”Hätä, kauhistawa hätä on owen edessä” - Nälkävuosien kokemus Turussa 1867­­–1868

1 Johdanto 

1.1Nälkäkriisin kokemus Turun kaupungissa

Hätä, kauhistawa hätä on owen edessä; sillä ei ainoastaan tilatonta kansaa, waan myös suurta osaa tilallisiakin uhkaa ei ainoastaan puute, waan nälkään nääntyminen.[1]

Turusta. Täällä pidettiin tämän kuun 10 p. kokous, jossa keskusteltiin mitä Turun kaupunki woisi ja tahtoisi tehdä hädän liewittämiseksi. Siinä päätettiin kohta ruweta kokoomaan apuwaroja ja senwuoksi listoja lähetettäwäksi ympärinsä, joihin jokainen saa kirjottaa awun-antonsa.[2]

Nälänhädät olivat Suomessa uudella ajalla säännöllinen ilmiö.[3]  Useampi peräkkäinen katovuosi, yhdessä yhteiskunnan kehittymättömän rakenteen ja poliittisen tilanteen kanssa kärjisti hädän poikkeukselliseksi syksyllä 1867 ja keväällä 1868.

Lähestyn nälkäkatastrofin kokemusta turkulaisen sanomalehdenlukijan näkökulmasta: Miten nälänhätä ja puute näkyi Turussa, miten turkulaiset kokivat nälkävuodet, ja miten senaatin päätökset ja kaupungin toimet näkyivät arjessa ja kaupunkikuvassa? Nälänhätää on tutkittu vähemmän kaupunkien kuin maaseudun kannalta, koska kriisi oli pahin maaseudun tilattoman väestön piirissä. Kaupunkinäkökulma etäännyttää ehkä hieman pahimmasta kriisistä, mutta keskittää huomion avustustoimiin, joita viranomaiset ja vapaaehtoiset organisoivat. Samalla voi yrittää eläytyä siihen, millaisen tiedon ja kokemuksen varassa paikallisesti toimittiin.

Turku oli Turun ja Porin läänin hallinnollinen keskus ja suurin kaupunki, ja sillä oli iso merkitys ympäröivälle maaseudulle.[4] Tilanne oli huono koko eteläisessä Suomessa, joka oli kuitenkin Suomen parasta viljelymaata. [5] Turun ja Porin läänissä tilanne oli parempi Varsinais-Suomessa kuin Satakunnassa, erityisesti Ala-Satakunnassa sato oli erittäin huono, kun taas Salon ympäristössä saatiin hyväkin sato 1867.[6]  Sivullinen näkee usein hieman selkeämmin kuin kriisin keskellä elävä. Turun vaikutus suurena rannikkokaupunkina, teollisuuden ja kaupan keskuksena oli alueellisesti merkittävä. Tätä ”paremmin toimeentulevan kaupunkilaisen” kokemusta kriisistä ei ole juurikaan tutkittu, joten se tarjoaa tutkimukseen uuden näkökulman.

Käytän alkuperäislähteinä Turussa ilmestyneitä, digitoituina Kansalliskirjastosta löytyviä sanomalehtiä Sanomia Turusta ja Åbo Underrättelser. Tutkin lähiluvun, lähdekritiikin ja taustoittavan tutkimuskirjallisuuden avulla, miten nälänhätä ja sen lieveilmiöt näkyivät Turussa ja millä tavalla niistä kirjoitettiin. Painotan erityisesti avustustoimia, sillä ne nousevat kaupungissa esille reaktiona ympäröivään hätään. Konkreettisten avustustoimien lisäksi selvitän lehdissä näkyvää asennetta hädänalaisia kohtaan.

