton arkistoista löytyvää tietoa, mutta se on edelleen hyvä perusteos aiheeseen.[24] Lisäksi olen hyödyntänyt historiantutkija Sari Aution väitöskirjaa liittyen Neuvosto-Karjalan suunnitelmatalouden kehittymiseen, sillä talouspolitiikka vaikutti suoraan siirtolaispolitiikkaan.[25]

Politiikan ja poliittisten toimijoiden tutkimus on kiinnostavaa, koska kaikkien säädösten ja outojenkin käänteiden taustalta löytyy aina ihminen. Tutkimukseni painottuu amerikansuomalaisten siirtolaisten asemaan ja kokemuksiin ryhmänä. Taustaa siirtolaisten kokemuksen ymmärtämiseen on tarjonnut erityisesti Samira Saramon väitöskirja, joka keskittyy siirtolaisten elämän kuvaamiseen heidän kirjeidensä ja muistelmiensa kautta.[26]

2 Punainen Karjala – sanomalehdet tutkimusaineistona

Yleinen lukutaito ja joukkotiedotus ovat koululaitoksen ohella keskeisiä edellytyksiä kansallisen tietoisuuden syntymiselle. Suomalaiset toivat mukanaan kirjapainon Petroskoihin, ja Neuvosto-Karjalassa alkoi ilmestyä ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti vuonna 1920 nimellä Karjalan Kommuuni. Lehden nimeksi vaihdettiin Punainen Karjala vuonna 1923, ja sillä nimellä se ilmestyi vuoteen 1937 saakka. Lehdellä oli venäjänkielinen sisarlehti Krasnaja Karelija.[27] Punainen Karjala ilmestyi säännöllisesti kuusi kertaa viikossa 1930-luvulla. Punainen Karjala oli NK P(b):n[28] Karjalan Aluekomitean KASNT:n Toimeenpanevan keskuskomitean ja Karjalan Ammattiliittoneuvoston lehti. Kommunistisen puolueen lehtenä sen linja on radikaalin sosialistinen.

Tiedotusvälineistä tuli 1900-luvulla keskeisiä kaikkien, ei vain eliitin, saatavilla olevia tiedon lähteitä. Siksi ne ovat toimivia lähteitä tavallisten siirtolaisten yhteiskunnallisen aseman tutkimiseen. Suomessa sanomalehdet olivat puoluesidonnaisia 1900-luvun alussa, ja niissä näkyi sisällissodan jälkeisen yhteiskunnan jännitteisyys[29]. Vastaavasti Punaisen Karjala oli puolueen lehti ja sen uutiset kertoivat Neuvostoliiton saavutuksista. Lehden tarkoitus oli tukea suomen kielellä sosialistista rakennustyötä sekä rakentaa viholliskuvaa kapitalistisesta maailmasta, erityisesti ”fasisti-Suomesta”.[30]

Punaisen Karjalan levikki kasvoi voimakkaasti 1930-luvun alussa, ja oli noin 5 500 vuonna 1931. Sisarlehti Krasnaja Karelijan levikki oli samaan aikaan noin 14 500. Kasvua selittää ainakin osittain selittää kasvanut siirtolaisuus, kun Punainen Karjala sai uusia lukijoita alueelle muuttaneista amerikansuomalaisista. Punaisen Karjalan tilausmäärä kasvoi edelleen vuoden 1932 joulukuuhun saakka, jolloin levikki oli noin 5 800. Yli puolet lehdistä meni Uhtuan piiriin ja Petroskoihin, kun taas Aunuksessa valtalehti oli Krasnaja Karelija. Suomalaisvastaisen kampanjan alkaessa vuoden 1934 alussa Punaisen Karjalan levikki laski noin 1 000 lehden verran.[31]

Tiedotusvälineillä on ollut olennainen rooli merkitysten tuottajina. Niiden ajatellaan kertovan aikansa arvoista ja asenteista. [32] Punaisen Karjalan kohdalla arvot ja asenteet määräytyvät suoraan sen julkaisijan eli kommunistisen puolueen ja sen tavoitteiden mukaan. Punaisen Karjalan toimittajat näyttävät noudattaneen tarkasti Moskovasta tullutta ohjeistusta. Neuvostolehdistö käytti poikkeuksellisen sotaisaa ja hyökkäävää ilmaisutapaa. Sen tavoitteena oli juurruttaa neuvostokansalaisiin tietoisuus siitä, että Neuvostoliiton ulkopuolella on vihamielinen maailma ja maan rajojen sisäpuolellakin on kommunismiin vihamielisesti suhtautuvia, vaarallisia ihmisiä, joita tuli vihata ja vastustaa kaikin voimin. Tyylillä pyrittiin vetoamaan lukijoiden tunteisiin. Vastakkainasettelu ja hyökkääminen näkyy Punaisen Karjalan artikkeleissa vahvasti.[33]

Punaisen Karjalan päätoimittajina toimivat tutkimusajankohtana Lauri Letonmäki 1926–1931, Otto Vilmi 1931–1932 ja Väinö Lattunen 1932–1934. Letonmäki oli toiminut Suomessa toimittajana työväen lehdissä. Hän pakeni sisällissodan loppuvaiheessa Neuvosto-Venäjälle.[34] Vilmiä kuvattiin ”ammattivallankumoukselliseksi”. Hänen tehtävänsä oli organisoida Suomen Kommunistisen Puolueen tukiryhmien toimintaa Neuvosto-Karjalassa. Vilmi vangittiin 1935 ja teloitettiin Petroskoissa 1938.[35] Lattunen oli työskennellyt Suomessa toimittajana. Hänet pidätettiin Vaasassa syksyllä 1922, koska hänen hallussaan oli ”kommunistista kiihotuskirjallisuutta”.[36] Lattunen sai neljän kuukauden vankeustuomion.[37] Jossakin vaiheessa hän loikkasi Neuvostoliittoon, koska hänen nimensä löytyi Työväenjärjestöjen Tiedonantaja -lehteä tukeneiden henkilöiden listasta, jossa sanotaan kaikkien olevan Leningradista.[38] Lattusen myöhemmistä vaiheista en löytänyt tietoa, mutta todennäköisesti hänenkin kohtalokseen tulivat Stalinin puhdistukset 1934 jälkeen.

Sensuuri vaikutti sanomalehtiin merkittävästi. Virallisesti Neuvostoliitossa ei ollut sensuuria, joten siitä ei saanut kirjoittaa mitään. Taistelua porvaristoa vastaan piti jatkaa, ja lehdistön rooli tässä taistelussa oli tärkeä.[39] 1930-luvulla tyyli muuttui arvostelevammaksi: Lehtien haluttiin kirjoittavan moittivasti laiskoista tai juopottelevista työläisistä ja toisaalta korostavan sosialistista kilpailua ja iskurityöläisiä.[40] Leninin mukaan agitaatiota ja propagandaa tuli käyttää kansanjoukkojen mobilisointiin, ja tämä ohjasi Neuvostoliiton lehdistön toimintaa. Historiantutkija Anna Laakkonen kuvaa, miten johtavia lehtiä, jollainen Punainen Karjala oli Karjalassa, kehotettiin välttämään keinotekoista agitaatiota. Toimittajat valitsivat parjauskohteensa niin, että ne viittasivat johonkin todelliseen ongelmakohtaan suomalaisessa yhteiskunnassa.[41] Samalla tavalla Punainen Karjala kirjoitti Yhdysvaltojen ja Kanadan lamasta, työttömyydestä ja työläisten ahdingosta. Otsikoissa oli siteeksi totuutta, joka kärjistettiin kuvaten tilanne jyrkän negatiivisesti.

Punainen Karjala -lehtiä ei ole digitoitu. Olen tutkimukseeni selannut läpi Työväen kirjastosta löytyvät lehdet vuosilta 1930–1931, sekä Raision sanomalehtikirjastosta löytyvät lehdet vuosilta 1932–1933. Vuosikerrat ovat melko täydellisiä, joitakin yksittäisiä numeroita puuttuu. Amerikansuomalaisia siirtolaisia voisi tutkia muistakin lähteistä. Punainen Karjala -lehteen painottuessaan tutkimus on yksipuolisempi kuin jos sitä laajentaisi esimerkiksi viranomaisaineistoon tai amerikansuomalaisten siirtolaisten muistelmiin.

