Prostituution historiaa - luentopäiväkirja

Luentopäiväkirja Kirsi Vainio-Korhosen luennoista - huhtikuu 2019

Seksityön historiaa                                                                                        2.4.2019

Ensimmäisellä luentokerralla käsiteltiin seksityön historiaa, sekä siitä ja sen tekijöistä käytettyjä nimityksiä. Kirsi Vainio-Korhonen totesi puhuvansa seksityöstä köyhän ihmisen työnä, jota tämä teki usein osa-aikaisesti. Hän ei siis näe sitä ”maailman vanhimpana ammattina”. Seksityötä on varmasti ollut aina, mutta se on historiallisena ilmiönä paljon monimuotoisempi kuin pelkkä prostituutio, joka käsitteenäkin ilmestyi vasta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Prostituutio tai prostituoitu ovat termeinä halventavia, siksi seksityöläinen on neutraalimpi ja parempi termi, joka antaa ”kuvan aktiivisesta, henkilökohtaisiin valintoihin kykenevästä toimijasta”, kuten Anna Kontula on kuvannut.

Suomessa tai yleensäkään Euroopassa seksipalvelujen myynti ei ollut erillinen yhteiskunnallinen ongelma ennen 1800-luvun puoliväliä, koska seksi kaiken kaikkiaan oli sallittua vain avioliitossa eli kaikki naimattomien miesten ja naisten välinen seksi oli kiellettyä. Paritus ja ilotalot oli kielletty jo 1734 laissa (puhuttiin haureuden ja haureuden edesauttamisen kiellosta), samoin oli kielletty salavuoteus (eli naimattomien välinen seksi) ja huoruus (eli aviorikos).

Prostituutio-sana vakiintui suomenkieleen vasta 1900-luvulla. Sitä ennen se oli tullut ranskankielestä lainattuna ruotsiin (ensimmäisen kerran käytetty 1852). Samoin prostituoitu-sana oli uudissana, joka tuli käyttöön 1800-luvun lopun ohjesääntöisen prostituutiolaitoksen myötä.

Rikoslakia uudistettiin 1889, mutta naimattomien välinen seksi säilyi rikoksena (vuoteen 1926 asti), samoin aviorikos säilyi rangaistavana (vuoteen 1948 asti). Ilotalot ja paritus olivat edelleen rangaistavia, ja seksin myynti tuli rangaistavaksi (ei vain ilotalossa myynti vaan muutenkin). Seksin myynnin rangaistavuus lakkautettiin 1937. Vielä toisen maailmansodan jälkeen, 1950–70, prostituoitu voitiin pakkosteriloida ns. sosiaalisten syiden vuoksi. Yle esitti aiheesta tänä vuonna kolmiosaisen sarjan Hyvissä aikeissa. Prostituution tai aviottomien lasten lisäksi kehitysvammaisuus tai kuurous saattoi olla syynä pakkosterilointiin.

Yhteenvetona voisi ajatella, että ennen 1800-luvun loppupuolta seksityö oli yksi tapa ansaita rahaa, selviytyä elämässä eteenpäin. Se ei ollut hyväksyttävää, mutta ei kuitenkaan sen enempää rikollistakaan kuin ”pahatapaisuus”, naimattomien suhteet ja aviottomat lapset muutenkin. 1800-luvun loppupuolella seksityö ”ammattimaistettiin” samassa yhteydessä muun kaupungistumisen, teollistumisen ja muun yhteiskunnallisen murroksen kanssa. Silloin prostituoidusta tuli ammatti, jonka harjoittaja nähtiin yksinomaan outona ja rikollisena. Kun nykylainsäädännön mukaan seksin myyminen tai ostaminen ei ole rangaistavaa (mutta paritus eli prostituutiosta hyötyminen on edelleen rikollista), ollaan tavallaan palattu takaisin 1800-luvun aikaan. Seksin myyminen on, ainakin periaatteessa, samalla tavalla mahdollista, joskin paheksuttua, kuin silloinkin.

Seksityön historian tutkimus on painottunut prostituution historian tutkimukseen. Tämä johtuu sitä, että lähteitä alkaa syntyä, kun prostituutiota aletaan säännellä ja prostituoituja valvoa tiukan lainsäädännön avulla. Aikaisemmin seksityö ei ollut samalla tavalla julkista, koska siitä ei syntynyt erityisiä dokumentteja. Mahdolliset dokumentit syntyivät salavuoteudesta ja aviorikoksista, jos syntyi aviottomia lapsia tai avioliitossa olleet jäivät muuten kiinni laittomista suhteista. Nämä rikokset satoivat joskus liittyä seksityöhön, mutta eivät välttämättä liittyneet siihen mitenkään.