1.2 Tutkimuskirjallisuudesta ja tutkimuskysymyksen rajaamisesta

Suomalaisessa nälänhätätutkimuksessa on selvitetty kriisin syitä niin malthusilaisittain väestönkasvuteorian kautta kuin huomioiden erilaiset yhteiskunnan rakenteisiin liittyvät tekijät. Varhaisin nälänhädistä kirjoittanut tutkija oli englantilainen pappi Thomas Malthus, jonka mukaan väestö kasvaa ravinnontuotantoa nopeammin. Ravintopula johtaa nälänhätäkatastrofiin, jonka jälkeen kasvu alkaa uudelleen kohti seuraavaa kriisiä. Toinen nälänhätätutkimuksissa säännöllisesti lainattu tutkija on intialainen taloustieteilijä Amartya Sen, joka kiinnitti huomiota rakenteellisiin tekijöihin tutkiessaan Bengalin 1940-luvun nälkäkatastrofia ja osoitti nälänhätien johtuvan yhteiskunnan rakenteiden epätasa-arvosta, ongelmista ruoan jakamisessa, eikä vain ruokapulasta.[7] Samat teemat vaikuttivat Suomessa ja Turussa 1860-luvun nälkäkriisissä.

Käytän tutkimuksessani ravintokysymykseen, hätäravinnonlähteisiin ja jäkäläleipävalistukseen perehtyneiden talous- ja sosiaalihistorian tutkijoiden Vappu Ikosen, Antti Häkkisen ja Jukka Vornasen tutkimuksia. Ikonen on käsitellyt ravinnonsaantia ja -tarvetta eri sosiaaliryhmissä 1860-luvulla. Häkkinen ja Vornanen ovat vertailleet eri korvikeaineiden hyötyjä ja käyttöä, sekä tutkineet hätäleipävalistuksen vastaanottoa kansan keskuudessa.[8] Häkkinen on kirjoittanut myös yleisempää analyysiä 1860-luvun olosuhteista ja nälkäkriisistä, sekä verrannut Suomen tilannetta Irlannin 1840-luvun nälkäkriisiin yhdessä talous- ja sosiaalihistorian tutkija Henrik Forsbergin kanssa.[9]  Taloushistorian tutkija Miikka Voutilaisen mukaan alempien sosiaaliluokkien haavoittuvuus oli merkittävää nälkäkriisin eskaloitumisessa. Nälkäkriisin vaikutus ja kokemus oli erilainen eri sosiaaliluokissa.[10] Keskittyessään kohtuullisen vauraiden turkulaisten kokemukseen nälkäkriisistä tutkimukseni täydentää kriisitutkimusta kaupunkilaisen näkökulmasta.

Kriisitilanteissa nousee esiin paikallisia vaikuttajia, joiden aktiivisuudella ja toiminnalla on merkitystä koko yhteisölle. Turussa kauppaneuvos Erik Julin lähti voimakkaasti tukemaan jäkälän käyttöä ja jäkäläleivän valmistuksen opettamista.[11] Keskityn valittujen keinojen näkyvyyteen ja vaikutukseen arjessa, enkä siihen, miksi tietyt keinot valittiin.

Hallintoa, erityisesti J. V. Snellmanin johtaman senaatin talousosaston osuutta, on pohdittu paljon. Snellmanin toimintaa nälkävuosina on tutkinut historiantutkija Raimo Savolainen, sekä erillisessä tutkimuksessa että elämäkertateoksessa.[12] Historiantutkija Marja Jalava on analysoinut Snellmanin maailmankuvaa, luonnetta, toimintatavoitteita ja -mahdollisuuksia. Jalava toteaa Snellmanin toiminnan olleen idealistista, eikä rahvaan aktivointi pienyrittäjiksi onnistunut tavoitteiden mukaisesti.[13] Käsityöteollisuuden merkitystä on tutkinut myös Häkkinen, joka pitää sitä hyödyllisenä auttamiskeinona, vaikka toiminnasta ei kannattavaa voinut tullakaan.[14] Snellmanilaisten yrittäjyyteen ja toimeliaisuuteen kannustavien toimien näkyminen ja vaikutus Turussa on osa tutkimustani.