3 Amerikansuomalaiset – erityinen siirtolaisryhmä

3.1 Rohkeat sopeutujat

Saramon tutkimuksesta ilmenee siirtolaisiksi lähteneiden selviytyjän luonne. Pohjois-Amerikassa he vaihtoivat työ- ja asuinpaikkaa tarpeen mukaan keräten samalla arvokasta osaamista.[42] Joustavuus, kyky kestää erilaisia olosuhteita ja sopeutua teki heidän muuttamisestaan Neuvosto-Karjalaan luultavasti hieman helpompaa. Monet olivat muuttaneet ja sopeutuneet aikaisemminkin. Kyky sopeutua ja verrata asioita eri tavalla kuin koko ikänsä paikoillaan asuneet paikalliset oli varmasti yksi ryhmiä erottava tekijä. Kääntäen tieto Pohjois-Amerikan oloista oli selkeä amerikansuomalaisten ryhmää yhdistävä tekijä.

Poliittiset syyt eli kommunistinen ideologia, värväämisessä käytetty propaganda ja mainonta sekä värväreiden aktiivisuus vaikutti varmasti lähtöpäätöksiin, mutta suurin syy muuttoon oli suurimmalla osalla kuitenkin taloudellinen. Siirtolaiset allekirjoittivat kahden vuoden työsopimuksen.[43] Kaikille luvattiin työtä. Ilmainen koulutus houkutteli perheitä, joissa oli paljon lapsia.[44] Lisäksi muuttohaluihin vaikutti Suomen läheinen sijainti ja suomen kielen käyttömahdollisuus, sekä tieto perillä jo olevista suomalaisista. Neuvosto-Karjala koettiin tutummaksi kuin Kanada tai Yhdysvallat.[45] Ihmiset olivat myös imarreltuja siitä, että heitä houkuteltiin lähtemään.[46] Heille tuli tunne, että heitä ja heidän ammattitaitoaan arvostettiin, ja heitä tarvittiin. Lähtemisessä yhtyivät järkiperäiset talouteen liittyvät syyt ja mielikuvat uudesta alusta uudessa kotimaassa, melkein Suomessa.

Monet suomalaistaustaiset siirtolaiset olivat 1900-luvun alkupuolella hyvin aktiivisia Amerikan kommunistisessa puolueessa ja myös rahoittivat sitä. Puoluetta hajotti radikaalien ja maltillisten taistelu, joka Suomessa johti sisällissotaan. Ne, jotka eivät halunneet luopua sosiaalidemokraattisista periaatteistaan, jäivät pois puoluetoiminnasta. Lisäksi kommunistinen puolue muutti kielipolitiikkaansa bolshevistiseksi eli vähemmistökieliä ei enää hyväksytty. Tämäkin siirsi suomalaisia pois puolueesta. Kun siirtolaisten rekrytoiminen Neuvosto-Karjalaan alkoi, kommunistinen puolue ei ollut kovin halukas luopumaan jäljellä olevista jäsenistään. Niinpä suuri osa lähtijöistä oli kommunistisen puolueen ulkopuolelta, ja oli tavallaan kokenut tulleensa ajetuksi pois puolueesta. Mahdollisesti he olivat olleet jo mukana rakentamassa jotain utopistista yhteisöä, kuteen Sointulaa.[47] Tämä selittää, miksi osa lähtijöistä oli idealisteja, jotka hakivat uutta mahdollisuutta tehdä työtä ja rakentaa parempaa maailmaa. Osalla taloudelliset syyt painoivat enemmän kuin toisilla, mutta useimmilla oli takanaan jo pettymys yhteen maahan ja järjestelmään. Silti he edelleen uskoivat, että omalla työllä ja ahkeruudella voisi menestyä.

Suomalaistaustaisia siirtolaisia leimasi Amerikassa vasemmistolainen aktiivisuus, joka ei ollut heidän maineelleen hyväksi lama-ajan kilpailtuja työpaikkoja haettaessa. Jako ”punaisiin sosialistisiin” ja ”valkoisiin kirkossa käyviin” suomalaisiin oli selkeä. Itsensä syrjityksi tunteminen oli syy lähteä kokeilemaan onneaan muualla.[48] Suomalaiset olivat olleet yritteliäitä Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Osa oli ehkä menestynyt ennen lamaa, osa oli saapunut juuri laman edellä ja uskoi vaikeuksiensa johtuvan siitä. Suomalaisamerikkalaisilla siirtolaisilla oli kokemusta uuteen sopeutumisesta ja uskoa mahdollisuuksiinsa menestyä, kunhan olisi tarjolla työtä ja enemmän vapautta. Into lähteä oli suuri: ”Jokaiselle tuntui pääsevän helpotuksen huokaus saadessaan kääntää selkänsä maailman voimakkaimmalle kapitalistimaalle”[49].

Siirtolaisille annettiin kanadalaisissa ja amerikkalaisissa työväenlehdissä ohjeita siitä, miten varustautua Neuvosto-Karjalaan lähtiessä. Ohjeet koskivat niin ideologista kuin henkilökohtaista aineellista varustautumista sekä vielä Neuvosto-Karjalan varustamista. Kaikille siirtolaisille ei ainakaan vuoden 1931 jälkeen asetettu taloudellisia ehtoja, mutta matka Neuvosto-Karjalaan piti maksaa itse. Lisäksi heitä ohjeistettiin, mitä erilaisia työvälineitä ja koneita Neuvosto-Karjalassa tarvittaisiin. Tenhunen ohjeisti yleisesti ottamaan mukaan ammattinsa vaatiman työkaluston. Karjalan Tekniselle Avulle lahjoitettiin suuriakin summia. Rahalliset vaatimuksen putosivat vuoden 1931 jälkeen, mutta sitä ennen siirtolaisuus Neuvosto-Karjalaan oli vain kohtuullisen varakkaiden ulottuvilla.[50]

Rekrytoijana Amerikassa toiminut Tenhunen puhui siirtolaisille Neuvosto-Karjalassa. Hän kuvaili ”pieniä vaikeuksia”: ”Milloin puuttuu sitä taikka tätä raaka-ainetta työmaalta tai ei ole niitä tai näitä mukavuuksia, joihin aikaisemmin, varsinkin sodanjälkeisen kapitalismin vakiintumisen toisella kaudella, on totuttu Amerikassa”. Pikkuvaikeudet pitäisi voittaa, ja ellei kestäisi, osoittaisi se vain riittämätöntä luokkamoraalia. Tenhunen ohjeisti puheessaan Amerikasta tulleita olemaan eristäytymättä tai asettamatta erikoisia vaatimuksia.[51] Siirtolaisten hankinnasta vastaavat tahot ymmärsivät mahdolliset etuoikeuksista nousevat ristiriidat ja pyrkivät hillitsemään niitä tasapainoillen siirtolaisten tarpeen, heille annettujen lupausten ja kokonaistilanteen välillä.

Punainen Karjala kirjoitti syksyllä 1931 ”Ulkolaisten työläisten ’valtiopäivistä’”, joilla selvästi yritettiin tarttua amerikansuomalaisten siirtolaisten ja muiden välisistä eroista syntyneisiin ongelmiin ja kahnauksiin. Ongelmista syytettiin ”luokkavihollista”. Ammattiliittojen kautta piti ”juurruttaa ulkolaisiin työläisiin sosialistisia työn muotoja: sos. kilpailua, iskuruutta ja tuotannollisten neuvottelujen pitämistä”, ja samalla arvostaa ”heidän tekemiään järkiperäistyttäviä ehdotuksia teollisuuden alalla”.[52] Amerikansuomalaisten siirtolaisten arvostuksesta ja kohtelusta erillisryhmänä kertoo myös ”Ulkomaalaisten työläisten ja spesialistien konferenssin” järjestäminen. Siellä kehuttiin siirtolaisten myötä saatua ”teknillisesti varmaa ja korkeatasoista työvoimaa”.[53] Todennäköisesti tällä vaikutettiin ryhmäidentiteetin säilymiseen, vaikka sitä yritettiin lieventää. Ainakin Neuvosto-Karjalan hallinto tunnusti amerikansuomalaisten siirtolaisten erityisyyden.

