Salpalinja – moderni linnoitus Suomessa

Suomessa itärajan linnoittamista alettiin vahvistaa vapaaehtoisvoimin 1930-luvun lopulla. Vapaaehtoiset koostuivat muun muassa suojeluskuntalaisista ja muista isänmaallisista nuorista miehistä, jotka rakensivat kenttälinnoitteita ja panssarivaunuesteitä Karjalan Kannakselle. Vapaaehtoisissa linnoitustöissä oli mukana jopa 60 000 henkeä. Syksyllä 1939 Suomi järjesti ylimääräiset kertausharjoitukset, käytännössä liikekannallepanon, ja linnoitustyöt jatkuivat alueelle siirrettyjen joukkojen voimin sekä Kannaksella että pohjoisempana Laatokan Karjalassa ja sieltä rajalla Sallaan ja Petsamoon saakka.[1] Kannaksen pääpuolustusaseman taakse rakennettiin lisäksi V-linja eli Väliasema ja sen taakse T-linja Viipuri–Kuparsaari-välille. Kumpaakaan ei saatu valmiiksi ennen talvisodan syttymistä.[2]

Suomen ja Neuvostoliiton rajan siirryttyä lännemmäksi talvisodan jälkeen aloitettiin uuden puolustusaseman rakentaminen välirauhan aikana, jo keväällä 1940. Silloin sitä kutsuttiin yksinkertaisesti pääpuolustusasemaksi. Neuvostoliiton pelättiin ennemmin tai myöhemmin aloittavan uuden hyökkäyssodan Suomea vastan.  Jatkosodan aikana rakennustyöt keskeytettiin rintaman siirryttyä kauemmas, ja puolustuslinjan aseistusta, kalusteita, piikkilankaa ja estekiviä siirrettiin uusiin asemiin. Neuvostoliiton aloitettua suurhyökkäyksen kesällä 1944 ja vetäytymisvaiheen alettua linnoitustyöt aloitettiin uudelleen kiireellisinä. Salpalinja eli linnoitteiden ketju Suomenlahdelta Salpausselän, Savonlinnan ja Suomussalmen kautta Sallaan sai nimensä kesällä 1944 ylipäällikkö marsalkka Mannerheimin hyväksyttyä nimen Suomen Salpa.[3] Samaan aikaan Salpalinjan kanssa rakennettiin Harpaskogin puolustusketju Hangon ja Raaseporin läheisyyteen sekä rannikkolinnakkeita, ilmatorjuntalaitteita kaupunkeihin sekä linnoitteita Lappiin.[4] Keskityn tässä kuvailemaan Salpalinjaa, sen rakennetta, elämää puolustuslinjalla sekä nykyistä matkailukäyttöä.

Salpalinjan linnoitteet

Salpalinjalle rakennettiin kesällä 1944 yli 700 teräsbetonista kestolinnoituslaitetta. Pääosa niistä sijaitsee Suomenlahden rannikon ja Saimaan välisellä alueella, mutta kenttälinnoitteita on koko 900 kilometriä pitkällä puolustuslinjalla. Panssarivaunun kiviesteitä rakennettiin yli 200 kilometriä. Kiviesteitä louhittiin kalliosta.[5]

Linnoittamista johti ja organisoi maavoimien komentajan alainen Linnoitustoimisto. Linnoitusten suunnittelu- ja rakennustöitä vaivasi pula ammattitaitoisesta työvoimasta. Kestolinnoitteiden rakentamisessa käytettiin yksityisiä rakennusliikkeitä. Linnoitustyömaa oli valtava. Sen ollessa suurimmillaan 1941 siellä työskenteli noin 35 000 henkilöä, ja huoltotöissä oli 2 000 lottaa. Rakennustyöt haluttiin tietysti pitää mahdollisimman hyvin salassa Neuvostoliitolta, jotta linnoituslaitteista ja niiden sijainnista ei leviäisi tietoa. Vaikka ainakin osa vakoilutoiminnasta oli ilmeisesti melko epäammattimaista, tietoa puolustuslinjasta siirtyi myös rajan yli.[6]