1860-luvun nälkävuosista kirjoitti ensimmäisenä suomalaisuusmies ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Agathon Meurman, joka keskittyi hakemaan syitä luonnonilmiöistä ja vanhanaikaisesta maataloudesta, ja toisaalta puolustamaan aikalaistensa toimintaa korostaen yhteistoiminnan ja ‑vastuun toteutumista hädän hetkellä.[15] Malthusilaista ajattelua on edustanut muun muassa historiantutkija Eino Jutikkala, joka tosin on laajentanut näkemystään myöhemmässä tutkimuksessaan. Suomen väkiluku kasvoi voimakkaasti 1800-luvulla, erityisesti tilattoman väestön määrä lisääntyi.[16] Jutikkala yhtyi käsitykseen maatalouden ongelmista erityisesti karjatalouteen ja lannoitukseen liittyen.[17] Tutkija Petri Rekonen on kirjoittanut maatalouden tilanteesta, muun muassa viljelyjärjestelmien ja karjatalouden kehityksestä, yhdistäen sen talous- ja maatalouspolitiikan muutoksiin.[18] Kirkon asennetta ja vaikutusta ihmisten elämään ovat tutkineet Jutikkala ja historiantutkija Hannu Soikkanen. Papisto välitti saarnastuolista paitsi kristillistä sanomaa, myös maallista tietoa esimerkiksi uusista viljelytavoista tai lajikkeista.[19] Tutkin, miten kirkon vaikutus näkyi ja miten uskonnollisia teemoja käsiteltiin turkulaisissa sanomalehdissä.  

Ilmaston muutokset ja kasvukauden lyhentäneet vaikeat sääolosuhteet olivat kriisin perimmäinen syy. Ilmastohistoriasta ja sääolojen vaikutuksista ovat kirjoittaneet Jutikkala ja tutkija Reijo Solantie.[20] Tutkija Heli Huhtamaa on tutkinut sääilmiöiden ainutkertaisuutta, ja toteaa, että huonot sääolosuhteet olivat tosiasia, mutta pikkujääkauden kylmintä kautta ei kuitenkaan eletty.[21] Säästä, sääilmiöistä ja vuodentulosta Turkua ympäröivältä maaseudulta kertovia katsauksia julkaistiin sanomalehdissä. Keskityn tutkimuksessani Turkuun, enkä ole pyrkinyt vertailemaan tai kriittisesti analysoimaan ympäröivän maaseudun uutisia.

Nälänhätä ja puute johtavat tautien leviämiseen. Historiantutkija Oiva Turpeinen on pohtinut, onko nälkävuosien nimi edes oikea vai pitäisikö puhua kauhunvuosista kuolinsyyn ollessa usein joku muu kuin ruoan puute heikentyneen henkilön kuollessa tautiin ennen kuin varsinainen nälkä ehtii aiheuttaa kuoleman.[22] Teoriasta ovat Historiallisessa Aikakauskirjassa keskustelleet tutkija Yrjö Kaukiainen ja Jutikkala.[23] Valitut toimenpiteet toki vaikuttivat osaltaan tautien leviämiseen, mutta tätä syy-yhteyttä ei lehdissä vielä juurikaan kommentoitu. Olenkin rajannut kulkutautien ja kuolleisuuden käsittelyn tutkielmani ulkopuolelle.

Rikollisuus kasvaa poikkeusaikoina, kuten kävi nälkävuosinakin. Rikollisuutta on tutkinut muun muassa oikeushistorian tutkija Miikka Vuorela.[24] Häkkinen on kirjoittanut rikollisista ja nälkävuosien aikaisista väärinkäytösepäilyistä.[25] Yhteiskunnan ja kaupunkiyhteisön perusasenne köyhiä ja puutteen vuoksi rikoksiin sortuneita kohtaan oli lehdissä ennalta-arvattavan jyrkkä, joten en käsittele sitä tutkielmassani.

2 Lähteet ja valittu metodi

2.1 Sanomalehdet tutkimusaineistona

Sanomalehdet yleistyivät 1800-luvulla, joten lehdistön kautta saa käsityksen nälkävuosien tapahtumista, viranomaisten tai muiden aikalaisten toimista sekä yhteiskunnan asenteista. Sanomalehtiin pitää suhtautua lähteenä kriittisesti, koska sekä sanomalehtien toimittajat että lukijakunta olivat yhteiskunnan hyväosaisia. Köyhä nälkää näkevä rahvas ei lukenut lehtiä, siihen ei ollut rahaa eikä kaikilla välttämättä riittävän hyvää lukutaitoakaan. Sanomalehdet ilmestyivät säännöllisesti, ja ne ovat säilyneet täydellisinä sarjoina. Se tekee niistä toimivan lähteen jonkin ilmiön, kuten tässä turkulaisen nälkäkriisikokemuksen, tutkimiseen.

