Suomen esi- ja varhaishistoria, oppimispäiväkirja

                                                                                                       
Esi- ja varhaishistorian tutkimuksen historiasta Suomessa

Ensimmäisellä luennolla käsiteltiin Suomen esi- ja varhaishistorian tutkimuksen historiaa. Ensimmäisenä tutkijoista mainittiin Johan Reinhold Aspelin (1842-1915), joka oli Suomen ensimmäinen arkeologian professori (1878-1885), sekä valtionarkeologi 1885-1915. Hän oli myös mukana perustamassa Suomen Muinaismuistoyhdistystä 1870. Arkeologia kehittyi tieteenä nopeasti Aspelinin elinaikana, ja sen vuoksi monet hänen tutkimustuloksensa vanhentuivat jo hänen elinaikanaan. Kehitys on ollut myöhemminkin nopeaa, ja arkeologiseen tutkimukseen liittyy edelleen paljon aukkoja ja olettamuksia. Niistä saatetaan saada uusilla menetelmillä tai lisäkaivauksilla uutta tietoa, joka taas muuttaa tai täydentää käsityksiä esi- ja varhaishistoriasta. Aspelinin työllä on todettu olleen pysyvä arvo sen osoittamisessa, miten arkeologia voi olla osa laajasti käsitettyä kulttuurihistoriaa. Aspelinin ajoista voisi ajatella tieteiden yhteistyön edelleen korostuneen. Luonnontieteet ovat tulleet vahvasti mukaan arkeologian tutkimukseen, mutta toisaalta arkeologia voi toimi yhteistyössä kansatieteen ja eri historian suuntausten kanssa. Kulttuurihistorian lisäksi tulee mieleen esimerkiksi sotahistoria, jossa arkeologian keinoin voidaan tutkia esimerkiksi taistelupaikkoja ja saada sitä kautta lisää tietoa taisteluiden kulusta.

Aarno Michaël Tallgren (1885-1945) oli arkeologian professorina Helsingissä 1923-1945. Tallgren käsitteli arkeologian tavoitteita tieteenä ja sen yhteiskuntasuhdetta, ja näki arkeologian ennen kaikkea talous- ja sosiaalihistoriana sekä uskonnollisen ajattelun historiana erottaen etniset kansakunnat ja arkeologiset kulttuurit toisistaan. Hän vastusti jyrkästi arkeologian alistamista poliittisille tavoitteille Saksan ja Neuvostoliiton tapaan. Huomasin tässä kohtaa suhtautuvani helposti arkeologiaan sinisilmäisemmin kuin muuhun historiankirjoitukseen ”puhtaana” löytöihin ja tieteellisiin havaintoihin tukeutuvana tieteenä. Arkeologisiinkin tutkimustuloksiin voi liittyä paljon tulkintaa ja mahdollisesti myös tarkoitushakuista politiikkaa. Lähdekritiikkiä ja kriittistä ajattelua ei pidä unohtaa arkeologian kohdalla pitäen sitä ”luonnontiedemäisempänä” kuin historiaa.

Carl Fredrik Meinander (1916-2004) toimi Helsingin yliopiston arkeologian professorina vuodesta 1971 alkaen. Hänen aikanaan yhteiskuntatieteet alkoivat vaikuttaa enemmän arkeologian tulkintoihin. Samalla poikkitieteellisyys ja luonnontieteiden vaikutus kasvoi. Meinander oli ensimmäinen, joka käytti radiohiiliajoituksella saatuja tuloksia esitelmässään 1970. On mielenkiintoisa, miten historia-aineet samaan aikaan kehittyivät laajemmiksi, kun myös vähemmistöjen, köyhien, lasten, arjen, yleisesti ”tavallisen” väen historia alkoi kiinnostaa uudella tavalla.

Myöhempiä merkittäviä tutkijoita ovat olleet mm. Matti Huurre (1931-), Torsten Edgren (1934-), Unto Salo (1928-2019) ja Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander (1934-). Eri tutkijoiden löydökset, tulkinnat ja arkeologia kehitys tieteenä olivat ensimmäisten luentojen selkeintä antia. Osa asioista oli tuttuakin jo peruskurssilta. Samaan aikaan luentojen kanssa luin Haggren et al:n Muinaisuutemme jäljet -kirjaa. Sekä kirjasta että luennoilta jäi tavallaan häiritsemään tietty epävarmuus: On niin paljon asioita, joista emme tiedä tai joiden tulkinta on epävarmaa tai niistä on erilaisia mielipiteitä. Voisi ajatella niin, että kun tieto on lisääntynyt, samalla on lisääntynyt tieto siitä, mitä kaikkea emme tiedä.