Salpalinjan linnoituslaitteet voidaan jakaa kenttä- tai kestolinnoitteisiin niiden rakennustavan ja käytettyjen materiaalien perusteella. Kenttälinnoitteet ovat luonteeltaan tilapäisiksi rakennettuja, ja niissä on käytetty rakennusaineena lähinnä puuta. Sotaväki on voinut rakentaa niitä itse. Tällaisia linnoitteita ovat muun muassa taistelu- ja yhdyshaudat, puu- ja maarakenteiset tuliasemat ja majoituskorsut. Kestolinnoitteet pyrittiin rakentamaan nimensä mukaisesti sään vaikutuksia vuosia kestäviksi, joten niissä käytettiin betonia ja terästä. Niiden rakentaminen vaati erityisiä työvälineitä ja -koneita sekä ammattitaitoista työvoimaa. Tällaisia olivat esimerkiksi teräsbetoniset korsut, kallioluolarakenteet ja teräspesäkkeet.[7]

Puolustuslinjaa rakennettaessa pyrittiin mahdollisuuksien mukaan hyödyntämään maastoa eli soita tai vesistöjä ei linnoitettu, vaan ainoastaan kannakset. Joissakin paikoissa myös rantoja linnoitettiin talviolosuhteiden tai maihinnousun varalta. Taisteluhaudat ja tulenjohtokorsut pyrittiin rakentamaan edessä olevaa maastoa korkeammalle, kun taas teräsbetoniset konekiväärikorsut sijoitettiin alas laajan ampumasektorin mahdollistamiseksi. Majoituskorsuja rakennettiin sekä etulinjaan että taemmas. Pääpuolustuslinjan eteen rakennettiin kenttälinnoitettuja etuvartioasemia sekä kiviesteitä. Toisaalta myös pääpuolustuslinjan taakse yritettiin rakentaa taaempia puolustuslinjoja, jotta saataisiin syvyyttä ja varmuutta puolustuslinjan pitävyyteen varsinkin tärkeimpien teiden kohdalla. Syvimmillään Salpalinja oli Luumäellä, jossa pääpuolustuslinjan edessä oli etuvartioita ja panssariesteitä, ja takana useampikin puolustuslinja. Linjojen taustoille oli sijoitettu epäsuoraa tulta ampuvat tykkipatterit, joilla oli tarkoitus tulittaa etumaastoon.[8] Tykkipattereita oli sijoitettu myös kestolinnoitettuihin tykkiasemiin.[9]

Linnoitteita yhdistivät maahan kaivetut tai kallioon louhitut yhdys- ja taisteluhaudat. Niistä tehtiin keskimäärin 1,5 metriä syviä ja vajaa kaksi metriä leveitä. Ne mutkittelivat kääntyen aina noin 5–7 metrin välein, jotta haudassa räjähtävän ammuksen sirpaleiden leviämisen vaikutus estettäisiin. Hautoja tuettiin lähinnä puurakentein, joskus harvoin betonilla.[10] Ampumakuopat eli poterot olivat yksinkertaisimpia kenttälinnoitteita. Taisteluhaudoissa oli ampumasyvennyksiä ja ampumapesäkkeitä, jotka olivat puuriu’uilla tuettuja. Ampumapesäkkeisiin saattoi olla sijoitettu myös konekiväärejä, tai sitten niille oli rakennettu hirsillä tuettu ja rakennettu pesäke, jota saatettiin vahvistaa ulkopuolelta betonikatolla ja -seinillä. Suorasuuntausta ampuvia panssaritorjuntatykkejä oli sijoitettu sekä avonaisiin että kenttälinnoitettuihin asemiin, jotka muistuttivat konekiväärien asemia, mutta olivat suurempia. Sodan loppuvaiheessa Salpalinjalle rakennettiin panssarikauhulle eli olalta laukaistavalle singolle sopivia pesäkkeitä. Kaari- tai suorasuuntaustulta ampuvien tykkipattereiden asemat ovat monen muotoisia, koska tykkikalusto oli kirjavaa. Pattereissa oli tykkejä kahdesta neljään. Niiden ympärillä oli erillisiä varasto- ja majoituskorsuja.[11] Linnoitteet on rakennettu torjumaan jalkaväen ja panssarivaunujen hyökkäystä. Panssarivaunu oli voimakas ase, jonka etenemisen torjuntaan on linnoitteissa keskitytty.