Sanomalehdet eivät ole lähteenä yhtenäisiä, sillä niissä julkaistiin erityyppisiä artikkeleita, mielipidekirjoituksia, tiedonantoja ja kolumneja. Tekstistä ei aina heti näe, millaisesta tyylilajista on kysymys. Lähteeseen pitää perehtyä huolellisesti, jotta osaa suhtautua siihen sen mukaan, missä tarkoituksessa ja hengessä se on kirjoitettu. Sanomalehdissä ei pyritty pelkästään puolueettomaan tiedonvälitykseen, vaan tapa kirjoittaa oli kasvattava ja opettavainen.

Lähdekritiikissä pitää huomioida, että sanomalehtien tiedot olivat usein puutteellisia ja pohjautuivat muista lehdistä poimittuun tietoon ja maaseudulta tulleisiin tiedonantoihin ja kirjeisiin. Koska keskityin Turun kaupunkia koskeviin uutisiin, voin olettaa niiden paremmin perustuvan itsehankittuun tietoon kuin kuulopuheisiin. Kirjoittajien asenteet ja tausta ovat vaikuttaneet kirjoitusten sävyyn. Lehtiartikkelien kirjoittaja ei ole läheskään aina tiedossa tai tekstin perässä on vain nimikirjaimet. Sama henkilö on tavallisesti kirjoittanut lehteen useita artikkeleita, jolloin voi seurata nimikirjainten perusteella kirjoittajaa, vaikka henkilöllisyys ei selviäisikään. Maaseudulta tulleita kirjeitä on julkaistu sekä nimellä että nimimerkillä.  

Digitalisointi on tehnyt sanomalehdistä paljon käytetyn lähteen 1800-luvun tutkimuksessa. Sanomalehtien painottuessa lähteenä tutkimus saattaa yksipuolistua ja vääristyä. Tässä tutkielmassa käytän sanomalehtiä primäärilähteenä, ja korostan tietoisesti kaupunkilaisen sanomalehdenlukijan näkökulmaa. Tutkimuksen näkökulma laajenisi, jos aineistona käyttäisi lisäksi esimerkiksi viranomaisaineistoa tai muistitietoa.

Kriisitilanteesta, hädästä ja köyhyydestä tutkimusta tehdessä joutuu pohtimaan eettisiä kysymyksiä. Historiantutkijan etiikkaa ovat pohtineet monet arkaluontoisia tai vaiettuja aiheita käsitelleet.[26] Jorma Kalelan ohjeen mukaan pyrin tekemään oikeutta tutkimuskohteelle, lukemaan sanomalehtiä kontekstissaan oman aikansa mediana.[27] Tutkielmassa ei keskitytä yksittäisiin henkilöihin, vaan hätää kärsiviin kauempaa nähtynä joukkona, jolloin erityisesti aineiston valinta, kirjoitustapa ja termien käyttö korostuvat.[28] Tukeudun työssäni alkuperäislähteissä käytettyihin ilmaisuihin. Näen perustelluksi nostaa esille yhteiskunnan kriisiytymistä, toimintaa ja tapoja suhtautua kriisiin. Vaikka Suomessa katovuosi ei enää aiheuta nälänhätää, kriisit eivät suinkaan ole jääneet menneille vuosisadoille.

2.2 ”Turkulaiset kakkulat” eli lukutapa käytettynä metodina

Turussa ilmestyi tutkielmassa käsiteltynä aikana säännöllisesti kaksi sanomalehteä: Sanomia Turusta ja Åbo Underrättelser. Sanomia Turusta ilmestyi kerran viikossa ja Åbo Underrättelser kolme kertaa viikossa. Jokaisessa numerossa oli sivuja neljästä kuuteen. Sanomia Turusta -lehden linja oli poliittisesti maltillisen suomenmielinen. Åbo Underrättelser oli linjaltaan hieman liberaalimpi.[29] Sanomalehtien levikit olivat vielä pieniä.[30]

Eläydyin turkulaiseksi lehdenlukijaksi muodostaakseni käsityksen siitä, millainen nälkävuosien kokemus kaupungissa oli. Kävin läpi Sanomia Turusta -lehden numerot vuosilta 1867 ja 1868. Luin kaiken Turkua ja nälkävuosia koskevan uutisoinnin, sekä vähintään silmäilin Turun ympäristökunnista tulleet uutiset. 