Kronologiasta ja sen tarpeesta

Vaikka historian kronologiasta ja eri kausien alkamisesta ja päättymisetä on puhuttu eri historian luennoilla useampaankin kertaan, en oikeastaan ollut paremmin miettinyt, mihin esihistorian kronologista jaottelua tarvitaan tai mikä merkitys sillä yleensä on. Janne Harjula totesi luennoilla kronologian olevan oleellista, koska eri aikoina on tapahtunut kovin eri asioita eri paikoissa. Sama selitys pätee tietysti myöhempiinkin aikakausiin, mutta niiden kohdalla on ehkä ainakin omissa ajatuksissani enemmän korostunut muutos, jonkun pitkän trendin tai aikakauden muuttuminen perusteiltaan erilaiseksi.

Kokoelmissa on edelleen paljon ajoittamattomia esineitä tai arkeologisia lähderyhmiä, ja toisaalta luonnontieteen kehitys on antanut lisää keinoja iänmääritykseen. Tässäkin mielessä kronologiset aikakaudet ovat edelleen tärkeitä. Vanhimman määrityskeinon eli jäännösten ja niistä koostuvien yhteyksien tyyppivertailun lisäksi nykyään käytetään stratigrafiaa eli maakerrostumien selvittelyä ja tulkintaa, päättelyä rannansiirtymistä sekä radiohiiliajoituksia. Radiohiiliajoitus tuottaa absoluuttisia tuloksia eli ainakin jokseenkin tarkkoja vuosilukuja, kun taas muut menetelmät antavat suhteellisen ajoituksen. Radiohiiliajoituksiinkin liittyy aina jonkinlainen virhemarginaali, varsinkin kun ne kalibroidaan kalenterivuosiksi vertaamalla radiohiili-ikiä puiden vuosilustosarjoihin. Jotkut ovatkin kritisoineet kalibroimista, mutta se helpottaa toisaalta vertailujen tekemistä muiden tieteiden, kuten geologian tuloksiin. Kuvittelisin, että kalibrointi tekee tuloksista myös helpommin ymmärrettäviä.

Periodit ovat tietysti aina jälkeenpäin tehtyjä, ja niiden alku ja loppu ovat häilyviä. Periodien alku ja loppu saattavat elää, kun tietoa tulee lisää. Siksi niissä käytetään nykyään liukuvia rajoja. Koska pitkät ajanjaksot ovat joka tapauksessa vaikeita sisäistää, ja esihistoriassa puhutaan tuhansienkin vuosien takaisista ajoista, liukumat tuntuvat hyvin järkeviltä. Minusta on tärkeää ymmärtää, miten kauan kivikausi kesti, että pronssikausi oli kivikauteen verrattuna lyhyt, ja että rautakauden aikana, vaikka se kesti suurin piirtein yhtä kauan kuin pronssikausi, kehitys oli selvästi nopeampaa ja erosi aiempaa enemmän eri alueilla.

On mielenkiintoista, että periodisointia pohdittiin jo antiikin aikana. Silloin puhuttiin kulta-ajasta, hopea-ajasta, kupari- ja rauta-ajasta. Antiikin käsitteissä kehitys kulki jumalien ajasta kohti ihmisten aikaa, kun taas nykykäsitteet korostavat ihmisten teknistä kehitystä perustuen hautauskäytäntöihin, kätkölöytöihin, asuinpaikkoihin, metalleihin, keramiikkaan…

Kivikaudesta ja maataloudesta Suomessa

Suomessa ei katsota olleen paleoliittista kivikautta lainkaan, vaan Suomen kivikausi jakautuu mesoliittiseen ja neoliittiseen. Mesoliittinen kivikausi rajautuu jääkauteen eli alkaa kun jääkausi loppuu. Mesoliittisella kaudella mannerjäätikön alta vapautuneet alueet asutettiin. Neoliittisen kauden katsotaan puolestaan alkavan nykyisen Suomen alueella saviastioiden valmistuksen alkaessa Suomessa neoliittisen kauden alkuun ei liitetä maatalouden alkamista, koska sen alkamisesta ei ole varmuutta. Yleisesti Euroopassa neoliittisen kauden katsotaan alkaneen, kun siirryttiin maanviljelyyn.