Kestolinnoitteet olivat lujuusluokaltaan eriasteisia teräsbetonisia korsuja ja -pesäkkeitä tai tunneleita. Kestolinnoitetuissa konekiväärillä tai panssaritorjuntatykillä aseistetuissa korsuissa oli myös majoitustilat. Lisäksi kallioon louhittujen tunnelien oli tarkoitus toimia majoitustiloina. Niitä oli louhittu 25 kpl, ja niihin oli rakennettu keskuslämmitys ja ilmanvaihto. Korsuja rakennettiin myös tulenjohto- ja majoituskäyttöön. Korsut rakennettiin maahan kaivettuihin kuoppiin tai louhittiin kallioon. Vihollisen puoleinen betoniseinä oli vahvuudeltaan jopa 230 cm ja katto 210 cm. Betoni oli tiheästi raudoitettua ja rakenteet peitettiin ulkopuolelta kiveyksellä. Korsun sisäänkäynnin yhteydessä saattoi olla lähipuolustukseen tarkoitettu ampuma-aukko, sekä pudotusputki, jonka avulla saattoi pudottaa käsikranaatteja korsun ulko-oven eteen. Ulko-oven jälkeen oli pieni sulkuhuone, jolla sisäänkäynti saatiin kaasutiiviiksi.[12] Korsusta tähystettiin katolla olevan teräksisen tähystyskuvun kautta, jonne noustiin kuvun alla olevasta kupukammiosta, joka voisiin sulkea kaasutiiviiksi muusta korsusta.[13] Tulenjohtokorsuissa oli tulenjohtokupu, jossa oli tulenjohtoperiskooppi. Niissä on saattanut olla myös betoninen avokuilu kaukoputkea varten. Samoin konekiväärejä sijoitettiin myös teräksisiin kupuihin eli konekiväärikupukorsuihin tai pesäkkeisiin, joissa ei ollut majoitustiloja.[14]

Kenttälinnoitetut majoituskorsut oli kaivettu maahan tai louhittu kallioon. Niissä oli yleensä lämmitys.[15] Kestolinnoitetuissa majoituskorsuissa oli puulämmitteinen liesi tai kamiina. Ilmanvaihto oli hoidettu käsikäyttöisillä ilmanvaihtokoneilla, ja siihen voitiin asentaa myös kaasusuodattimet. Korsuihin oli vedetty kaapelit puhelinyhteyksiä varten yhdyshautoja pitkin, ja niiden ulkoseinissä oli metallitangoista tehdyt radioantennit.[16] Jatkosodan aikana saatiin käyttöön kalusto, jolla voitiin valaa pienikokoisia, 8-9 hengelle tarkoitettuja, pallonmuotoisia, teräsbetonisia majoituskorsuja. Näitä rakennettiin kesällä ja syksyllä 1944 yli 200 kappaletta.[17]

Puolustuslinjan edessä oli piikkilanka- ja kiviesteitä. Panssarivaunujen etenemistä suunniteltiin vaikeutettavan myös tulvituksin. Kiviesteitä oli yleensä kahdesta neljään peräkkäisessä rivissä, ja niiden piti olla 170 cm korkeita niin että, 50 cm oli upotettu maahan. Kivien välin piti keskeltä mitattuna olla noin kaksi metriä. Salpalinjalla on myös kaivantoesteitä, rinneleikkauksia ja tulvitusjärjestelmiä, esimerkiksi Luumäellä, joilla pyrittiin hyödyntämään alueiden vesistöjä ja säätelemään niiden vedenkorkeutta.[18]

Salpalinja matkailukohteena

Salpalinjalla ei koskaan taisteltu, koska Neuvostoliiton eteneminen pysähtyi Kannaksella. Salpalinjalla oli kuitenkin merkitystä sekä oman puolustuksemme henkisenä selkärankana että Neuvostoliiton harkinnassa: puna-armeija tiesi, että edessä oli vielä vahva puolustuslinja. Salpalinjan innoittaminen päättyi jatkosodan loputtua. Joitakin betonikorsuja kunnostettiin 1949 Reserviupseerikoulun opetuskäyttöön. Salpalinjan linnoitteita pidettiin osin kunnossa vielä sodan jälkeen, ja sillä katsottiin olevan operatiivista merkitystä 1980-luvulle asti.[19] Salpalinjaa kohtaan alettiin tuntea sotahistoriallista ja museaalista mielenkiintoa 1970-luvulta alkaen. Toisen maailmansodan aikaisia linnoitteita alettiin suojella samaan aikaan muuallakin Euroopassa.[20] Bunkkerimuseo Virolahdella ja Salpalinja-museo Miehikkälässä avattiin 1980-luvulla. Puolustusvoimat luopui Salpalinjasta kokonaan vasta 2003.[21] Suomessa talvi- ja jatkosodan merkitys on suuri, torjuntavoitto ja itsenäisyyden säilyminen on iso osa historiaamme. Menetettyämme Karjalan Kannaksen sodan puolustuslinjat ja taistelupaikat jäivät rajan taakse. Sekin varmasti nosti mielenkiintoa Salpalinjaa kohtaan.