Åbo Underrättelser -lehteä käytin verrokkina turvautuen hakusanoihin[31] ja luin vain osan vuosina 1867–1868 ilmestyneistä lehdistä. Ensisijaisen kielivalinnan olisi voinut perustellusti tehdä toisinkin päin, mutta tälläkin tavalla sain kohtuullisen kattavan otannan uutisoinnista myös ruotsiksi. Lukemani perusteella lehtien välillä ei ollut kovin suurta asenne-eroa. Åbo Underrättelser otti hieman enemmän kantaa tehtyihin toimiin Sanomia Turusta -lehden keskittyessä suoraviivaisempaan uutisointiin.

Turkulaisissa sanomalehdissä julkaistiin uutisia nälkäkriisin paikallisista tapahtumista, sekä enemmän mielipidekirjoituksen omaisia artikkeleita siitä, miten köyhiin, nälkää näkeviin kerjäläisiin tai puutteen vuoksi rikoksiin sortuviin pitäisi suhtautua. Vuoden satonäkymistä ja ‑toteumasta kirjoitettiin. Säätä ja sen vaikutuksia satoon kuvattiin lähipaikkakunnilta saatujen tietojen mukaan. Lehdissä annettiin neuvoja korvike-elintarvikkeiden käytöstä ja valmistuksesta. Artikkeleissa kerrottiin kerjäläisten liikkeistä sekä paikallisista avustustoimista. Lehdissä julkaistiin runsaasti erilaisia ilmoituksia, kuulutuksia ja mainoksia, jotka nekin osaltaan tarjosivat näkymää nälkävuosien yhteiskuntaan ja talouselämään. Ilmoitukset kertoivat paljon kaupungin toimeliaisuudesta ja myös jakautuneisuudesta, kun jäkäläleipäilmoituksen vieressä saatettiin mainostaa ulkomailta tuotuja hedelmiä ja hienoja viinejä.

Aikalaisen näkemys ja tieto nälkävuosista ei tietysti perustunut pelkästään lehtiin. Hän havainnoi tilannetta kaupungilla kulkiessaan ja sai ehkä tietoa sukulaisiltaan maalta tai muista kaupungeista, ehkä itsekin matkusti Turun ulkopuolella. Siinä mielessä käyttämäni ”turkulaiset kakkulat” ovat rajalliset, ja saattavat tuoda joitakin seikkoja korostetusti esille.

Häkkinen on argumentoinut, ettei ”nälkävuosien aikaan ollut mitään yhteistä ’koko kansan’ tietoisuutta”.[32] Sellaista ei varmasti voinut olla, niin eri tavalla nälkävuodet kohtelivat ihmisiä varakkuuden ja asuinpaikan mukaan. Tutkielmaa lukiessa täytyy muistaa katsovansa asiaa turkulaisen lehdenlukijan silmin, eikä yleistää näkemyksiä liikaa.

3 Turkulaista avustustoimintaa

3.1 Työhuone, soppakeittiöt ja lapsikoto

Turussa Eerikin- ja Humalistonkadun kulmassa sijainneeseen vaivaistaloon voitiin sijoittaa noin 200 avuntarvitsijaa. Vaivaistalo oli osa turkulaisten köyhien ja vanhusten hoitoa. Osa avustettavista toimitettiin tavallisesti täysihoitoon lähipitäjiin ja osa sai vuotuisen tuen rahana tai jauhoina kotiinsa. Tilapäistä apua tarjosi tarpeen mukaan avoinna pidetty työhuone, joka avattiin nälänhädästä kärsiville turkulaisille ja Turkuun saapuneille marraskuussa 1867.[33]