Suomessa maanviljelyn alkamisen määrittäminen ei ole helppoa, sillä aluksi viljely oli kaskeamista. Siitepölyanalyyseja on hankala tehdä, koska kaskiraiviot olivat pieniä, eikä siitepöly levinnyt laajalle. Viljeltävä kasvi oli usein alkuvaiheessa ohra, jonka siitepölytuotto on vähäinen, sekä ennen kukkimisvaihetta kerätty nauris. Kaskipelossa ei ollut varsinaisia rikkaruohoja, ne tulivat vasta peltoviljelyn myötä. Kaskipeltojen ikä ei ollut kovin pitkä, joten niistä ei jäänyt kovin paljon jälkiä maastoon. Vasta kiinteät pellot näkyvät muinaispeltoina.

Teemu Mökkönen ja Heikki Simola ovat käyneet keskustelua siitepölyanalyysien tulkitsemisesta. Mökkösen mielestä siitepölylöydökset voivat todistaa jonkinlaisesta viljelystä jo kampakeraamisella kaudella tai aiemminkin, kun taas Simola perään kuuluttaa varmempia löydöksiä, makrofossiileja, joita Suomessa on tehty vasta pronssikaudella. Mökkösen kommentti siitä, että emme tiedä, millaista kivi- tai pronssikauden viljely on ollut, on kiintoisa. On helppoa olettaa liikaa, etsiä todisteita jostakin, mitä kuvittelee olleen olemassa. Mökkönen vetoaa esimerkiksi siihen, millaista ravintoa Tanskasta löydettyjen kivikautisten ruumiiden vatsasta on löytynyt – he olivat syöneet suureksi osaksi rikkaruohojen siemeniä. Venäjältä ja Virosta on löydetty aiemaa varhaisempia maanviljelyn aloitustuloksia, ja vaikuttaisi oudolta, etteivät tieto ja tavat olisi levinneet myös nykyisen Suomen alueelle. Pitää myös muistaa ”aloittamisen” vaiheellisuus, mikään ei yhtäkkiä ala jonakin päivänä, vaan siihen saattaa johtaa pitkä kehityskulku (vrt. Valter Langin malli metsästäjä-keräilijöiden kasvien käytön tehostumisesta intensiivisen maanviljelyn alkamiseen), ja kehitys saattaa edetä hieman eri tahtiin eri paikoilla johtuen vaikkapa maaperän laadusta ja muun ravinnon saatavuudesta.

Hautaustapojen kehitys kivikaudella

Mesoliittisen ajan hautoja ei ole löytynyt, vaikka asutuksesta löytyy jälkiä. On pohdittu, onko hautauksia tehty puuhun, telineisiin, maan pinnalle tai veteen. Viimeistään mesoliittisen ajan lopussa vainajia alettiin haudata maan alle. Haudoista on löydetty punamultaa. Matti Huurre on tulkinnut sen elämän väriksi, jolla on peitetty kuoleman kalpeus. Näin voi tietysti olla, mutta tulkintoja on aika vaikea tehdä, kun emme tiedä aikalaisten uskomuksista. On myös pohdittu, olisivatko hauta-antimet voineet olla orgaanisia. Kampakeraamisen ajan haudoista on löytynyt runsaasti pii- ja meripihkaesineistöä. 

Kivikauden haudat sijaitsivat asuinpaikkojen yhteydessä. Tämän on ajateltu liittyvän esi-isien kunnioitukseen, jonka on toisaalta katsottu kuuluvan enemmänkin maatalouskulttuuriin kuin pyyntikulttuureihin, joissa vainajien on yleensä nähty olleen pelottavia. Vasta maataloudessa vainajien on nähty olevan suojelijoita. Vasarakirveskulttuurin yhteydessä hautaustavat muuttuvat, jonka on nähty liittyvän maatalouskulttuuriin. Hautoihin ilmestyy työkaluja, joita ei ole löydetty kampakeraamisen ajan haudoista. Punamulta jää pois, miksiköhän? Vainaja laitetaan nyt sikiöasentoon, joka on tulkittu kuvastavan uskoa uudelleensyntymiseen. Ehkä punamulta liittyy aiempiin uskomuksiin, tai sitten ”muoti” vain muuttuu.