Toisen maailman sodan aikainen Salpalinja liittyy moderniin, 1900-luvun totaaliseen sodankäyntiin. Sen sota- ja kulttuurihistoriallinen arvo on merkittävä. Koska Salpalinjan sijainti on kohtuullisen syrjäinen, ja sillä katsottiin pitkään olevan sotilaallista merkitystä, sen rakenteet ja rakennelmat ovat suureksi osaksi säilyneet aika hyvin autenttisina kertomaan tarinaansa. Säilyttäminen on mielenkiintoinen kysymys: alue on niin laaja, että luonto hoitanee osan linnoitteista, ja osa säilytetään entistäen museoalueilla.[22] Ne kertovat paitsi sodan kulusta ja tavasta käydä sotaa, myös yhtenäiskulttuurista ja valtavasta ponnistuksesta, joka rakentaminen aikalaisille oli. Kun luonto valtaa linnoitteita ja muuttaa maisemaa, on siinäkin oma ympäristöarvonsa. Salpalinjaan verrattuna esimerkiksi Turun ilmatorjuntatykkiasemien kohtalo on ollut aika erilainen: sijaitessaan lähellä kaupunkia niihin on ollut helppo päästä, eikä niistä ole muodostunut autenttisia sodan muistomerkkejä, vaan niiden luonne on päinvastoin muuttunut eräänlaisiksi graffititaideteoksiksi.[23] Uusiokäyttö on tietysti tavallaan hyvä asia, mutta toivoisin silti Salpalinjan säilyvän jatkossakin oman luonteensa mukaisena.

Salpalinja on sodan muistomerkki, joka samalla kertoo rakennustaidosta, linnoitustaidosta sekä kansallisesta identiteetistä. Sitä voisi jopa kutsua suomalaisen kekseliäisyyden ja sisun monumentiksi.[24] Olen käynyt Vehkalahden Bunkkerimuseossa ja Miehikkälässä sijaitsevassa Salpalinja-museossa. Linjan rakennustyön valtavuutta olisi vaikea ymmärtää sitä näkemättä. Museoalueilla esitellään Salpalinjan rakentamista ja linnoitustyön arkea. Museot ovat tietysti sotahistoriallisesti, sotastrategisesti mielenkiintoisia, mutta vielä enemmän minuun teki vaikutuksen koko rakennustyön massiivisuus: miten valtava työ sen aikaisin keinoin on ollut rakentaa panssariesteitä, korsuja ja tykkipesäkkeitä.

Virolahden Bunkkerimuseo on museokorttikohde, mutta Miehikkälän Salpalinja-museo ei ole. Bunkkerimuseossa on ehkä hieman markkinointihenkisempi ote, sillä siellä tarjotaan esimerkiksi mahdollisuutta yöpyä pallokorsussa, sinne on rakennettu Tuntematon Sotilas -elokuvaan perustuva Tuntemattoman polku ja siellä on mahdollisuus osallistua näytelmälliseen ”majuri Notzin” vetämään korsupiknik-kierrokseen. Toki Salpalinja-museossakin järjestetään esimerkiksi lasten syntymäpäiviä.[25] Minusta tällaiset ovat hyviä tapoja käyttää museon tiloja ja tuoda niitä toiminnallisemmiksi, vaikka myönnän kyllä miettineeni, onko oikein tehdä viihteellistä niin kamalasta asiasta kuin sota, enkä oikein osaisi kuvitella tarjoavani lapsille syntymäpäiväkakkua korsussa. Aikuisille teemat, elävöittäminen ja tarinallisuus toimii paremmin. Koskettavuuden lisääntyessä muisto Suomen kohtalonhetkistä säilyy elävänä, ja se on minusta edelleen tärkeää.