Kun prostituoituja alettiin seurata niin sanotun ohjesääntöisen prostituution aikana, syntyi lähteitä, jotka tekevät prostituution näennäisesti helpoksi tutkia. Prostituoidut määrättiin käymään säännöllisissä lääkärintarkastuksissa, koska sukupuolitautina leviävä kuppa oli niin vaarallinen ja sen leviäminen haluttiin pitää aisoissa. Prostituutio muodostui tai ainakin se kuvataan omana alakulttuurinaan, jossa naiset saivat tuloja seksuaalisista suhteista. Rahan ja seksin myynnin piirissä toimivat paitsi myyjät ja asiakkaat myös parittajat, bordellinpitäjät, poliisit ja lääkärit. Tutkijat näkevät seksin myynnin taustalla paitsi köyhyyttä ja toimeentulovaikeuksia, myös tarvetta kontrolloida normeista piittaamattomia naisia. On mielenkiintoista, että vaikka seksityöhän tarvitaan niin myyjä kuin ostaja, miestä ostajana ei ole nähty epänormaalina tai kontrolloitavana – oikeastaan päinvastoin, sillä miehen nähtiin olevan jopa tarpeellista päästä ”purkamaan paineitaan”. Punaisten lyhtyjen Helsinki -kirjassa todetaan lääkärien pitäneen prostituoitujen palveluiden käyttämistä nuorille miehille masturbaatiota terveellisempänä, kuppavaarasta huolimatta. Toisaalta suhtautuminen seksityöläiseen oli omana aikanaankin hyvin erilainen riippuen siitä, missä yhteiskuntaluokassa asianomainen eli. Aatelisto suhtautui kuninkaan rakastajattareen hyvin eri tavalla kuin papisto tai porvaristo kaupungilla työskentelevään yleiseen naiseen.

Historiantutkimus on niin Pohjoismaissa kuin muuallakin keskittynyt prostituutioon osana rikoshistoriaa. Varhaismoderni seksityö ei näy tai näky vaikeasti lähteissä. Kiellettyjä avioliiton ulkopuolisia suhteita on sinänsä tutkittu, samoin kuin yksinäisiä, aviottoman lapsen synnyttäneitä naisia. Prostituutiota tutkittaessa on keskitytty usein vain heidän ”uraansa”, ei heihin naisina tai heidän muuhun elämäänsä. Sosiologi Anna Kontula onkin todennut prostituoidun myytin antavan vähän tilaa henkilön muulle persoonallisuudelle.

Koska prostituutio tai seksityö on tutkimusaiheena arkaluontoinen ja helposti asenteellistava, sitä tutkittaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota tutkijan etiikkaan. Tiede ei saa vahingoittaa kohdettaan, joten tutkittavista on mahdollisuuksien mukaan käytettävä kunnioittavaa, korrektia kirjoitustapaa. Tutkijan asenne ei saa olla arvosteleva tai epäkunnioittava. On pohdittava, miten tietoja esitetään, esimerkiksi kerrotaanko kohteista nimellä. Kuvaustapaan vaikuttaa tutkittavan ajan etäisyys nykyhetkestä: lainsäädäntö suojaa elossa olevien yksityishenkilöiden elämää, ja heistä esitettävien tietojen käsittelyn on aina perustuttava lakiin. Nykyinen tietosuojalaki on tiukka, joten siihen on perehdyttävä huolellisesti.

Vainio-Korhonen kertoi omasta Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa -kirjastaan, jossa hän oli päätynyt kertomaan turkulaisista seksityöläisnaisista heidän omilla nimillään, samalla tavalla kuin muistakin kirjassa esiintyvistä kaupunkilaisista. Heidän kuolemastaan on reilusti yli 100 vuotta, joten sen puolesta heistä voi kertoa miettimättä yksityisyyden suojan rikkomista. Vainio-Korhosen perustelu nimien käyttämisestä oli tosi hyvä hänen todetessaan, että nimien häivyttäminen olisi pikemminkin alleviivannut kuvattavan ilmiön häpeällisyyttä, tehnyt naisista sellaisia olioita, joista ei voi edes puhua nimillä. Hän oli pyrkinyt tuomaan kirjassaan naisista esiin muitakin puolia kuin vain seksityön ja kuvaamaan heidän elämäänsä mahdollisimman monipuolisesti. Tässä kirja onnistuukin hyvin.



Eurooppalainen seksityö 1700-luvulta nykypäivään         9.4.2019

Luennolla käsiteltiin seksityön tekijöitä, paikkoja, missä sitä tehtiin sekä missä seksityöläiset asuivat eli tavallaan seksityötä tai myöhemmin prostituutiota ilmiönä – millaisessa ympäristössä toimittiin. Varhaismodernina aikana seksityöläiset toimivat samoissa paikoissa kuin muutkin. He eivät erottuneet yhteiskunnallisesti tai maantieteellisesti muista kaupunkilaisista, vaan he elivät samoilla alueilla kuin kaupungin muukin köyhä väki. Tilanne oli samanlainen kaikissa mainituissa kaupungeissa: Lontoossa, Pariisissa, Tukholmassa, Oslossa tai Helsingissä. Seksityöläiset liikkuivat samoissa huvittelukeskuksissa, majataloissa, kapakoissa, kahviloissa ja teattereissa kuin muutkin. Lontoossa tällaisia paikkoja olivat esimerkiksi West End ja Covent Garden, Pariisissa taas Palais Royal. Lontooseen oli jo 1660 avattu kansanomainen huvipuisto Vauxhall Gardens ja vastaavia avattiin Pariisiin, Kööpenhaminaan (nykyinen Tivoli) ja Tukholmaan (nykyinen Kungsträdgården). Nämä olivat paitsi huvittelupaikkoja, myös paikkoja, joissa myytiin seksiä.