3.2 Neuvosto-Karjalan harmaudesta erottuva ryhmä

Neuvostoliitossa otettiin 1930-luvun alussa käyttöön erilaiset palkitsemisjärjestelmät luopuen vallankumouksen keskeisestä periaatteesta, tasa-arvosta. Yhteiskunta alkoi eriytyä statuksen mukaan. Tähän vaikutti korenizatsija-politiikka, jolla tarkoitettiin kansallisen kulttuurin ja itsemääräämisen vahvistamista. Neuvosto-Karjalassa oli sen myötä syntynyt jopa kolme erilaista palkkaluokkaa. Amerikansuomalaisten asiantuntijoiden kanssa oli tehty omia erikoissopimuksia, joiden perusteella heille maksettiin korkeinta palkkaa. Osa tuotantolaitoksista maksoi korotettua palkkaa kansallisille työläisille, eli ei venäjänkielisille. Kolmanteen eli alimpaa palkkaluokkaan kuuluivat muut työläiset. Neuvosto-Karjalan suurin kansallisuusryhmä eli venäläiset olivat selvästi muita huonommassa asemassa.[54] Vaikka siirtolaisten palkat olivat muita korkeammat, esimerkiksi rakennusteollisuudessa niiden valitettiin silti olevan liian matalat[55], ja niihin luvattiin puuttua[56], ja ilmeisesti myös puututtiin[57]. Siirtolaisilla oli lisäksi verohelpotuksia.[58] Ruoanjakelussa oli vastaavanlainen kolmen luokan järjestelmä. Edut helpottivat siirtolaisten elämää Neuvosto-Karjalassa, mutta saattoivat olla vaikeita hyväksyä idealistisemmille siirtolaisille.[59] Ruoka ei ollut ravitsevaa, se oli siirtolaisille outoa ja sitä saattoi joutua jonottamaan pitkään.[60] Vaikeissa olosuhteissa ja riittämättömillä resursseilla oli mahdotonta täyttää annettuja lupauksia, ja silti siirtolaisten edut aiheuttivat kateutta ja epäsopua.

Siirtolaisille oli luvattu mukavat asuinolot, ilmainen koulutus ja kulttuuritarjontaa. Punainen Karjala kirjoitti puutteista yleisiin olosuhteisiin liittyen, ja niitä luvattiin parantaa. Esimerkiksi sähköttömyys, radioiden ja lastenhuoneiden puute lueteltiin ongelmakohtina, joihin luvattiin ainakin propagandassa puuttua pikaisesti.[61] Neuvosto-Karjalan suomalainen johto halusi siirtolaisuuden onnistuvan ja pyrki korjaamaan ongelmia. Keskusjohdon ja sille alamaisten neuvostoviranomaisten taholta yritystä ei ollut, joka johti jatkuviin ristiriitoihin.[62] Punainen Karjala kirjoitti, miten tovereita otettiin vastaan Petroskoissa ja lausuttiin tervetulleiksi. Saapuneiden toivottiin ”proletaarisella kunnialla täyttämään velvollisuutensa”. Nämä vastasivat, että ”yksikään amerikkalaisista työläistovereista ei ole lähtenyt matkalle Neuvosto-Karjalaan persoonellisten pyyteitten tavoittelussa, vaan halu ja pyrkimys on olla mukana siinä valtavassa rakennustyössä mitä täällä suoritetaan”.[63]

Vastaanottojuhlallisuuksista huolimatta rakennustyöt ja siirtolaisten asuinolojen parantaminen ei edistynyt suunnitellusti.[64] Punaisessa Karjalassa kyseltiin elokuussa 1931 ”Aijotaanko amerikalaiset työläiset jättää talveksi taivasalle ja paleltumaan huonoihin oloihin?[65] Sarkasmiakin alkoi esiintyä katon puuttuessa pään päältä: ”Ylellisyydeksi voisimme ehkä saada sinne aitaukseen kenttäkeittiön eli niin sanotun soppakanuunan”.[66] Loppusyksyn vastaanottojuhlassa tov. Mäki rohkaisi siirtolaisia muistamaan, että ”luja tahto vie vaikka läpi harmaan kiven”.[67] Talot, joiden rakentamisesta oli puhe, valmistuivat lopulta vuoden 1933 alussa.[68] Amerikansuomalaiset siirtolaiset kirjoittivat ongelmista avoimen tuntuisesti Punaisessa Karjalassa. Toisaalta heidän nimiinsä laitetuissa kirjoituksissa rohkaistaan karaistumaan ja jatkamaan töitä.

Neuvosto-Karjalan alkeellinen työkulttuuri ja tuotantoteknologia sekä ammattitaidoton työnjohto aiheuttivat yhdessä kieliongelmien kanssa ristiriitoja amerikansuomalaisten ja paikallisten väestön välillä. Siirtolaisten idealistinen käsitys sosialismista ja ammattiyhdistysliikkeestä oli kaukana siitä todellisuudesta, jossa he joutuivat elämään.[69] Punaisen Karjalan toimittaja Toivo Rantala kirjoitti huhtikuussa 1933 ”väärän kansallisuuspolitiikan jäänteistä” ja amerikansuomalaisten keskuudessa esiintyvästä selvästä nationalismista. ”Amerikassa ei laadnailla niin kuin täällä sosialismin maassa, vaan siellä pannaan töpinäksi”. Rantala näki laadnailusta[70] puhumisen venäläisten ja karjalaisten haukkumisena ammattitaidottomiksi ja laiskoiksi.[71] Rantala syytti siirtolaisia myös itsensä korottamisesta ”takapajuisten karjalaisten” ja venäläisten yläpuolelle, joille he eivät viitsineet opettaa uusia työmenetelmiä.[72] Erotteleva palkka- ja muonitusjärjestelmä todennäköisesti saattoi jonkinlaiseen ylemmyyden tunteeseen, ja ”takapajuisuus” oli näkyvää todellisuutta. Alueen kantaväestön katkeruus siirtolaisten parempaa ruokaa kohtaan on selvää ja hyvin ymmärrettävää, koska ruoasta oli yleisesti pulaa.

Amerikansuomalaisten käytössä oli huomattavasti tavallista paremmin varusteltuja Insnab-kauppoja. Tämä oli omiaan herättämään katkeruutta muissa. Silti nämäkään kaupat eivät vastanneet Pohjois-Amerikasta tulleiden toiveita.[73] Punaisessa Karjalassa kirjoitettiin epäkohdista Insnab-kauppoihin liittyen arvostellen kauppiaiden toimintaa, jonoja ja likaisuutta. Arvostelu oli ”asiakasmyönteistä” kohdistuen kauppiaisiin ja kaupan toimintaan.[74] Amerikansuomalaiset olivat usein paremmin pukeutuneita ja laittautuneita kuin paikalliset. He olivat usein myyneet omaisuuttaa ennen lähtöään, joten heillä oli rahaa käytettävissään.[75] Amerikansuomalaiset olivat aktiivisia oma-aloitteisesti parantamaan olojaan. Tästä voi mainita asuinrakennusten rakentamisen lisäksi ulkomaalaisten työläisten lepokoti -hankkeen tai Petroskoihin avatun klubitalon.[76] Amerikansuomalaisten suhteellinen vauraus aiheutti ymmärrettävää kateutta. Heidän oma-aloitteisuuttaan oli luultavasti vaikea ymmärtää, koska se erosi suuresti paikallisesta kulttuurista. Lisäksi se keskittyi heihin omana ryhmänään eli he kokivat olevansa oma erityinen joukkonsa.

Amerikansuomalaisten olojen kehnoudesta johtuvaan pettymykseen ja valitukseen suhtauduttiin syyttämällä valittajia vaikkapa ”kulakintaimiksi”. Samalla yritettiin osoittaa palaajien valituksen kohdistuvan epäoleellisiin asioihin kuten makeisten puuttumiseen tai metsämiesten tanssimiseen ”epähienosti” huopasaappaat jalassa.[77] Amerikansuomalaiset puolustautuivat painottaen tulleensa ”Karjalaan tarkoituksella antaa bolshevistisesti kaiken omaamamme teknillisen taidon kansainvälisen proletariaatin isänmaan, Neuvostoliiton, tälle osalle, KASNT:lle”. Yllättävien ongelmien todetaan hidastaneen kehitystä, mutta ei vieneen halua rakentaa.[78] Osa amerikansuomalaisista osoittautui hyvin sitkeiksi.[79] Vaikea sanoa, paljonko tässä on propagandaa ja paljonko aitoa idealismia.