Luonnontieteen keinot hautojen iän määrittämiseen ovat lisääntyneet, ja sitä kautta on saatu uutta tietoa hautojen ajoituksesta. Lappalainen käy mielenkiintoisessa artikkelissaan läpi kivikauden hautatutkimuksen tutkimushistoriaa Suomessa. Eri aikojen tutkimustraditio, erilaiset tulkinnat ja uusi enemmän luonnontieteeseen perustuvatieto muodostavat aika hankalan pohjan tutkimukselle. Tämä sai miettimään, että on tärkeää tuntea myös kohtuullisen vanhaa ja ehkä vanhentunuttakin tutkimusta, sillä se saattaa vaikuttaa taustalla uudempaan tutkimukseen, ehkä tiedostamattakin.

Mahdollista kannibalismia on tutkittu. Siitä on löydetty merkkejä Ahvenanmaalta (Jettböle), Vantaalta (Hommas) ja Turusta (Niuskala). On kuitenkin vaikea todeta varmaksi, onko sitä ollut tai mihin se on liittynyt: Varsinaiseen ravintoon vai rituaaleihin hautausriitteihin tai esi-isien palvontaan. Ulla Moilanen käsittelee Kalmistopiirin artikkelissaan kannibalismiin liittyviä tulkintoja.

Pronssikauden ja esiroomalaisen kauden hautaustavoista

Vain osa pronssikauden ihmisistä haudattiin röykkiöhautoihin. Hautaustavan oletetaan liittyneen asemaan yhteisössä. Ei tiedetä, mihin muut haudattiin. Röykkiöhautojen on nähty liittyvä tärkeiden paikkojen merkityksen korostaminen ja suvun omistukseen. Tämä liittyy elinkeinoihin, maan haltuunottoon, maanviljelyyn ja esi-isien pysymiseen alueella. Pronssikaudella tehdään sekä ruumis-, että polttohautauksia. Polttohautaustavan oletetaan tulleen Skandinaviasta. Polttamattomat vainajat sijoitettiin usein kiviarkkuun, jotka saattoivat olla hyvin suuria, ehkä perhehautoja. Rannikolla polttohautaus yleistyi pronssikauden loppupuolella. Polttamisen on nähty liittyneen uusiin uskomuksiin, kuten sielun vapauttamiseen polttamalla, auringon palvontaan, vainajan kummittelun estämiseen, pronssinvalantaan ja siihen liittyviin rituaaleihin. On loogista, että hautarakenteet pienenevät, jos kerran sielu vapautuu ruumiista. Toisaalta pronssikaudelta löytyy laivalatomuksia, joissa kivet on aseteltu laivan muotoon röykkiöhaudaksi. Tämä skandinaavinen, Suomessa eniten Ahvenanmaalta löytyvä tapa taas on aika näyttävä, eikä minusta oikein sovi teoriaan hautojen merkityksen vähenemisestä. Luultavasti uskomukset ovat vaihdelleet eri paikoilla ja kehitys on kulkenut eri tahtiin eri paikoilla.

Hautoja on myös pystytty ajoittamaan uudelleen: Esimerkiksi radiohiiliajoitusten kehitys mahdollisti Nakkilan Selkäkankaan haudasta löytyneen lehmän hampaan uudelleen ajoittamisen. Hammasta oli pidetty historiallisen ajan jäänteenä, mutta se olikin pronssikautinen. Poltetut luut eivät ole kovin tavallisia pronssikauden haudoissa. Niitä on pidetty yhdessä vainajan kanssa poltettuina uhreina.

Esiroomalaisella kaudella hautoja ei tehty enää näköalapaikoille, vaan loiville rinteille asuinpaikkojen, viljelymaiden ja niittyjen lähelle. Haudat olivat edelleen röykkiöhautoja, ja sekä ruumis- että polttohautaukset jatkuivat. Koska hautalöytöjä on vähän, aiemmin ajateltiin, että Suomi on autioitunut tänä aikana. Tämän totesi vääräksi keramiikkalöytöjen avulla (Morbyn keramiikka) Carl Fredrik Meinander. Joitakin esineellisiäkin hautoja löytyy, eikä kaikkia edelleenkään haudattu röykkiöihin. Myös rannansiirtymän avulla ajoitettuna pronssikaudella alkanut röykkiöhautaus jatkui esiroomalaiselle rautakaudelle.