Ruotsissa ei olut vielä 1840-luvullakaan varsinaisia ilotaloja tai bordelleja, ne olivat laissa kiellettyjä. Niitä perustettiin vasta 1800-luvun loppupuolella, kun seksityöstä tuli ohjesääntöistä. Teksteissä voitiin puhua huorataloista, mutta sillä tarkoitettiin käytännössä taloa, jossa asui naisia, joilla oli aviottomia lapsia tai kapakoita, joissa työskenteli maineeltaan epämääräisiä, kevytmielisiä naisia. Voitiin puhua ”neitosäilöstä” (jugfrubur), jolla tarkoitettiin taloa, jossa asui itseään myyviä naisia. Aikalaiskuvauksissa esiintyy myös jalkavaimoina toimineita mamselleja, taloudenhoitajia. Lisäksi ”paremmissa piireissä” oli rakastajattaria, joilla saattoi olla melko virallinenkin asema, kuten prinssi Adolf Fredrikin rakastajattarella Sophie Hagmanilla, joka oli esitelty julkisesti hovissa ja joka sai suhteen päätyttyä jopa eläkkeen kuninkaallisesta kassasta.

Seksityö ei 1800-luvun alussa stigmatisoinut seksityöläisnaisia tai erottanut heitä rajusti omaksi joukokseen. He asuivat ja toimivat omiensa joukossa, köyhien keskuudessa. Seksityö oli usein köyhien naisten väli- tai osa-aikainen tapa ansaita vähän lisää. Sen rinnalla tehtiin muuta työtä, kuten kehruuta tai toimittiin kapakkapiikana, ja/tai syyllistyttiin pikkurikollisuuteen, kuten näpistelyyn.



Erotiikka ja avioseksi                                                                       9.4.2019

1700-luvulla intohimo ja kiihko oli osa avioelämää, mutta 1800-luvulla vaimosta tuli ennen kaikkea äiti. Tieteen saavutukset erottivat erotiikan ja avioseksin toisistaan, kun selvisi, ettei naisen nautinto ja kiihottuminen ollut hedelmöittymisen puolesta tärkeää. Aiemmin oletettiin kiihottumisen ja ”nesteiden sekoittumisen” olevan osa hedelmöittymistä. Tämä oli osa kansanomaista seksitietoutta.

Varhaismoderni koti usein puolijulkinen tila, joka oli avoin tulijoille. Oma huone tai oma tila voitiin jakaa vieraan kanssa. Porvarillista kodista tuli elintason noustessa 1800-luvulla omistajansa identiteettiä heijastava yksityinen tila, tunteellisen ihailun, kaipauksen ja unelmien kohde. 1700-luvun perhetaloudessa saattoi olla arkeen lomittuneena jopa seksin myyntiin liittyviä piirteitä, aikakausi oli käytännöllisempi ja suorasukaisempi kuin viktoriaaninen 1800-luku, jossa vallitsi erilainen perhekeskeisyys.

Erilaisuutta ja poikkeavuutta alettiin kontrolloimaan eri tavalla. Aikaisemmin oli ajateltu kaiken olevan Jumalan luomaa, mutta nyt tiede alkoi antaa asioiden ja elämän synnylle tarkempaa selvyyttä. Tieteestä tuli tavallaan uusi jumala, jonka kaikkivoipaisuuteen luotettiin. Lääketiede, psykiatria, psykologia kehittyivät, ja tiede alkoi määritellä, mikä on normaalia ja mikä epänormaalia. Normaalius siirtyi yhteiskunnalliseen keskusteluun, ja esimerkiksi homoseksuaalisuus kriminalisoitiin 1800-luvun loppupuolella muun muassa kaikissa Pohjoismaissa.

Prostituution ja prostituoidun identiteetti alkoi syntyä. Sen katsotaan olleen kytköksissä muuhun kehitykseen eli kaupungistumiseen, teollistumiseen ja kaupunkiväestön proletarisoitumisen. Prostituutio lakkasi olemasta diskursiivisesti köyhän naisen satunnaista seksin myyntiä. Ohjesääntöinen prostituutio erotti tekijänsä prostituoiduksi, erilaiseksi kuin ”normaalit” naiset. Sekä tieteessä että julkisessa keskustelussa pyrittiin mahdollisimman tarkasti määrittelemään, miten ”prostituution taipuvainen” naistyyppi erosi normaaleista naisista. Viktoriaanisen ajan lääketiede näki prostituoidut omana ihmislajinaan, moraaliltaan ja tavoiltaan kanssaihmisistään poikkeavina nymfomaaneina. Samaan ajattelumalliin kuuluu esimerkiksi rotujen ja eri ihmisroduille ominaiset piirteet, joita myös 1800-luvun lopulla alettiin pohtia. Prostituoidun pahantapaisia luonteenpiirteitä pidettiin synnynnäisinä ominaisuuksina ja perinnöllisen rappion osoituksena. Sillä perusteella vielä 1950 säädetyn lain mukaan voitiin steriloida eli poistaa huono aines.