Lähteet

Aura Otto, Salpalinjan rakentajat, 96–103. Teoksessa Järvinen Heikki, Lahti Teppo, Paukkunen Erkki ja Vainio Jukka (toim.), Salpalinja – itsenäisyyden monumentti. Salpalinjan perinneyhdistys ry: Lahti 2017.

Bunkkerimuseo. Salpakeskuksen internet-sivut. http://www.salpakeskus.fi/fi/bunkkerimuseo-0>. Luettu 25.3.2019.

Kauppi Ulla-Riitta, Salpa-asema muistomerkkinä, 81–95. Teoksessa Länsivaara Ilkka ja Tolmunen Arvo, Salpa-asema – Sodan monumentti. Puolustusvoimien koulutuksen kehittämiskeskus: Helsinki 1994.

Kylmälä Mikko, Kuinka salata Salpalinja – Salpa-aseman salassapitämiseksi tehdyt ratkaisut vv. 1940–1941. Miehikkälän Salpamuseon julkaisuja 3: Saarijärvi 2016.

Lagerstedt John, Inventointiraportti. Salpalinja. Sotahistoriallisten kohteiden arkeologinen inventointi 2009–2012. Museovirasto. Kulttuuriympäristön hoito, arkeologiset kenttäpalvelut.

Lyijynen Elina, Salpalinja matkailukohteena, 188–196. Teoksessa Järvinen Heikki, Lahti Teppo, Paukkunen Erkki ja Vainio Jukka (toim.), Salpalinja – itsenäisyyden monumentti. Salpalinjan perinneyhdistys ry: Lahti 2017.

Länsivaara Ilkka ja Tolmunen Arvo, Salpa-asema – Sodan monumentti. Puolustusvoimien koulutuksen kehittämiskeskus: Helsinki 1994.

Rantanen Janne, Muuttuva funktio, muuttuva konteksti – Turun ilmatorjuntapatterit ennen ja nyt. Kuriositeettikabinetti 3/2011.

Salpakeskus – Salpalinja-museo, Bunkkerimuseo ja Salpapolku. Salpakeskuksen internet-sivut. <http://www.salpakeskus.fi/fi>. Luettu 25.3.2019.

---

[1] Lagerstedt 2012, 9.

[2] Lagerstedt 2012, 9–10.

[3] Lagerstedt 2012, 9, 11 ja Kylmälä 2016, 11–14.

[4] Lagerstedt 2012, 49.

[5] Lagerstedt 2012, 11.

[6] Lagerstedt 2012, 11, Kylmälä 2016, 15–17 ja 83–100, ja Aura 2017, 96–98.
Linnoitustyömaan rakentamisesta on juuri valmistunut FL Virpi Launosen väitöskirja ” Koskee: …sisäistä lujittamista ja oikean työhengen vaalimista”. Launonen väitteli 22.2.2019 Itä-Suomen yliopistossa. Ks. http://www.uef.fi/-/salpalinjan-rakentajien-elamaa-linnoitustyomailla-kontrolloitiin-monin-tavoin.

[7] Lagerstedt 2012, 21.

[8] Lagerstedt 2012, 21.

[9] Lagerstedt 2012, 40–41.

[10] Lagerstedt 2012, 22.

[11] Lagerstedt 2012, 23–26.

[12] Lagerstedt 2012, 27, 39.

[13] Lagerstedt 2012, 28.

[14] Lagerstedt 2012, 35–36.

[15] Lagerstedt 2012, 25.

[16] Lagerstedt 2012, 28.

[17] Lagerstedt 2012, 38.

[18] Lagerstedt 2012, 41–44, Kauppi 1994, 92.

[19] Lagerstedt 2012, 11–12, Kauppi 1994, 94.

[20] Länsivaara ja Tolmunen 1994, 79 sekä Kauppi 1994, 87–88.

[21] Lagerstedt 2012, 14, Kauppi 1994, 94, Lyijynen 2017, 188–189.

[22] Länsivaara ja Tolmunen 1994, 80 sekä Kauppi 1994, 90–92.

[23] Rantanen 2011.

[24] Kauppi 1994, 95.

[25] Bunkkerimuseon ja Salpalinja-museon internet-sivut. Ks. myös Lyijynen 2017, 193–195.