Arvostelu muuttui terävämmäksi vuoteen 1933 mennessä. Kun tuotantosuunnitelmissa ei pysytty, ”repeämiä” ei saatu ”bolshevistisesti likvidoitua”, alettiin etsiä luokkavihollisia ja puhua puolueen puhdistuksesta.[80] Tämä liittyi vallan painopisteen siirtymiseen keskushallinnon suuntaan.[81] Amerikansuomalaisten yhteisö leimasi Punaisen Karjalan propagandassa Amerikkaan palaajat ”luokkapettureiksi”.[82] Lehdessä kuvatut vaikeudet eivät olleet aivan mitättömiä, sillä työmailta puuttui niin ruokaa kuin varusteitakin.[83] Propaganda alkoi kääntyä kehumisesta ja kehityksen edistämisestä syyttelyksi myös amerikansuomalaisten omissa kirjoituksissa.

Amerikansuomalaisten lähtemisestä takaisin oltiin huolissaan rakentavammallakin tavalla. Arvostelu tosin kohdistettiin enemmän siihen, ettei työläisille ole tarjottu tarpeeksi poliittista valistusta, kuin asumiseen ja työoloihin liittyviin ongelmiin. Työvoimamenetysten lisäksi oltiin huolissaan palanneiden propagandavaikutuksesta, kun he kirjoittivat kokemuksistaan amerikkalaisissa työväenlehdissä.[84] Arvosteluun pyrittiin vastaamaan vakuuttelemalla asioiden olevan hienosti ja ulkomaisten lehtien tietojen olevan pelkkää parjausta ja hyökkäystä Neuvostoliittoa ja sosialismia kohtaan.[85] Puheita Neuvostoliiton suomalaistaustaisiin siirtolaisiin kohdistuvasta sorrosta pidettiin sen verran tärkeinä, että niitä vastaan hyökättiin voimakkaasti.[86] Asenne amerikansuomalaisia kohtaan oli kovasti horjuva. He olivat edelleen oma arvokas ryhmänsä, mutta arvostelu kiihtyi.

3.3 Suomalaiset siirtolaiset ja ”Amerikan serkut”

Amerikansuomalaiset siirtolaiset loivat jännitteitä Neuvosto-Karjalan suomalaisten siirtolaisten keskuuteen. Neuvosto-Karjalan alkeelliset olot olivat monelle amerikansuomalaiselle yllätys ja koettelemus. Paremmasta palkasta ja erikoiskaupoista huolimatta olot olivat huonommat kuin Atlantin takana. Tilanne ei parantunut, vaan huononi, joka näkyi olojen arvosteluna, ja sekä laillisena paluumuuttona että loikkauksina Suomeen.[87] Rantala soimaa Punaisessa Karjalassa suomalaisia siitäkin, että nämä saattavat pitää amerikkalaisia ”onnen etsijöinä tai kullan ja dollarin palvojina”.[88]

Toivo Rantala kirjoitti Punaisessa Karjalassa huhtikuussa 1933 ”suomalaisilla olevan joko julkisempi tai salaisempi usko ’suomalaiseen sisuun’, jollaista muilla kansallisuuksilla ei muka ole.” Rantala toteaa, että ”Suomen porvarillinen koulu on istuttanut hyvin lujasti päähän käsityksen, että yksi suomalainen vastaa aina vähintään kymmentä venäläistä”. Tällaiset käsitykset venäläiset ovat Rantalan mukaan todistaneet vääriksi, ja se pitää kitkeä pois.[89] Rantala liitti artikkelissaan sisun nimenomaisesti Suomesta tulleisiin siirtolaisiin. Ehkä amerikansuomalaisten paremmat edut saivat Suomesta tulleet kehumaan omaa sisuaan yli muiden.

Ennakkoluuloja tai -asenteita oli molempiin suuntiin, sillä amerikkalaisissa lehdissä kirjoiteltiin Neuvosto-Karjalaan aiemmin menneiden suomalaisten vieroksuvasta asenteesta, he kun olivat päässeet ”piällysmiehiksi”, eivätkä halunneet menettää asemiaan.[90] Amerikassa suomalaisten yhteisö oli ollut vahva ja suomalainen identiteetti vahva. Neuvosto-Karjalassa amerikkalaisuudesta tuli, ehkä yllättäenkin, tärkeä osa identiteettiä, eivätkä amerikansuomalaiset osanneetkaan täysin samaistua muihin suomalaisiin.

4 ”Spesialistityövoima” ennakkoluulojen ja politiikan ristipaineissa

Vasta 1920-luvun loppupuolella Pohjois-Amerikkaan lähteneet suomalaiset eivät olleet vielä ehtineet asettua ja verkostoitua ennen New Yorkin pörssiromahduksesta 1929 alkanutta lamaa. Muun muassa puutteellisesta kielitaidosta johtuen suomalaiset siirtolaiset työskentelivät Pohjois-Amerikassa pitkälti aloilla, joilla ei tarvittu erityistä ammattitaitoa, ja joihin lamasta johtuva työttömyys eniten vaikutti.[91] Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa, että heistä kuitenkin löytyi ”spesialisteja” Neuvosto-Karjalan tarpeisiin, erityisesti metsä- ja rakennusteollisuuteen.

Tunnetuin amerikansuomalaisten metsätyöpunkteista oli Matroosa. Heitä asui paljon myös Kontupohjassa, Tumbassa ja Uhtualla, sekä Solomannin sahalla.[92] Pohjois-Amerikasta tulleet kokivat omat työtapansa ja osaamisensa paremmaksi kuin paikallisten, ja saattoivat ilmaista sen kohtuullisen selkeästi: ”kaatomiesten työkaluihin ei ole täällä kiinnitetty lainkaan huomiota”, kirves ei kelpaa nykyaikaiselle metsämiehelle, ja saha on vieläkin alkukantaisempi”.[93] Tämäntapainen kirjoittelu ei edistänyt suhteita paikallisiin. Punaisessa Karjalassa julkaistiin loppuvuodesta 1930 selostus Kanadan suomalaisten ongelmista Matroosan punktilla. Siinä syytettiin työnjohtoa suorastaan metsätöiden estämisestä[94]. Karellesin hallinto vastasi kirjoitukseen todeten ongelmien johtuneen tietämättömyydestä: työnjohtajat eivät olleet tienneet Kanadasta tulleilla olevan oikeuden järjestää työnsä itse.[95] Uusiin työtapoihin tyypillisesti liittyvien ennakkoluulojen lisäksi ongelmia aiheutti erilainen käsitys ammattiyhdistysliikkeen roolista. Amerikansuomalaiset olivat tottuneet valvomaan etujaan ammattiyhdistysten kautta. Neuvostoliittolaisen tuotantoon sopeutetun ammattiyhdistysliikkeen käsitys ammattiliiton roolista ja työsuhteiden järjestämisestä oli huomattavasti byrokraattisempi.[96] Vastaavia ongelmia syntyi muuallakin, esimerkiksi kesällä Vilga-joella.[97]

Suurin merkitys metsätöissä tuntuu olleen Neuvostoliitossa aiemmin tuntemattomalla sahamallilla, josta puhutaan ”kanadalaisena” jänne- tai pokasahana. Osa ”uusista työmalleista” näyttää olleen pelkästään huolenpidon opettamista, eli miten sahanterää pitää hoitaa säännöllisesti. Terän malli, ”susihampaat” oli uusi eli siinä oli peräkkäin neljä kolmion muotoista leikkaava hammasta ja niiden välissä M-kirjaimen muotoinen hammas, jonka tehtävä oli poistaa puuta katkaistaessa syntyvä sahanpuru. Kero toteaa, että opaskirjallisuuden valossa suurin juurrutettava uutuus näyttää olleen pokasaha, jolla yksi mies pääsi lähes samaan tulokseen kuin kaksi vanhan mallisella justeerilla.[98] Pokasahoihin suhtauduttiin niiden tehokkuudesta huolimatta negatiivisesti. Paikalliset olivat tottuneet työskentelemään pareittain, jolloin vanhanmallinen justeeri oli pokasahaa luontevampi.[99]