Bordellista tuli 1800-luvun jälkipuolella paikka, jossa miehet olivat maksavia kuluttajia ja naiset miehiä odottavia ostettavia tuotteita, joilla ei ollut muuta arvoa tai identiteettiä. Seksiaktin ohella heillä ei ollut muuta yhteistä, kun seksiin oli aikaisemmin kytkeytynyt myös muuta kanssakäymistä, syömistä, juomista ja seurustelua. Bordellista tuli kasvavien ja modernisoituvien kaupunkien salainen, selkeästi seksin myynnille varattu tila. Lääketieteellinen peruste bordelleille löytyi naimattomien miesten purkautumattoman seksuaalisuuden vaaroista, jotka koettiin 1800-luvulla hyvin uhkaavina, myös yhteiskunnallisesti.

Ohjesääntöisessä prostituutiossa naiset rekisteröitiin prostituoituna ja velvoitettiin säännöllisiin sukupuolitautitarkastuksiin. Järjestelmä luotiin ensimmäiseksi Napoleonin ajan Ranskassa, jossa se oli voimassa 1804–1946, ja sieltä se levisi esimerkiksi Isoon-Britanniaan, Ruotsiin ja Suomeen. Suomessa ohjesääntöinen prostituutio oli voimassa 1875–1908. Koko sen olemassaolon ajan muun muassa naisjärjestöt vastustivat ja kritisoivat lakia voimakkaasti, koska se teki laissa kielletystä ja rikollisesta toiminnasta tiettyjen valvottujen rajojen sisällä sallittua.

Prostituutio oli merkittävä aihe 1800-luvun kuvataiteessa ja kirjallisuudessa, jossa naisia voitiin kuvata uhreina, mutta heitä ei saanut aikalaisdiskurssin mielestä liian myönteisessä valossa. Esimerkiksi Hugon Kurjissa ja Dumas´n Kamelianaisessa naisia kohtasi varhainen kuolema.

Monissa prostituutiotutkimuksissa nostetaan esiin nuoret yläluokkaiset miehet, mutta todellisuudessa työväenluokkaiset miehet olivat asiakkaissa enemmistönä. Työväenluokkaisia ei kuvattu taiteessa, mikä lienee yksi selitys sille, että asiakkaasta tulee ensimmäiseksi mieleen hienosti pukeutunut varakas vanhempi herra.



Turkulainen seksityö                                                                        16.4.2019

Turusta on 1827 jälkeen hyvin vähän tutkimusta eli tutkimusta siitä, millaista elämä oli katastrofin jälkeen. Palo oli niin laaja ja tuhot niin suuret, että jälleenrakennustyö ja ympäristön vehreytyminen kesti kauan. Vielä 1840-luvulla Turku oli puuton, kasveja oli vähän, joten linnut tai hyönteisetkään eivät viihtyneet kaupungissa. Köyhäinapua annettiin jopa 10 prosentille kaupungin asukkaista, joka on poikkeuksellisen suuri prosentuaalinen osuus asukkaista (tavallinen taso oli yhdestä kahteen prosenttia). Olen aikaisemmin lukenut kauppaneuvos Erik Julinin Vartiovuoren kaunistamiseksi tekemästä työstä ja rahan lahjoittamisesta, mutta tässä vasta tajusin paremmin, mihin kontekstiin tämäkin työ liittyi.

Kirsi Vainio-Korhosen seksityöläisistä kertovan Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa -kirjan tärkeimpänä lähteenä on toiminut Turun poliisikamarin veneeristen tautien valvontakirja 1838–1848. Vaikka kirja kertoo seksityöstä ja tarkastusnaisista, se ei keskity heihin vain seksityöläisinä, vaan kertoo enemmänkin kaupungin oloista sekä tarkastusnaisten koko elämästä. Kirja käsittelee enemmän köyhien ja syrjäytyneiden historiaa, eikä seksityötä viranomaisten ja kontrollin näkökulmasta.

Vainio-Korhonen oli pohtinut paljon tutkimusetiikkaa ja sitä, miten kertoa naisista ja heidän työstään. Hänen ratkaisunsa oli tuoda naiset esiin mahdollisimman moniulotteisesti ja kertoa siitä maailmasta, jossa naiset elivät ja työskentelivät. Hän halusi tuoda esille naisten oman toimijuuden sekä kaupungin olot. Kirjaa varten tehtiin kartta, jossa näkyi, missä tarkastusnaisia asui ja missä majataloissa tms. heitä työskenteli. Tälläkin tavoin kirjassa piirretään kokonaiskuvaa kaupungista. Naisista puhutaan omilla nimillään, ja silläkin tavalla heille annetaan sama ihmisarvo kuin kirjassa manituille poliiseille tai muille kaupunkilaisille.

Tietoa siitä, että naiset olivat poliisikamarin kirjassa tarkastusnaisia ei viety kirkonkirjaan eli sen ajan väestörekisteriin. Siihen ei siis suhtauduttu samalla tavalla kuin tuomioihin tai esimerkiksi aviottomiin lapsiin. Tieto siitä, jos oli ollut sukupuolitautisairaalassa, saatettiin merkitä. Eli se, että oli merkitty tarkastusnaiseksi, ei vielä poistanut avioliiton mahdollisuutta, mutta tuomio kehruuhuoneeseen sulki avioliiton pois melko varmasti. Tarkastusnaisista monet solmivat myöhemmin avioliiton, ja heitä vihittiin ihan kunniallisesti ”i skrud”. Sulhasina oli venäläisiä sotilaita, merimiehiä tai kisällejä.