Huomioita rautakauden hautaustavoista

Vanhemmalla roomalaisajalla esineellinen hautaus yleistyi. Uusia hautatyyppejä löydetty rajatulta alueelta (Piikkiön-Laitilan germaanivyöhyke), joten on ajateltu, että uusia asukkaita tuli jostakin (esimerkiksi turkisten tai naisten perässä). Rannikkovyöhykkeelle ilmestyi uudenlaisia hautaustapoja, esimerkiksi tarha- ja kenttäkalmistot sekä maansekaiset kummut. Haudoista löytyi uudenlaisia esineitä, joiden on ajateltu olevan merkki maahanmuutosta tai ainakin lisääntyvistä kontakteista Euroopan alueella.

Sami Raninen pohtii pitkässä ja hauskasti otsikoidussa artikkelissaan Turun Kärsämäen hautalöytöjä kerraten niihin liittyviä tulkintoja. Hän toteaa aseellisten hautausten olleen kohtuullisen poikkeuksellisia roomalaisajalla. Syytä ei tiedetä, mutta on arveltu kyseessä olleen jonkinlainen sotajoukko – toisaalta löytöjen on katsottu kertovan uudesta väestöstä tai vaihdannan lisääntymisestä. Naisten haudoista löytyneiden korujen perusteella on päätelty naisten olleen paikallisia. Esimerkiksi Unto Salo ja Sirkku Pihlman ovat pohtineet uuden väen tulemista tai vaihdannan lisääntymistä hieman eri tavoin, ja löytöjen perusteella on vaikeaa tai mahdotonta antaa lopullista tuomiota asiaan. Ranisen artikkeli tarjoaa kuitenkin hyviä näkökulmia asiaan.

Kansainvaellusajan, merovingiajan, viikinkiajan ja ristiretkiajan hautaustavoista

Röykkiöhautaukset jatkuivat edelleen kansainvaellus- ja merovingiaikana. Vainajat poltettiin. Miekka- ja kilpihautauksia alkoi esiintyä 500-luvun alussa. Tämän on arveltu johtuneen paikallisten yhteyksistä Eurooppaan, he olisivat käyneet sotimassa Euroopassa. Merovingiaikana uutena hautamuotona tasaisen maan polttokenttäkalmisto, ja ne alkoivat syrjäyttää röykkiöitä. Erikoinen hautaustapa oli vesihautaukset, joita on löytynyt Isonkyrön Levänluhdasta. Anna Wessman käsittelee artikkelissaan teorioita Levänluhtaan liittyen, ja pohtii Levänluhdasta löydettyjä esineitä luulöytöjen lisäksi. Hän toteaa, että haudasta löytynyt pronssipata on ollut vanha jo hautaan laitettaessa. Wessmanin mukaan luista on voitu päätellä haudattujen ihmisten olleen sosiaaliselta statukseltaan kohtuullisen korkealla. Levänluhdasta löytyneet esineet ja korut eivät minusta puolla teoriaa siitä, että sinne olisi upotettu rikollisia. Tietysti samaa hautapaikkaa on voitu käyttää aikojen kuluessa useampaan eri tarkoitukseen. Katsoin Levänluhtaan liittyen dokumentin Yle Areenasta. Siinä yritettiin saada lisätietoja tutkimalla Leväluhdasta löytyneiden luiden DNA:ta, mutta vanhojen luiden tutkiminen on hankalaa, koska niitä on käsitelty monta kertaa ja niissä voi olla myös käsittelijöiden DNA:ta. Dokumentti oli mielenkiintoinen, mutta Levänluhta pysyi edelleen arvoituksena.

Ristiretkiajalla alkoi pitkä siirtymävaihe esikristillisistä kristillisiin hautaustapoihin. Kirkollisen järjestelmän omaksumiseen kesti kauan. Pitkään tehtiin sekä poltto- että ruumishautauksia. On todettu, että ruumishautaus ei kerro täydellisestä kristillistymisestä.  Kristillisen hautauksen kriteereinä pidetään itä-länsisuuntaan maakuoppaan tehtyä ruumishautausta, jossa ei ole hauta-antimia. Haudassa voi olla myös ristiriipuksia. Ruumisarkkuja on erityisesti vanhimmissa hautauksissa. Mitenköhän arkeologit joskus tulevaisuudessa tulkitsevat nykyisiä hautausmaita, joissa polttohautaus on taas yleistynyt ja pohtivat esimerkiksi hautakiviä, joissa on paljon nimiä. Kertooko se vain tilan puutteesta vai myös uskonnon ja perheen aseman muuttumisesta?