Punainen Karjala pyrki suomalaisjohdon tavoitteiden mukaisesti edistämään uusien työtapojen ja -kalujen käyttöön ottamista, ja siinä julkaistiin positiivisia artikkeleita amerikansuomalaisten työmenetelmistä vuosina 1930–1932. Metsätyöoppaissa kiinnitettiin huomioita ”kanadalaiseen” kirveeseen. Sen paremmuus venäläiseen kirvesmalliin nähden perustui paitsi parempaa terään, myös yksinkertaisesti pidempään varteen, jolloin iskussa oli olennaisesti enemmän voimaa. Joidenkin arvioiden mukaan kanadalainen kirvesmalli jopa kaksinkertaisti työn tuottavuuden.[100] Kirveitä otettiin käyttöön pokasahaa innokkaammin, koska ne olivat tutumpia, eikä erilainen kirves varsinaisesti muuttanut työskentelytapaa.[101] Pohjois-Amerikasta nähtiin siis saadun hyödyllistä tietoa metsätalouden tarpeisiin, ja oli poliittisesti hyväksyttyä tunnustaa ”kanadalaisten” työvälineiden ja menetelmien paremmuus.

Punaisessa Karjalassa kannustettiin ”työprikaatijärjestelmän” käyttöön ottamiseen.[102] Keron mukaan menetelmä oli todennäköisesti tullut Kanadasta syksyllä 1930 saapuneen metsätyöläisryhmän mukana.[103] Työprikaateista kirjoitetaan Punaisessa Karjalassa asiapitoisesti ja työtapoja selittäen, mutta myös bolshevistisempaan tyyliin: ”Työprikaateihin järjestäytyminen on vastauksemme sotaa lietsoville Lännen kapitalisteille”.[104] Työprikaateja ja amerikansuomalaisten työläisten moraalia kehuttiin ja sen todettiin nostavan tuottavuutta merkittävästi.[105] Työmoraalia vakuutettiin ”itsesitoumusten” kautta eli kerrottiin, miten suomalaisamerikkalaiset työprikaatit olivat sitoutuneet oma-aloitteisesti hoitamaan erilaisia töitä valmiiksi ja kehittämään itseään.[106] Vapaaehtoisuus ei varmaan aina ole ollut niin selvää, mutta ainakin propagandassa haluttiin osoittaa siirtolaistyövoiman uhrautuvaa asennetta ja pidettiin heitä erityisenä, arvokkaana ryhmänä.

Tekniikan ”valtaamiseksi” järjestettiin syksystä 1932 alkaen koulutusta, joilla opetettiin pohjoisamerikkalaista metsätyötekniikkaa.[107] Siirtolaisista koottiin metsuriryhmiä, jotka kiersivät esittelemässä uusia työkaluja ja työtapoja.[108] Työvälineiden tehokkuus oli luultavasti helppo osoittaa, mutta työvälineiden huollon opettaminen oli vaikeampaa. Amerikansuomalaiset valittivat työkalujen huonosta hoidosta samoin kuin hevosten huonosta kohtelusta. Ymmärrettävämpiä olivat ongelmat kuorma-autojen ja traktorien kanssa, sillä niille ei ollut varaosia, eikä huoltoverkostoa.[109] Torjuva asenne ja ongelmat kalliiden koneiden kanssa varmasti kiristivät amerikansuomalaisten hermoja ja vaikuttivat heidän eristäytymiseensä muista. Voi olla, että paikalliset eivät aina edes ymmärtäneet varaosien ja muun huollon tarvetta.

Rakennustyöläiset kohtasivat vastaavia ongelmia kuin metsätyöläiset, ja heillä oli vastaavia ongelmia insinöörien kanssa kuin metsässä työnjohtajien. Amerikansuomalaiset siirtolaiset suorittivat rakennustöitä itsenäisesti, jolloin syntyi kiistoja rakennustavoista.[110] Punainen Karjala kirjoitti ”amerikkalaisista osuustaloista”, joita ei paikallisten mukaan olisi voinut rakentaa amerikkalaisen mallin mukaan. Piirustukset hyväksyttiin vasta pitkän prosessin jälkeen.[111] Kiistat oikeista toimintatavoista, itsevarmuus ja ärsyyntyminen tai tottumattomuus byrokratiaan erotti amerikansuomalaisia siirtolaisia muista ryhmistä.

Toisenlaisiakin puheenvuoroja esiintyi. Rakennustyöläinen Hj. Sjöman kirjoitti Punaisessa Karjalassa, että amerikkalaisia työtapoja oli omaksuttu rakennuksilla nopeasti: ”Poikia kannustaa erityisesti amerikkalaisten työtapojen etevämmyys”. Hänen mukaansa paikalliset työkalut eivät enää kelpaa, jos amerikkalaisia on saatavilla. Sjöman kritisoi ”standartisoinnin puutetta”, joka hidasti rakennustöitä ja nosti kustannuksia.[112] Punainen Karjala kehotti yleisemminkin työkokemusten jakamiseen myös rakennustöihin liittyen.[113] Tässä vaiheessa kritisointi oli sallittua, ja työtapoja yritettiin viedä eteenpäin.

Ensimmäisen viisivuotiskauden lähestyessä loppuaan kirjoitustyyli jossakin määrin muuttui retoriikaltaan hyökkäävämmäksi ja käytännön selostukset tavoista parantaa tuottavuutta vähenivät. ”Iskuruus” ja ”työn tekeminen bolshevistisesti” lisääntyivät otsikoissa. Esimerkiksi huhtikuussa 1932 Punainen Karjala kirjoitti, miten ”rynnistyskuukauden ajaksi metsätyörepeämää likvidoimaan rientäneet Punaisen Karjalan iskujoukot palaavat tehtäviinsä”. Avustusretken jälkeen Punaisessa Karjalassa raportoitiin metsätyötilanteesta useammalla punktilla, ja todettiin töiden sujuvan hyvin, sekä kerrottiin ”työläisten yksimielisesti tulleen siihen tulokseen, että täällä on työläinen paljon paremmassa asemassa, kuin Amerikassa metsätyöläiset”.[114] Avustamista enemmän ”iskujoukkojen” oli todennäköisesti tarkoitus raportoida lehdessä metsätöiden etenemisestä ja mielialoista.

Asenteet uusia työkaluja kohtaan muuttuivat pikkuhiljaa, ja 1933–1934 hakkuukaudella uusia työkaluja oli jo tehokkaammin käytössä. Osin tämä johtui siitä, että työkaluista alkoi tulla ”kotimaisia”, kun siirtolaisten tuomia työkaluja malleina käyttäen luotiin uusia neuvostotyövälineitä. Kanadalainen kirves muuttui onegalaiseksi, kun niitä alettiin valmistaa Petroskoissa Onegan tehtaalla.[115]

5 Loppupäätelmät

Suomalaisamerikkalaisten siirtolaisten päätyessä Neuvosto-Karjalaan 1930-luvun alussa alueen väestöpohja oli jo muuttunut venäläisvaltaiseksi ja politiikka oli vähintään muuttumassa keskusjohtoiseksi ja stalinistiseksi. Korenizatsija-politiikka ei enää ollut voimissaan, ja vaikka Neuvosto-Karjalan suomalainen johto yritti toteuttaa uudistussuunnitelmiaan, niillä ei ollut keskushallinnon eikä alempien paikallisten viranomaisten tukea. Amerikansuomalaiset eivät voineet tietää tai ymmärtää, millaisen poliittisen tilanteen keskelle he saapuivat. Odotukset ja todellisuus olivat kaukana toisistaan aiheuttaen selkkauksia eri ryhmien välillä ja samalla yhdistäen siirtolaisia, joilla oli aatteellisista ja muista eroistaan huolimatta yhteisiä kokemuksia ja muistoja siirtolaisuudestaan Pohjois-Amerikassa. He olivat ”nähneet maailmaa”, tottuneet sopeutumaan, oppimaan uusia tapoja ja käytäntöjä, olemaan oma-aloitteisia ja sinnikkäitä. Heidän oli todennäköisesti vaikea ymmärtää, ettei kaikilla ollut samaa elämänkokemusta ja asennetta.