Turun työhuoneeseen päätettiin joulukuussa 1867 ottaa kaikki sinne ilmoittautuvat. Näin haluttiin estää kerjääminen kaupungissa ja järjestää kaikille tarvitseville jonkinlaista työtä ja asunto. Työhuoneessa muun muassa punottiin niini-, kaisla- tai pajumattoja, sekä kehrättiin lankaa eläinten karvoista ja lampaan villasta.[34] Työhuoneen johtokunta tiedotti vuoden 1868 alussa työhuoneelle tulleen ei niin suuressa hädässä olevia, ja jatkossa työhuoneeseen pääsyyn alettiin vaatia vaivaishoitopiirin tarkastajalta, rouvasväenseuran jäseneltä tai muulta luotettavalta henkilöltä saatu erillinen todistus varattomuudesta.[35] Vaikka syy pyrkiä ottamaan kaikki työhuoneelle oli tietysti osin itsekäs, eli kaupunkikuvan pitäminen puhtaana kerjäläisistä, päätös osoitti kaupunkilaisilta kohtuullista yhteisvastuun tunnetta. 

Työhuoneista on usein kirjoitettu hyvin negatiivisesti.[36] Koska Turku ei ollut pahinta kriisialuetta, työhuonekaan ei välttämättä muodostunut niin ongelmalliseksi keskittymäksi kuin jossakin muualla.[37] Pyrkijöiden rajoittamisen tarpeesta voisi tulkita, että Turun työhuone ei ollut täysin mahdoton paikka tai sitten hätä oli todella suuri jo vuodenvaihteessa. 

Turussa toimi lisäapuna kolme soppakeittiötä, joista sai edullisesti päivittäin ostaa keittoa tai velliä. Ruokaa sai erillisillä kupongeilla, joita auttamishaluiset kaupunkilaiset saattoivat ostaa laitoksista ja jakaa köyhille.[38] Apua tarjonneet kaupunkilaiset halusivat varmistautua siitä, että apu menee perille ruokana, eikä suoraan rahana, jonka olisi voinut käyttää vapaasti, ja ehkä antajansa tahdon vastaisesti.

Kriisitalvena 1867–1868 Turkuun perustettiin lisäksi koti lapsille, joiden äitien oli tarkoitus työskennellä työhuoneessa. Lapsia kertyi kolmisenkymmentä parissa viikossa, ja pienimmät olivat vain muutaman kuukauden ikäisiä.[39] Lapsikoto jatkoi toimintaansa koko talven, ja lasten kerrottiin näyttävän tyytyväisiltä ja iloisilta.[40] Lapsikodossa tiedotettiin olevan 101 lasta huhtikuussa 1868. Tällöin hoitokunta ilmoitti, ettei lapsia voida ottaa enempää, sillä tila ja rahat eivät riitä.[41]

Lapsikodon kuvauksesta aistii hätää kärsiviä lapsia kohtaan tunnetun suuren myötätunnon. Vaikka lapsikuolleisuus oli tavallisinakin aikoina korkea, lasten kärsimys kosketti, eikä siihen ollut totuttu. Kun lapsikotoon ei enää voitu ottaa lisää lapsia, siitä tiedotettiin hyvin anteeksi pyytävään sävyyn. Vaikutelmaksi jäi, että hoitokunnan oli pakko toimia näin pystyäkseen pitämään huolta edes nykyisistä lapsista, eikä ratkaisu ollut helppo.

Väliaikaisia sairaaloita perustettiin Turkuun tarpeen mukaan talvella ja keväällä 1868, niin että vuodepaikkoja oli huhtikuussa yli 200. Osan rahoitti valtio, osan kaupunki ja huhtikuussa lisätyt sata paikkaa seurakunta. Huhtikuussa lisätyistä paikoista puolet piti varattaman turkulaisille ja puolet ulkopaikkakuntalaisille. Sairaspaikkoja tarvittiin varsinkin kerjäläisinä kaupunkiin tulleiden hoitamiseen.[42] Huhti–toukokuussa 1868 kuolleiden lista alkoi olla pitkä. Kuten muuallakin Suomessa, myös Turussa kuolema korjasi satoa erityisesti lasaretissa, lapsikodossa ja linnan vankilassa.[43] Vangeille ei hätäleipää parempaa tarjottu, ja sairaiden ja lasten kerääminen yhteen edesauttoi tautien leviämistä.