Eri aikakausien hautaustapoja käsiteltiin luennoilla aika pitkään. Arkeologiset löydöt tietysti liittyvät paljon hautoihin ja siksi se on perusteltua. Koska hautoja löytyy, niistä voi analysoida muutoksia ihmisten tavoissa. Jäi mietityttämään, miten hyvin vähäisistenkin löytöjen perusteella voidaan sanoa paljon – ehkä hiukan hyvässä ja pahassa. Vähäiset löydöt ”pakottavat” mielikuvituksen käyttöön, ja vaikka tulkinnat tieteellisesti havaintojen avulla perustellaankin, saattaa tutkijan luja usko omaan käsitykseensä ohittaa varovaisuuden periaatteen. Toisaalta luonnontieteiden kehitys, kuten DNA-tutkimukset, isotooppitutkimus ja rasvahappoanalyysit, mahdollistaa aika uskomattomienkin asioiden saamisen selville.

Esihistoriallisen ajan elinkeinoista, erityisesti eläimistä ja karjanhoidosta

Esihistoriallisen ajan elinkeinoja olivat metsästys ja keräily, käsityöt, kaupankäynti ja maatalous. Pirkko Ukkonen ja Kristiina Mannermaa kertovat mukaansatempaavasti ensimmäisten lajien saapumisesta nykyisen Suomen alueelle jääkauden jälkeen. Ihmisen kumppanina oli todennäköisesti alusta asti koira, joka toimi vahtina, vetokoirana ja apuna metsästyksessä. Koirat tulivat Suomeen ihmisen mukana, ne oli jo kesytetty muualla, eikä kesyttämistä todennäköisesti tapahtunut Suomessa. Metsästyksessä koirat toimivat myös hyljekoirina. Suomen pystykorva ja karjalan karhukoira periytyvät näistä varhaisista koirista. Ensimmäisiä riistaeläimiä ovat olleet hirvi, majava, hylkeet ja jänikset. Majavasta hyödynnettiin turkin ja lihan lisäksi voimakkaan hajuinen erite, hauste. Hylkeet taas olivat tärkeitä rasvan eli traanin vuoksi.

Olin perheineni veneellä viime kesänä Kökarissa, ja kävimme myös Otterböten asuinpaikalla. Niin kuin Ukkonen ja Mannermaakin toteavat, se oli kiehtova paikka. Otterböten on päätelty olleen Itämeren etelärannikolta saapuneiden hylkeenpyytäjien leiripaikka. On hurjaa ajatella, että hylkeenpyytäjät ovat voineet tulla ruuhentapaisilla veneillä noin 600 kilometrin matkan. On ollut loogista poiketa Gotlantiin matkalla, vai olisivatkohan he voineet tulla pitkin Ruotsin tai Baltian rannikkoa? Ukkonen ja Mannermaa toteavat, että purjeitakin on saatettu käyttää jo esihistoriallisena aikana, vaikka siitä ei Itämeren piirissä olekaan todisteita. Mitenköhän he ovat suunnistaneet? Esihistoriallisia ihmisiä pitää helposti jotenkin tyhmempiä kuin historiallisen ajan, mutta heidän alkeellisin keinoin tekemänsä saavutukset ja keksinnöt kertovat ihan muuta.

Karjanhoidosta on ensimmäisiä todisteita varhaismetallikaudelta Nakkilan Rieskaronmäeltä, jossa talon jäännöksissä on merkkejä mahdollisesta karjasuojasta. Sieltä on löytynyt myös naudan ja hevosen luita. Myös lampaan ja vuohen luita on löytynyt, mutta sika ei ilmeisesti ole kuulunut ihan varhaisimpiin kotieläimiimme. Luututkimus on haasteellista, koska varhaiset luut ovat usein palaneita Palamattomia luita on säilynyt vasta rautakauden lopulta. Suurin osa karjan luista on peräisin tunkioilta, mutta myös käsityöläisten verstaiden lähistöltä on löytynyt luita. Erilaisten luiden löytöpaikatkin kertovat alueesta ja ihmisen toimista.