Turku oli ensimmäinen kaupunki Suomessa, jossa seksityöläisille alettiin tehdä sukupuolitautitarkastuksia. Lääkintöhallituksen antoi 1838 määräyksen, jonka mukaan kasarmipaikkakunnilla tarkastettava ”moraalittomaksi tunnettu naisväki” kuppatartuntojen estämiseksi. Turussa venäläisen sotaväen komentaja Carl von Derschau oli aktiivinen tarkastusten suhteen ja vaati ”irstaiden naisten” poistamista kaupungista. Ennen paloa Turussa oli noin 2000 venäläistä sotamiestä, palon jälkeen noin 600–1 200. Tämän lisäksi kaupungissa oli venäläisiä santarmeja. Turun Poliisikamari määräsi 26.10.1838, että ”kaikki kaupungissa oleskelevat naisihmiset, joita epäillään kevytmielisestä ja irstaasta elämästä” tulisi velvoittaa sukupuolitautitarkastuksiin joka toinen kuukausi, tai useammin, jos siihen oli syytä. Tarkastuksia tehtiin seuraavan 10 vuoden ajan. Ensimmäinen määräys keisarilta pakollisista kuppatarkastuksista oli tullut jo 1811. Keisarin määräyksessä mainittiin paitsi ”vähemmän hyveelliset naiset”, myös merimiehet ja vangit eli miehiäkin tutkittiin.

Turun kuppasairaala oli Suomen suurin ja vanhin. Kuppaa pelättiin, sillä se oli käytännössä parantumaton sukupulitauti ennen penisilliinin keksimistä. Kuppaa hoidettiin elohopealla, joka kuivatti rakkulat, mutta ei parantanut tautia. Kuppa palaa usein toisen tai kolmannen vaiheen versiona, ja kolmannen vaiheen kuppa vaurioittaa aivot tai sydämen ja tappaa. Lisäksi kuppa levisi myös sikiöön äidistä raskauden aikana.

Turun poliisilaitoksen arkistossa sälytettävässä terveyspäiväkirjassa seurattiin tarkastusnaisten kuppatarkastuksia, mutta myös esimerkiksi raskauksia eli se toimi tavallaan neuvolakorttina. Naisille oli usein muunkinlaisia ongelmia, kuten irtolaistutkintoja, varkauksia tai juoppoutta – eli yleistä köyhyyttä ja syrjäytymistä. Heidän taustansa oli yleensä köyhä, ja puolet oli isättömiä tai uusperheistä. Valtaosa oli kuitenkin aviolapsia. Heillä oli usein lukutaidottomuutta ja oppimisvaikeuksia. Tarkastusnaisista ainakin viisi konfirmoimattomia, sillä vaikka he olivat yrittäneet oppia lukemaan, se ei vain onnistunut. Tällöin ei ollut mahdollisuutta avioliittoon.

Tarkastusnaisten raskaudet ja synnytykset sujuivat aika tavalla samoin kuin muidenkin naisten eli heillä oli toimivat verkostot. Lapset saivat usein kaksi kaunista nimeä ja heillä oli kummeja ihan niin kuin muillakin lapsilla. Lapset syntyivät yleensä kotona. Vain 15 lasta syntyi turkulaisissa synnytyssairaaloissa, jotka olivat köyhille naisille, joilla ei ollut muuta paikkaa.

Kuuden viikon lapsivuodeajan päätti kirkotusseremonia, joka oli rukous synnyttäneen puolesta ja kiitos lapsesta. Aviottoman lapsen äidillä kirkotukseen liittyi syntisen ripittäminen ja sakkojen maksu. Osa tarkastusnaisista jätti kirkottamisen hoitamatta pitkäksi ajaksi.
Oli siis naisen oma päätös, hoitiko kirkottamisen vai ei. Luther piti kirkottamista juutalaisena tapana, sillä luterilaisen liturgian mukaan synnyttäjä ei ole saastainen. Kirkottaminen säilyi seremoniana, se vain muuttui kiitokseksi lapsesta.

Tarkastusnaisten elämäntapaa kutsuttiin irstaaksi, pahatapaiseksi, paheelliseksi, säädyttömäksi, kuljeskelevaksi… samat adjektiivit sopivat miehiin. Ei erityisesti syytetä seksin myynnistä, sehän ei varsinaisesti kiellettyä, vaan arvostelu liittyy elämäntapaan yleensä, laajempaan yhteiskunnallisen luottamuksen menetykseen. Irtolaiset tuomittiin kansalaisluottamuksensa menettäneinä, pahantapaisina, yhteiskunnalle vaarallisina. Heidän läheisensä eivät nähneet heitä välttämättä sillä tavalla, he olivat aina jonkun tyttäriä tai äitejä tai naapureita. Tarkastusnaisia tuomittiin kehruuhuoneeseen irtolaisuudesta tai julkijuoppoudesta, mutta he eivät syyllistyneet esimerkiksi lapsenmurhiin. Ehkä siihen ei ollut tavallaan syytä, kun maine oli jo menetetty.