Monilta osin Punaisen Karjalan perusteella syntyvä kuva amerikansuomalaisten siirtolaisten asemasta Neuvosto-Karjalassa 1930-luvun alkupuolella tukee ennakkokäsitystä heidän erityisasemastaan. Heille oli omat kauppansa, muonituksensa ja heihin suhtauduttiin omana erillisenä ryhmänään. Neuvosto-Karjalan jännitteinen ilmapiiri heijastui heidän kohtelussaan. He olivat haluttua ja tarpeellista työvoimaa 1930-luvun alussa ainakin Neuvosto-Karjalan johdon poliittisia ja taloudellisia tavoitteita silmällä pitäen, mutta heidän taitojensa hyödyntäminen ei missään vaiheessa, suunnitelmista ja yrityksestäkin huolimatta onnistunut. Heistä kirjoitettiin omana ryhmänään, eikä merkkejä integrointiyrityksistä juuri ole, lähinnä heitä ensin ohjeistettiin ja myöhemmin vaadittiin sopeutumaan ja ymmärtämään paikallisia oloja.

Amerikansuomalaiset olivat lähteneet rakentamaan parempaa maailmaa tai ainakin löytämään oman paikkansa maailmassa. Heidän ”erityisyytensä” perustui työntekoon; uusien työtapojen ja työkalujen tai teknologian käyttöön oton edistämiseen. Punainen Karjala tuki kehitystä ja kirjoitti parempien toimintatapojen ja kehittyneempien työkalujen avulla parantuneesta tuottavuudesta. Amerikansuomalaisten osaamista arvostettiin. Samalla he herättivät kateutta muissa varojensa, ulkoasunsa ja parempien etujensa vuoksi. He pyrkivät tekemään töitä ja opettamaan muita, mutta turhautuivat huonoihin oloihin, vanhanaikaisiin ja jäykkiin toimintamalleihin sekä hitaaseen kehitykseen. Moitteet ja oloista valittaminen pyrittiin Punaisen Karjalan retoriikassa tuomitsemaan valittajien omana kehittymättömyytenä ja sopeutumattomuutena. Tämä oli paitsi normaali neuvostoliittolainen puolustusreaktio, myös seurausta suomalaistamispolitiikan päättymisestä.

Neuvostoliiton ideologiaan kuului työläisten hyvä ja samanarvoinen kohtelu. Totuus oli kaukana tästä – amerikansuomalaisten kohdalla niin hyvässä kuin pahassakin. Heillä oli erikoisetuja, mutta silti heidän tilanteensa oli huonompi kuin lähtömaassa. He erottuivat myös Suomesta tulleisiin siirtolaisiin nähden, ja molemmat ryhmät tunsivat toisiaan kohtaan ennakkoluuloja. Amerikansuomalaisia kadehdittiin, ja heihin ja heidän uusiin työtapoihinsa suhtauduttiin ynseästi. Neuvosto-Karjalan johdon suunnitelmien korkealentoisuus ei huomioinut paikallisia realiteetteja sen paremmin resurssien kuin keskushallinnon torjuvan suhtautumisenkaan osalta. Siirtolaisilla oli hyvin vähän keinoja tai mahdollisuuksia parantaa elinolosuhteitaan. Kova työ ei ollutkaan ratkaisu, niin kuin he olivat uskoneet. Ei ihme, että moni palasi takaisin, ja jäljelle jääneet muodostivat oman ryhmänsä ja pitivät yhtä.

Lähteet

Painetut alkuperäislähteet

Punainen Karjala 1930–1933 (PK)

Sosialisti 23.10.1922

Työväenjärjestöjen Tiedonantaja 31.3.1925

Työväen Lehti 5.10.1922

Internet-lähteet

Karjalan kommuunista Karjalan Sanomiin. Karjalan Sanomien internet-sivu. < http://www.karjalansanomat.ru/sivu/historia > Viitattu 18.11.2019.

Keravuori Kirsi: Letonmäki, Lauri. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 30.11.2019). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-005623. (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Laakkonen Anna, ”Kaameata kidutusta fasisti-Suomen vaivaistaloissa” – Suomi-kuva Punaisessa Karjalassa 1920–1937. Verkkojulkaisu Ennen ja Nyt 22.10.2018. < http://www.ennenjanyt.net/2018/10/kaameata-kidutusta-fasisti-suomen-vaivaistaloissa-suomi-kuva-punaisessa-karjalassa-1920-1937/ > Viitattu 18.11.2019.

Takala Irina: Vilmi, Otto. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 30.11.2019). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-004781. (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Uola, Mikko: Gylling, Edvard. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 13.12.2019). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-005241. (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Tutkimuskirjallisuus

Autio-Sarasmo Sari, The Economic Modernization of Soviet Karelia During the Process of Soviet Industrialization. Teoksessa Kangaspuro Markku ja Saramo Samira (toim.), Victims and Survivors of Karelia, 84–99. University of Toronto, Special Double Issue of Journal of Finnish Studies, Volume 15, Number 1 and 2, 2011.

Autio Sari, Suunnitelmatalous Neuvosto-Karjalassa 1928–1941: paikallistason rooli Neuvostoliton teollistamisessa. Väitöskirja. Bibliotheca historica. SKS: Helsinki 2002.

Efremkin Evgeny, Recruitment in North America: An Analysis of Emigrants to Soviet-Karelia, 1931–1934. Teoksessa Kangaspuro Markku ja Saramo Samira (toim.), Victims and Survivors of Karelia, 103–123. University of Toronto, Special Double Issue of Journal of Finnish Studies, Volume 15, Number 1 and 2, 2011.

Golubev Aleksey, Takala Irina, The Harsh Reality of Fine Words: The Daily Implementation of Immigration Policies in Soviet Karelia. Teoksessa Kangaspuro Markku ja Saramo Samira (toim.), Victims and Survivors of Karelia, 126–144. University of Toronto, Special Double Issue of Journal of Finnish Studies, Volume 15, Number 1 and 2, 2011.

Golubev Aleksey, Takala Irina, The Search for a Socialist El Dorado. Finnish Immigration to Soviet Karelia from the United States and Canada in the 1930s. Michigan State University Press: East Lansing, Michigan 2014.

Kangaspuro Markku, Amerikansuomalaisten tie Neuvosto-Karjalaan. Teoksessa Saaritsa Sakari ja Hänninen Kirsi (toim.), Työväki maahanmuuttajana, 16–41. Bookwell Oy: Jyväskylä 2012.

Kangaspuro Markku, Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä vuosina 1920–1939. Väitöskirja. Bibliotheca historica. SKS, Hakapaino: Helsinki 2000.

Kero Reino, Neuvosto-Karjalaa rakentamassa: Pohjois-Amerikan suomalaiset tekniikan tuojina 1930-luvun Neuvosto-Karjalassa. Suomen historiallinen seura: Helsinki 1983.

Lenoe Matthew, Closer to the masses. Stalinist culture, social revolution, and Soviet newspapers. Harvard University Press: Cambridge, Massachusetts, London 2004.

Pogorelskin, Alexis E, Communism and the Co-ops: Recruiting and Financing the Finnish-American Migration to Karelia. Teoksessa Harpelle Ronald, Lindström Varpu ja Pogorelskin Alexis (toim.), Karelian Exodus – Finnish Communities in North America and Soviet Karelia during the Depression Era, 28–43. University of Toronto, Special Issue of Journal of Finnish Studies, Volume 8, Number 1. Aspasia Books Inc: Toronto 2004.

Railo Erkka, Oinonen Paavo, Mediasta historiaa. Teoksessa Media historiassa, 7–20. Turun historiallinen yhdistys. Painosalama: Turku 2012.

Salokangas Raimo, Tekstit, kontekstit ja poikittaiskatse mediahistorian kohtauspaikalla. Teoksessa Media historiassa, 25–40. Turun historiallinen yhdistys. Painosalama: Turku 2012.

Saramo Samira S., Life moving forward: Soviet Karelia in the letters & memoirs of the Finnish North Americans. Dissertation, York University, Toronto Canada 2014.

Saramo Samira, Road to Utopia: Finnish Communities in Canada and the United States up to ‘Karelian Fever’. Teoksessa Kangaspuro Markku ja Saramo Samira (toim.), Victims and Survivors of Karelia, 19–36. University of Toronto, Special Double Issue of Journal of Finnish Studies, Volume 15, Number 1 and 2, 2011.