Myöhemmin rautakaudella nauta oli yleinen kotieläin, vaikka talviruokinta olikin ongelmallista. Kuten Auli Bläuer toteaa, ilman karjanhoitoa asutus ei olisi voinut levittäytyä nykyiseen laajuuteensa. Maanviljely ei olisi ollut mahdollista ilman karjan lantaa, lisäksi härkiä tarvittiin vetovoimaksi pelloille. Maatiaisrodut jalostuivat oloihin sopiviksi, vähään tyytyväisiksi, ja ne olivat paljon nykyistä pienempiä. Ensimmäisiä hevosia ei käytetty peltotöissä, vaan ihmisten kuljettamiseen. Peltotöissä käytettiin härkiä. Hevoset ovat olleet arvokkaita ja kunnioitettuja, sillä niitä on saatettu haudata myös kokonaisena. Keskiajalla kristinuskon myötä hevosenlihan syömisestä tuli kiellettyä. Kanoja on tuotu Suomen alueelle rautakaudella. Myös hanhen luita on löydetty rautakauden loppupuolelta.

Lampaista saatiin paitsi villaa ja lihaa myös lanoliinia, jota tarvittiin nahan parkitsemisessa. Lampaan villaa värjättiin kasviväreillä. Matarasta ja paatsamasta saatiin punaista, morsingosta sinistä ja keltaista kanervasta. Tarkkoja tietoja värjäykseen käytetyistä kasveista ei ole. Siniset morsinkopallot olivat tuontitavaraa, kertoi vuonna 2006 tehty Maan povesta -sarja, jossa haastateltiin Jaana Riikosta.

Kissojen luita on löytynyt vasta rautakaudelta. Samoilta ajoilta ja myös varhaiselta keskiajalta on tehty paljon koiralöytöjä. Samoilta paikoilta on löydetty myös ihmisten luita. Koiran roolia hautauksissa ei tiedetä, mutta selvästi sillä on ollut joku merkitys. Koirat on usein haudattu kokonaisina. Siksi on ajateltu, että koira olisi haudattu omistajansa mukana samassa roolissa kuin se oli ollut elävänäkin: vahtina, seuralaisena ja suojelijana.

Miltä muutos metsästäjä-keräilijäyhteiskunnasta maanviljely-yhteiskunnaksi on mahtanut tuntua? Muutos on varmasti ollut niin hidas, että siihen on ehditty sopeutua, koska pienimuotoinen viljely ja karjanhoito on aluksi ollut samanarvoisempaa vanhojen elinkeinojen kanssa. Todennäköisesti keräilijäyhteisöt ovat olleet kohtuullisen tasa-arvoisia. Maanviljelyn myötä asenne ympäristöä ja omistamista kohtaan muuttui. Maailma alkoi jakautua eri tavalla omiin tiluksiin ja muuhun alueeseen, yhteiseen metsään. Karjalla on myös voinut olla symbolistakin merkitystä, ei pelkkä hyötynäkökulma. Kotieläimet ovat saattaneet olla tärkeitä ryhmäidentiteetille, kirjoittaa Bläuer. Se tuntuu uskottavalta. Lähellä olevat kotieläimet, joista pidetään huolta, ovat varmasti herättäneet erilaisia tunteita kuin riistaeläimet.

Maanviljelyyn ja karjanhoitoon siirtyminen on saattanut heikentää ihmisyhteisöjen terveyttä. Tätäkään Bläuerin esille nostamaa seikkaa en olisi osannut ajatella, mutta on hyvin uskottavaa, että lähiympäristön vesi on saattanut saastua eläinten ulosteista ja aiheuttaa erilaisia tauteja. Kehityksessä on aina riskinsä. Samalla on tarvittu uudenlaista osaamista eläinten hoidossa ja uudenlaisia vaatimuksia asuinpaikoille. Talvivarastojen kerääminen on sitonut työvoimaa ja tehnyt liikkumisen hankalaksi eli käytännössä sitonut ihmiset tietylle asuinpaikalle.