Puolet naisista sairastui ja hoidettiin kuppapotilaana kuurihuoneessa. Hoito oli ilmaista, kivuliasta ja ikävää, ja se kesti pari kuukautta.




Retki Luostarinmäelle 7.5.2019

Kävimme tutustumassa viiteen pihaan, joissa kaikissa oli asunut tarkastusnaisia. Olen käynyt Luostarinmäellä aiemminkin, mutta tämä käynti oli tavallaan aidompi, sillä puhuttiin siellä oikeasti joskus asuneista henkilöistä, eikä kuvitelluista käsityöläisistä – vaikka sinänsä pidän nyky-Luostarinmäkeäkin hienona paikkana ja ideaa käsityöläisten verstaista toimivana. Tarkastusnaisten elämän karuutta on hieman helpompi yrittää ymmärtää, kun voi kuvitella heidät asumaan ahtaisiin tiloihin meluisaan pihapiiriin. Oikeastaan sitä taustaa vasten on vaikeampi ymmärtää sitä, että niistäkin oloista joku nousi vielä parempaan asemaan ja jatkoi elämäänsä tavallisena aviovaimona. Sama ahtaus toki jatkui varmasti edelleen, mutta ehkä elämästä tuli ainakin hieman ennakoitavampaa, eikä tarvinnut koko ajan pohtia, mistä seuraavan lantin saisi tienattua.

Elämän raadollisuus näkyi kierroksella hyvin. Turun palon jälkeen oli kova asuntopula, joten jotkut rakennuttivat välittömästi vuokrakasarmeja, pieniä asuntoja tonttinsa nurkkaan ja ansaitsivat toisten onnettomuudella. Tietysti voi ajatella, että tilanne olisi ollut vielä huonompi ilman tätä yritteliäisyyttä. Tarkastusnaisten ajasta on kulunut jo noin 180 vuotta, joten on ymmärrettävää, että se tuntuu kaukaiselta. Yksityisyys, perheen ja perheenjäsenten tarvitsema oma tila on muuttunut aivan erilaiseksi. Muutos ei ole tapahtunut hetkessä, vielä toisen maailmansodan jälkeen alivuokralaiset olivat tavallisia, samoin kuin jonkun sukulaisen majoittaminen ”kortteerissa” esimerkiksi hänen aloittaessaan työt tai opiskelun kaupungissa. Nykyinen standardi, jossa jokaisella on melkein yksityinen wc kuulostaisi varmaan 1840-luvun ihmisistä yhtä oudolta ja ehkä pelottavaltakin kuin meistä heidän aikaisensa väen- ja melunpaljous.

Käynti Luostarinmäellä konkretisoi käsitystä siitä, miten monenkirjavaa elämä, myös tarkastusnaisten elämä oli. Nykyäänkin voi olla vaarallista luokitella joku vain kapeaan siiloon, vaikka yliopisto-opiskelijaksi, sillä tämän statuksen lisäksi henkilö on aina paljon muutakin. Samalla tavoin tarkastusnainen oli osa yhteisöä, jossa hänellä saattoi olla ihan erilainen rooli riippuen siitä, oliko hän taustaltaan kunnioitetun kätilön tytär, aatelismiehen melkein äpärä vai mieleltään jotenkin sairas. Turvaverkot, kokemukset ja käsitys tulevaisuuden mahdollisuuksista eivät olleet mitenkään yhtenevät, ja olisi aikamoista aliarviointia luokitella naiset pelkästään heidän yhden ansaintakeinonsa perusteella.

Turkulaisista tarkastusnaisista ja syrjäytyneisyydestä

Kirsi Vainio-Korhosen Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa perustuu Turun poliisilaitoksen veneeristen tautien tarkastuskirjaan, jota pidettiin vuosina 1838–1848. Tarkastuksen syynä ei ollut huoli naisista, vaan heidän asiakkaistaan, sillä kuppa oli pelätty ja vaarallinen sukupuolitauti. Vainio-Korhosen tutkimus keskittyy tarkastusnaisiin henkilöinä, sekä heidän elinpiiriinsä, eikä niinkään seksityöhön. Kirjan alaotsikko on ”Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa”. He ovat tietysti kirjan ytimessä, ja ovat valikoituneet siihen, koska ovat päätyneet tarkastuskirjaan. Siitä huolimatta seksityö on vain yksi osa heidän elämäänsä, ja enemmänkin keskitytään kuvaamaan huono-osaisuutta ja köyhyyttä edelleen 1827 tulipalon seurauksista kärsivässä Turussa. Asuntopula vaivasi, eivätkä puutarhat ja puistot olleet vielä ehtineet kasvaa, vaan kaupunki oli karu ja harmaa. Tätä taustaa vasten syrjäytymistä ja vaikeuksia on helpompi ymmärtää. Vainio-Korhosen kuvaus siitä, miten hänen omatkin ajatuksensa ja tutkimuksensa muuttui, kun hän sai enemmän selville naisten elämästä, oli mielenkiintoista. Omien ennakkoluulojen tai ennakkoasetelmien tunnistaminen ja niistä irti pääseminen on tutkijalle aiheesta riippumatta tärkeää.