Takala Irina, From Frying Pan into the Fire: North American Finns in Soviet Karelia. Teoksessa Harpelle Ronald, Lindström Varpu ja Pogorelskin Alexis (toim.), Karelian Exodus – Finnish Communities in North America and Soviet Karelia during the Depression Era, 105–117. University of Toronto, Special Issue of Journal of Finnish Studies, Volume 8, Number 1. Aspasia Books Inc: Toronto 2004.

Takala Irina, ”Ikimuistoisen läksyn me kaikille luemme”. Suuren terrorin kansallisuusoperaatioiden erityispiirteitä Karjalassa. Historiallinen Aikakauskirja 115:3 (2017), 291–302.

Vihavainen Timo, Framing the Finnish Experience in the Soviet Union: Comparing the Finnish and North American Finns. Teoksessa Harpelle Ronald, Lindström Varpu ja Pogorelskin Alexis (toim.), Karelian Exodus – Finnish Communities in North America and Soviet Karelia during the Depression Era, 141–151. University of Toronto, Special Issue of Journal of Finnish Studies, Volume 8, Number 1. Aspasia Books Inc: Toronto 2004.

[1] Saramo 2014, 15–17.

[2] Salokangas 2012, 34.

[3] Saramo 2014, 2; Kangaspuro 2000, 247. Neuvostoliitto perustettiin 1922 Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Transkaukasian yhdistyessä Sosialististen neuvostotasavaltojen liitoksi.

[4] Käytän tutkimuksessani Neuvosto-Karjala -nimitystä alueesta, josta 1923 muodostettiin Karjalan Autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta (KASNT). Sitä ennen alueetta kutsuttiin nimellä Karjalan Työkansan Kommuuni (KTK). Suomalaiset puhuivat alueesta Itä-Karjalana. Siihen kuuluivat Neuvosto-Venäjän Arkangelin kuvernementin Kemin kihlakunta sekä Aunuksen kuvernementin Petroskoin, Poventsan ja Aunuksen kihlakunnat. Ks. myös esimerkiksi Kangaspuro 2000, 38.

[5] Kangaspuro 2000, 242, 312, 344.

[6] KASNT kuului Venäjän Federatiiviseen Sosialistiseen Neuvostotasavaltaan.

[7] Kangaspuro 2000, 10, 56–57.

[8] Uola 2001.

[9] Kangaspuro 2000, 85–86, 279.

[10] Karjalan kommuunista Karjalan Sanomiin. Karjalan Sanomat -lehden internet-sivu.

[11] Kangaspuro 2000, 58.

[12] Kangaspuro 2000, 10, 56–57.

[13] Kangaspuro 2000, 132–133, 143–144, 147.

[14] Autio 2002, 42–43, 56; Kangaspuro 2000, 134–135, 200.

[15] Autio 2001, 57; Takala 2004, 105–106.

[16] Autio 2002, 85; Kangaspuro 2000, 193–195, 204, 207; Autio-Sarasmo 2011, 89–90.

[17] Autio-Sarasmo 2011, 88.

[18] Kangaspuro 2012, 30–32; Kangaspuro 2000, 243–244; Kero 1983, 36–37, 39. Ks. myös Tov. Gyllingin selostus siirtolaisasutuksesta Karjalassa, PK 31.3.1931. Siinä puhutaan avoimesti kansallisuuskysymyksestä ja muun muassa todetaan, että ”aikaisemmin siirtolaisia suunniteltiin puoliksi maatalousalalle, mutta nyt siirtolaisasutus on saanut kokonaan toisenlaisen luonteen metsätalouden myötä”.

[19] Kero 1983, 18, 21; Autio 248; Autio–Sarasmo 2011, 92–93.

[20] Kangaspuro 2012, 34–35, 37; Kangaspuro 2000, 244–248; Takala 2004, 110–111.

[21] Kero 1983, 44.

[22] Kangaspuro 2000.

[23] Golubev ja Takala 2014.

[24] Kero 1983.

[25] Autio 2002.

[26] Saramo 2014.

[27] Kangaspuro 2000, 169; Laakkonen 2018.

[28] Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue (bolshevikit)

[29] Railo ja Oinonen 2012, 9–11.

[30] Laakkonen 2018.

[31] Kangaspuro 2000, 169–170.

[32] Salokangas 2012, 33; Railo ja Oinonen 2012, 17.

[33] Laakkonen 2018.

[34] Keravuori 1999.

[35] Takala 2001.

[36] Työväen Lehti 5.10.1922.

[37] Sosialisti 23.10.1922.

[38] Työväenjärjestöjen Tiedonantaja 31.3.1925.

[39] Laakkonen 2018; Takala 2017, 298–299.

[40] Lenoe 2004, 212.

[41] Laakkonen 2018; Lenoe 2004, 27.

[42] Saramo 2011, 21.

[43] Kangaspuro 2012, 17, 40; Takala 2004, 108–109; Efremkin 2011, 107, 115–116.

[44] Pogorelskin 2004; 37, Efremkin 2011, 122.

[45] Kangaspuro 2012, 17, 40; Takala 2004, 109.

[46] Pogorelskin 2004, 37; Efremkin 2011, 107–108.

[47] Saramo 2011, 32–34

[48] Saramo 2011, 35–36; Efremkin 2011, 105, 112.

[49] Nimimerkki ”Mukana ollut”: Matkalta Neuvosto-Karjalaan, PK 26.8.1931.

[50] Kero 1983, 42–43, 47, 60–61, 80.

[51] Tov. Tenhusen puhetilaisuus Golikovkan punanurkassa, PK 11.4.1931.

[52] Ulkolaisten työläisten ”valtiopäivät”, PK 5.9.1931 ja Ulkomaalaisten työläisten neuvottelun tehtäviä täyttämään, PK 9.9.1931.

[53] Ulkomaalaisten työläisten ja spesialistien konferenssin kulku, PK 10.9.1931.

[54] Kangaspuro 2000, 198, 242.

[55] Tov. Gillberg: Ammattitaitoisen työvoiman palkkahinnoittelu ajaa niitä muille aloille, PK 15.7.1931.

[56] Otto Vilmin kirjoittama J.V. Stalinin puheen referointi: Uusista olosuhteista johtuvat tehtävät on saatettava joukkojen tietoisuuteen, PK 15.7.1931.”Tämän vahingollisen palkka- ja tasotusjärjestelmän määrää tov. Stalin viivyttämättä lopetettavaksi”.

[57] Punaisen Karjalan toimituksen järjestämä rakennustyöneuvottelu erittäin edustava, asiallinen ja terveen itsekritiikin kyllästämä. Yhteenveto: Pikaisesti saatava rakenteilla olevat ja uudet suunnitellut talot valmiiksi, PK 8.6.1932.

[58] Helpotuksia Karjalan tasavaltaan tuleville siirtolaisille 1931–1932, PK 18.10.1931.

[59] Kero 1983, 106; Vihavainen 2004, 144.

[60] Golubev ja Takala 2011, 133–134. Amerikansuomalaisten kokemuksia ruoasta ks. Saramo 2014, 163-182.

[61] Kulttuuri-joukkotyö saatava käyntiin Petroskoissa olevien ulkomailta tulleiden työläisten keskuudessa, PK 26.3.1931.

[62] Golubev ja Takala 2011, 130; Saramo 2014, 156–158.

[63] Rakennustyöläisiä saapunut Petroskoihin. Lähitulevaisuudessa saapuu lisää, PK 1.4.1931; Uusi ryhmä Amerikan suomalaisia saapunut Petroskoihin, 16.5.1931.

[64] Golubev ja Takala 2011, 130–132.

[65] Matti Kainu: Aijotaanko amerikalaiset työläiset jättää talveksi taivasalle ja paleltumaan huonoihin oloihin, PK 26.8.1931; Ks. myös: Amerikalaiset työläiset turvattava asunnoilla, PK 29.8.1931.
Matti Kainun kerrotaan kuolleen Petroskoissa keuhkokuumeeseen 30.3.1932. Hänen arvoaan Neuvosto-Karjalan asuinrakennustekniikan kehittäjänä ylistetään. Matti Kainun muistolle, PK 1.4.1932. Matti Kainun hautajaistilaisuuden kerrottiin muodostuneen valtavaksi kunniansoisotukseksi: ”Matin hautajaissaattueeseen osallistui 700–1 000 henkeä” ja ”Golikovkan soittokunta kaiutteli Internationaalea siksi, kunnes hauta oli umpeen luotu”, PK 8.4.1932.