Kivikaudesta ja maanviljelyn aloittamisesta kirjoitin jo aikaisemmin. Kuten kehitys yleisesti, maanviljelykin kehittyi eri aikoihin ja eri tavalla eri osissa maata. Keskiaikaan mennessä se oli monin paikoin vakiintunutta. Metsästys, kalastus ja keräily säilyivät tärkeinä, ja turkiseläinten pyynnillä on voinut olla isokin taloudellinen merkitys. Oravannahkoja on käytetty Ukkolan ja Mannermaan mukaan kaupankäyntiin viimeistään viikinkiajalla. Jotain myytävää Suomen alueella on täytynyt olla, koska tänne on pystytty ostamaan tavaroita etelämpää, vaikkapa niitä morsinkopalloja. Kaupankäynnistä olisi mielenkiintoista tietää enemmän. Miten tavara vaihtoi omistajaa, miten ammattimaista kaupankäynti oli, mikä eri tavaroiden arvo oli ja miten ihmiset pystyivät kommunikoimaan keskenään.

Lähteet

Bläuer Auli, Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa. Karhunhammas 17. Turun yliopisto: Kurikka 2015.

Bläuer Auli, Korkeakoski-Väisänen Kristiina, Arppe Laura & Kantanen Juha, Bronze Age Cattle Teeth and Cremations from a Monumental Burial Cairn in Selkäkangas, Finland. New Radiocarbon Dates and Isotopic Analysis. Estonian Journal of Archaeology, 2013, 17, 1. http://www.kirj.ee/public/Archaeology/2013/issue_1/arch-2013-1-3-23.pdf. Viitattu 28.1.2020.

Carpelan Christian, Esihistorian vuosiluvut, ajoitukset ja kronologia. Teoksessa Ennen, muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan, 18–27. SKS Tietolipas 180. Hakapaino: Helsinki 2004.

Edgren Torsten: Meinander, Carl Fredrik. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 8.1.2020). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-007062. (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu).

Lappalainen Marja, Kivikauden hautatutkimuksen tutkimushistoria Suomessa. Muinaistutkija 3/2007.

Maan povesta, TV-sarja vuodelta 2006. YLE, Elävä Arkisto.

Mannermaa Kristiina ja Ukkonen Pirkko, Jääkauden jälkeläiset. Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia. Museoviraston julkaisuja 8. Museovirasto: Helsinki 2017.

Mannermaa Kristiina, Ukkonen Pirkko ja Viranta Suvi, Prehistory and Early History of Dogs in Finland.  Fennoscandia archaeologica XXXI, 25–44.  http://www.sarks.fi/fa/PDF/FA31_25.pdf. Viitattu 29.1.2020.

Moilanen Ulla, Nuo menneisyyden kaameat kannibaalit! Esimerkkejä ihmissyönnin esiintyvyydestä. https://kalmistopiiri.wordpress.com/2013/05/06/. Viitattu 28.1.2020.

Mökkönen Teemu, Kivikautinen maanviljely Suomessa. Suomen museo 2009.

Raninen Sami, Tuskan teatteri Turun Kärsämäessä. Ajatuksia ja sitaatteja roomalaisesta rautakaudesta. I osa: Maarian Kärsämäki ja Itämeren maailma. Muinaistutkija 4/2005. http://www.sarks.fi/mt/pdf/2005_4.pdf. Viitattu 29.1.2020.

Salminen Timo, Aspelin, Johan Reinhold. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 8.1.2020). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003124. (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu).

Salminen Timo, Tallgren, Aarne Michaël. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 8.1.2020). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006461. (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu).

Simola Heikki, Kivikautista maanviljelyä ei voi todistaa siitepölyanalyysillä & Mökkönen, Teemu 2011: Kivikautisen maanviljelyn olemassaolo on todistettavissa siitepölyanalyysillä. Suomen Museo 2010.

Soikkeli-Jalonen Anu & Oksanen Emmi, Hautaustavat esiroomalaisella rautakaudella (500 eaa. – 0). https://kalmistopiiri.wordpress.com/2015/11/18/hautaustavat-esiroomalaisella-rautakaudella-500-eaa-0/. Viitattu 29.1.2020.

Vuorela Irmeli, Luonnon kerrostumat säilövät menneisyyttä. Teoksessa Ennen, muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan, 76–92. SKS Tietolipas 180. Hakapaino: Helsinki 2004.

Wessman Anna, Levänluhta – a place of punishment, sacrifice or just a common cemetery? Fennoscandia archaeologia XXVI (2009). http://www.sarks.fi/fa/PDF/FA26_81.pdf Viitattu 29.1.2020.