Prostituutiota ei sanana vielä käytetty Suomessa tai Ruotsissa ennen 1850-lukua. Koska kaikki seksi avioliiton ulkopuolella oli kiellettyä, oli tavallaan turhaa kieltää erikseen maksullista seksiä. Irtolaisuus eli elämä ilman hyväksyttyä työtä tai asuinpaikkaa sen sijaan oli kiellettyä. Vaikka olisi ollut asuinpaikka, mutta työpaikka puuttui, eikä ollut raskaana tai huollettavana ollut pieniä lapsia, kyseessä oli laillisen suojelun puute – tällaisia olivat turkulaiset irtolaisuudesta tuomitut tarkastusnaiset. Suojelun puute oli oleellisempaa kuin elintavat, vaikka varmaan nämä usein korreloivat keskenään.

Avioseksikin ostettiin tavallaan rahalla, kun avioliitto oli ”kauppa” samankaltaisesta yhteiskuntaluokasta tulevien puolisoiden välillä. Tilanne muuttui vasta, kun tunteet ja romanttinen rakkaus tulivat tärkeiksi 1800-luvun aikana. On mielenkiintoista, että samalla kun romanttinen rakkaus tuli tärkeäksi avioliittoa solmittaessa, vaimosta ja äidistä muokkautui epäeroottinen hahmo. Tieteen kehityksen ajattelisi toimivan yleensä yhteiskunnan eduksi, mutta avioliiton ja perheen kannalta käsitys naisen nautinnon tarpeellisuudesta lasten saamiseksi olisi voinut olla ihan hyvä harhakäsitys. Tieteen kehittymättömyys ja julmuus näkyi siinä, miten rotuhygienian ja tieteellisen luokittelun nimissä prostituoiduista saatiin oma muista, normaalista, poikkeava ihmislajinsa.

Tarkastuskirjan naisiin ei suhtauduttu täysin yksituumaisesti, sillä kuppatarkastusten tai sairastettujen sukupuolitautien lisäksi kirjaan merkittiin synnytykset, aviottomat lapset, irtolaisuus ja muuten irstaaksi katsottu elämä. Heillä oli muuta elämää tarkastusten ja mahdollisen seksityön ohella eli 1800-luvun alkupuolen seksityöläisyys poikkesi vielä huomattavasti vuosisadan lopun ohjesääntöisetä prostituutiosta, jota on tutkittu paljon enemmän, ja joka usein on se diskurssi, jonka prostituutioon yhdistämme. Vainio-Korhonen suhtautui kirjassa tarkastusnaisiin minusta ihan samalla tavalla, empaattisesti ja laaja-alaisesti, kuin aiemmassa kirjassaan kätilöihin (Ujostelemattomat : kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa). Hän käyttää termiä tarkastusnainen tai seksityöläinen, ja käyttää heidän oikeita nimiään perustellen näinkin, että heidän elämänsä oli yhtä arvokas kuin muidenkin kirjassa mainittujen henkilöiden.

Käsite omasta tilasta yksityisyydestä oli 1800-luvulla hyvin erilainen kuin nykyään. Köyhän perheet asuivat yhdessä huoneessa, jossa usein asui vielä muitakin sukulaisia tai toinen köyhä perhe. Esimerkiksi Luostarinmäki oli tällaista köyhää asuinaluetta, johon tonttien omistajat olivat saattaneet rakentaa lisääkin tilaa, vuokrakasarmeja, ansaitakseen palon jälkeisellä asuntopulalla. Kaupungin laita-alueet olivat vähävaraisten leskien tai yksinäisten naisten suosiossa edullisuutensa vuoksi. Lisäksi siellä saattoi elellä vähän kauempana viranomaisten otteesta. Tarkastusnaisia asui joka puolella Turkua, ei voida erottaa mitään erityistä ”punaisten lyhtyjen aluetta”. Siinäkin mielessä ajan henki on ehkä ollut jollakin tavalla pragmaattinen, aviotonta seksiä, irtolaisuutta tai juoppoutta ei ole hyväksytty ja siitä on rangaistu, mutta ihmiset on silti hyväksytty yhteiskuntaan.