[66] Onni Astikainen: ”Laadna” – se on pahin vihollisemme, PK 26.8.1931.

[67] Otamme ulkomailta saapuneet työläiset taistelurintamaan. Suuri vastaanottojuhlallisuus Triumfi-teatterissa, PK 3.11.1931.

[68] Ameriikkalaismalliset osuustalot valmiina, PK 3.1.1933.

[69] Kangaspuro 2000, 268; Takala 2004, 114; Vihavainen 2004, 144.

[70] Laadnailulla tarkoitetaan sitä, että kaiken sanotaan sujuvan hyvin, vaikka asia on päinvastoin. Taustalla on venäjän sana ”ladno”, joka tarkoittaa hyvin.

[71] Kansallisuuskysymyksen asettelusta tällä hetkellä. PK 27.4.1933. Ks. myös Kangaspuro 2000, 267–268 ja Kero 1983, 43.

[72] Kansallisuuskysymyksen asettelusta tällä hetkellä. PK 27.4.1933.

[73] Autio-Sarasmo 2011, 96; Kero 1983, 105; Golubev ja Takala 2011, 135.

[74] Esimerkiksi: Ulkolaisten työläisten konferenssi: Insnabin selostuksen johdosta käydystä keskustelusta, PK 8.1.1933. Ks. myös Golubev ja Takala 2014, 66–67.

[75] Vihavainen 2004, 143. Vaatetuksesta tarkemmin ks. Saramo 2014, 182–184.

[76] Golubev ja Takala 2011, 133. Ulkomaalaisten työläisten lepokoti Petroskoihin, PK 5.7.1932; Punainen lepokoti työläisille. ”Kapitalistimaissa, mistä olemme lähteneet, työväestö on syösty äärimmäiseen kurjuuteen ja nälkään – samaan aikaan Karjalan saloilla, tehtaissa ja rakennuksilla vallitsee suunnaton sosialistisen rakennustyön innostus ja vauhti”, PK 8.7.1932; Uusi klubitalo avattu Petroskoissa, PK 9.4.1933.

[77] Nimimerkki ”Paukku-Kuapro” pakinamaisessa jutussaan, PK 8.4.1932.

[78] Ulkolaiset työläiset Karjalassa aktiivisia sosialismin rakentajia, PK 8.4.1932.

[79] Takala 2004, 115.

[80] J. Grishkin: Puolueen puhdistus on jokaisen kommunistin aatteellisen taistelukykyisyyden tarkastus, PK 8.1.1932.

[81] Kangaspuro 2000, 278–282.

[82] Esimerkiksi: Luokkansa pettureita ovat henkilöt, jotka poistuvat sosialistisen rakennustyön rintamalta. Uhtuan piirin Vonganperän punktin ulkomaalaisten työläisten hyväksymä päätös, PK 16.3.1933; Karjalan Auton ulkomaalaiset työläiset yhtyvät Uhtuan vonganperäläisiin, PK 21.3.1933.

[83] Esimerkiksi Vonganperältä kerrotaan, miten talvella ei olut perunoita kahteen kuukauteen. Seuraavana vuonna tilanteen pitäisi olla parempi, sillä nyt on vuokrattu perunamaata ja hankittu siemenperunat. Poistumismielialat voitettava! PK 4.4.1933.

[84] Matti Tenhunen: Ei karkuruutta, vaan työrintaman lujittamista, PK 11.4.1933; Ei yhtään rehellistä työläistä takaisin kapitalistisiin maihin, PK 11.5.1933. Ks. myös Golubev ja Takala 2011, 141–143.

[85] Olemme Neuvostomaan täysivaltaisia isäntiä, emmekä sorrettuja ja vainottuja, jota olimme kapitalistimaissa, PK 30.4.1933.

[86] Arvo Lehto: Puheet suomalaisiin kohdistetusta kansallisuussorrosta ovat pötyä, PK 30.4.1933.

[87] Kangaspuro 2000, 267–268.

[88] Kansallisuuskysymyksen asettelusta tällä hetkellä, PK 27.4.1933.

[89] Ibid. Ks. myös Kangaspuro 268.

[90] Kero 1983, 128.

[91] Kangaspuro 2012, 20–21; Efremkin 2011, 106.

[92] Kero 1983, 95–97.

[93] Kanadalaisen metsätyömiehen mielipiteitä Karjalan metsätöistä, PK 24.8.1930.

[94] Vastavallankumouksellisuuttako Matroosan punktin johdossa? PK 21.11.1930.

[95] Karellesin hallinto: Kanadalaisten metsätyöläisten asema Matroosan punktilla, PK 28.11.1930.

[96] Golubev ja Takala 2011, 138–139.

[97] Amerikkalaisia työläisiä Vilga-joella, PK 14.8.1931.

[98] Kero 1983, 109–113.

[99] Autio 2002, 255; Autio-Sarasmo 2011, 97.

[100] Esimerkiksi: Uudet työtavat ja iskuvauhti metsätöihin. Kanadan suomalaisten metsätyöarttelin kuulumisia, PK 22.3.1931; Kanadalaisten työtulokset esimerkiksi kelpaavia, PK 8.2.1931; Amerikalaisten työläisten työkokemukset yleistettävä, PK 15.7.1931; Matti Penttinen: Ameriikkalaisten ja kanadalaisten työkokemukset laajoille joukoille, PK 26.8.1932. Ks. myös Kero 1983, 114–115.

[101] Autio 2002, 255.

[102] Kanadalaiset metsätyötavat perustuvat työprikaatimenetelmiin, PK 1.2.1931.

[103] Autio 2002, 252; Kero 1983, 120.

[104] Metsätyöviesti, PK 11.3.1931.

[105] Ameriikasta tulleet metsätyöläiset sosialistisessa kilpailussa hakkuusuunnitelmien toteuttamisen puolesta, PK 12.12.1931.

[106] Ulkomaalaisten työläisten itsesitoumukset jatkuvat suuren innostuksen vallitessa. ”Sitoudumme toisen viisivuotissuunnitelman työskentelemään Karjalassa”, PK 6.10.1932.

[107] Ks. esimerkiksi T. Tonkell ja M. Kats: Kanadalaistenmetsätyöläisten kokemukset laajoille metsätyöläisjoukoille, PK 5.8.1932; Nirkan metsätyöläiskaaderikurssit päässeet alkamaan, PK 8.12.1932.

[108] Autio 2002, 252.

[109] Katastrofimainen tila Matroosan traktoritransportissa. Tasavallan prokuraattorin puututtava asiaan heti, PK 7.2.1931; Traktorit, autot, pankkoreet, koko koneisto käyttökuntoon. Edesvastuuttomuus tulee poistaa, on osattava järjestää työt oikein, PK 15.12.1931. Ks. myös Kero 1983, 132.

[110] Tov. Kainu: Rakennusmateriaalin laatuun suurempi huomio. Useilla insinööreillä on perin vanhoilliset käsitykset. Meillä on rajattomat mahdollisuudet, PK15.7.1931. Ks. myös Golubev ja Takala 2011, 139.

[111] Amerikkalaiset osuustalot valmiina, PK 14.8.1933.

[112] Vuosi Neuvostoliitossa. Uuden rakennustekniikan valtaaminen Neuvostoliitossa laajenee, PK 4.7.1931.

[113] Amerikalaisten työkokemukset yleistettävä. Stalinistisesti ratkaisemaan rakennustöittemme peruskysymyksiä, PK 15.7.1931; Ulkomaalaisten työläisten esityksiä rakennusteollisuutemme järjestämiseksi ja parantamiseksi, PK 6.10.1931.

[114] Punaisen Karjalan iskurit palaavat takaisin metsästä, PK 1.4.1932.

[115] Autio 2002, 255–256; Autio-Sarasmo 2011, 94.

Menneisyyden magiaa

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Onnen etsintää idästä länteen ja lännestä itään