Luostarinmäen kierros toi uutta konkretiaa entuudestaan tuttuun käsityöläismuseoon. Museoalue on viehättävä, ja on ollut aikanaan hyvä oivallus yhdistää käsityöläisyys ja tulipalosta säilynyt puutalokortteli. Korttelin taloilla olisi muitakin tarinoita kerrottavana. Esimerkiksi Luostarinmäen postin tontilla sijaitsi aikanaan Elménin lasken krouvi, jossa työskenteli krouvipiikoina useampiakin tarkastusnaisia. Luostarinmäellä asui myös isänsä puolelta aatelissyntyinen Maria Wellingk. Hänen äitinsä oli perheen taloudenhoitaja, eikä lapsia jossakin vaiheessa solmitusta avioliitosta huolimatta hyväksytty aatelisiksi. Myöhemmin Maria Wellingk meni merimiehen kanssa naimisiin ja muutti Poriin. Luostarinmäellä asui muun muassa Anna Lundahn yhdessä kätilönä työskentelevän äitinsä Anna Herlinin (Lundahn) kanssa. Anna Herlin oli taitava ja alueella paljon käytetty kätilö, monen lapsen kummi. Hänen Anna-tyttärensä sai aviottoman lapsen, sairasti kupan ja päätyi tarkastusnaiseksi, mutta solmi sen jälkeen avioliiton räätälinkisällin kanssa. Kätilö oli oman aikansa luottohenkilö. Heidänkin tarinansa saisi tulla kerrotuksia osana Luostarinmäen moni-ilmeistä historiaa. En ole aiemmin ajatellut, miten erilainen nyt vehreä Luostarinmäki on ollut 1800-luvun alun väenpaljoudessa eläimineen, jotka ovat luultavasti syöneet kaiken vähänkin kasvavan. Nykyisen, idyllisen Luostarinmäen rinnalle voisi nostaa vaikka temaattisen opastuskierroksen avulla ”todellisen Luostarinmäen”, sen köyhät selviytyjät.

Tarkastusnaisten tarinat ovat monimuotoisia. Ei voi sanoa, että heidän menneisyydessään olisi jotain, joka suoraan määrittäisi seksityöläiseksi päätymistä. Usein esiintyviä piirteitä ovat köyhyys, juoppous tai varastelu, isättömyys tai aviottomuus, oppimisvaikeudet sekä omat aviottomat lapset. Konfirmoimattomuus esti naiselta avioitumisen, joten oppimisvaikeudet saattoivat olla syrjäytymisen syy. Oli tavallaan pysähdyttävää, kun luennolla todettiin oppimisvaikeuksia olevan noin seitsemällä prosentilla kansasta. Nykyaika ei ole välttämättä yhtään 1800-lukua helpompi siinä, etteivätkö oppimisvaikeudet, peruskoulun jääminen kesken tai koulutuksen jääminen pelkkään peruskouluun ennakoisi syrjäytymistä, köyhyyttä ja vaikeuksia selviytyä. Yhteiskunnan tuki on ainakin periaatteessa parempi, mutta hyväksyntää ja oman yhteisön tukea voi olla jopa vaikeampaa saada. Tarkastusnaisten tyttäristä tuli joskus myös tarkastusnaisia. Syrjäytyneisyys periytyi, niin kuin se saattaa tehdä nykyäänkin. Toisaalta yllättävästikin osa tarkastusnaisista tai ainakin heidän lapsistaan solmi ihan hyvän avioliiton, ja pääsi pois tarkastuskierteestä.

Tarkastusnaisten raskauksia seurattiin kuukausittaisissa tarkastuksissa. Lapset jäivät yleensä äitiensä hoitoon, jos jäivät eloon. Kuppa tarttui äidistä lapseen, ja lapsikuolleisuus oli suurta kaikissa yhteiskuntaluokissa. Turkulaisten tarkastusnaisten kohdalla tilanne ei ollut kuitenkaan läheskään yhtä paha kuin esimerkiksi Helsingissä myöhemmin ohjesääntöisen prostituution aikana. Lapsen jääminen äidille ja omat turvaverkot kannattelivat. Lapsille oli annettu silmiinpistävän kauniita nimiä, josta voisi ajatella heihin liitetyn toiveita paremmasta tulevaisuudesta. Naiset saattoivat valita nimet itse, joten heidän ei ollut pakko pitäytyä suvun perinteisissä nimissä. Tarkastusnaisten lapsilla saattoi olla kummeina käsityöläismestareitakin, joten aviottomuus ei ollut mikään toivoton stigma.

Tarkastusnaiset olivat köyhiä, ja syyllistyivät jossakin määrin juoppouteen, näpistelyyn ja irtolaisuuteen, joista heitä tuomittiin. Lähteiden perusteella Heidän asioitaan käsiteltiin poliisikamarilla ja oikeuslaitoksessa melko samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin eli he olivat toimijoita, joiden kertomusten todenperäisyys pyrittiin selvittämään ja toimimaan oikeudenmukaisesti. Toki he saivat kutsumanimiä, kuten kirjan Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa, ja joihinkin useimmin vaikeuksiin joutuneisiin lääkärikin suhtautui jo tuskastuneesti. Pääsääntöisesti heihin suhtauduttiin asiallisesti, ja kirjoitustaidottomat ja köyhät naiset rohkenivat haastaa ja kiistää heihin kohdistettuja toimia. Oman tukiverkon täytyi olla kohtuullisen hyvä, jotta tämä oli mahdollista. Oman oikeuden hakeminen on vaatinut itsetuntoa, käsitystä omasta arvosta. Voisiko tähän olla syynä naisten ”pahatapaisuus”, halu elää omien sääntöjensä mukaan, eikä yhteiskunnan normien? Ehkä joillakin, tätä puoltahan Anna Kontula on nostanut esille nykyajan seksityöläisyyteen liittyen. Useammalla syynä oli varmaankin pakkotilanne, pragmaattisuus, kun leipä- ja vuokrarahat oli saatava kasaan, eikä kehruuhuoneelle halunnut joutua, jos se jotenkin oli vältettävissä.