Loppukesällä ja syksyllä 1868 sanomalehdissä kerrottiin yleisesti keskinkertaisesta tai hyvästä sadosta. Turun työhuone jatkoi vielä toimintaansa. [44] Tilat oli vuokrattu valmiiksi talven yli, joten työhuoneeseen päätettiin ottaa rajoitetusti köyhiä kaupungista ja läänin köyhimmistä pitäjistä. Työhuone oli avustanut 1 067:ää henkeä.[45] Se tarkoitti noin viittä prosenttia kaupungin asukasmäärästä. Voisi ajatella kaupunkilaisten kokeneen, että he yrittivät tehdä osuutensa hätää kärsivien auttamiseksi ja kriisin voittamiseksi. Osa oli varmasti sitä mieltä, että tehtiin liikaakin, ja osa taas, ettei tehty tarpeeksi. Yleistäminen ei ole aineiston perusteella mahdollista.

3.2. Turun jäkäläleipäleipomo ja filantrooppi Erik Julin

Turkulainen apteekkari, teollisuusmies ja kauppaneuvos Erik Julin oli monin tavoin aktiivinen, tekniikasta ja tulevaisuudesta kiinnostunut henkilö. Julin oli apteekkitoiminnan ja rohdoskaupan lisäksi mukana varustamo- ja telakkatoiminnassa, sekä aloitteellinen erilaisissa yhteiskunnallisissa kehityshankkeissa.[46] Turussa perustettiin elokuussa 1867 komitea, joka ”yhteistä hyvää harrastavan kauppaneuvoksen E. Julinin johdolla aikoo käytännöllisemmällä tavalla kuin tätä ennen kokea levittää taitoa, jäkäliä valmistamaan leiväksi ja sieniä särpimeksi”.[47] Julinin komitean organisoima  hätäleipäleipomo toimi esikuvana  muillekin vastaaville laitoksille.[48] Julinin apteekkaritausta selittänee, yhdessä yhteiskunnallisesti aktiivisen luonteen kanssa, miksi juuri Turussa oltiin aloitteellisia jäkälävalistuksen ja jäkäläleivän leipomisen suhteen.

Jäkälän keräämisestä, käsittelystä ja jauhoksi valmistamisesta julkaistiin kohtuullisen seikkaperäisiä ohjeita. Ruotsalaisen apteekkari Widgrenin ohjeiden mukaan kangasjäkäliä neuvottiin keräämään mieluiten sateella, käsittelemään joko potaskalla tai lipeällä katkeruuden poistamiseksi, kuivaamaan ja sen jälkeen jauhamaan jauhoksi. Jäkäläjauhoja voitiin ohjeiden mukaan käyttää sellaisenaan tai yhdistää ruis- tai ohrajauhoihin, ja niiden vakuutettiin olevan ravintoarvoiltaan hyviä. [49] Ohjeiden sävy oli positiivisen neuvova, niissä ei mitenkään varoitettu myrkyllisyydestä, vaan puhuttiin vain mausta. 

Julinin perustama komitea keräsi kirkkoherrojen avulla seurakunnista soveliaita ihmisiä Turkuun oppimaan jäkälien ja sienten hyötykäyttöä. Opetuksesta ei tarvinnut maksaa ja tarkoitus oli antaa oppilaille vielä vähän jauhorahaakin kotiin vietäväksi. Jäkälän paremmuutta pettuleipään nähden korostettiin kritiikittömästi. Kansan epäluulo jäkäliä ja sieniä kohtaan leimattiin pelkäksi ymmärtämättömyydeksi ja uuden vastustamiseksi.[50] Kirkkoherrat toimivat ripeästi, sillä jo elokuun puolivälissä oppilaita oli 35, lähinnä lähipitäjistä.[51]  Leipomo aloitti toimintansa. Jäkälä- tai sammalleivän leipomisesta kerrottiin tarkasti, ja sienistä valmistettua ruokaa kehuttiin erinomaiseksi.[52] Toimintaa kuvattiin niin kritiikittömästi, että lukijan voi kuvitella olleen vaikuttunut laitoksen toiminnasta.

Turussa leivottua jäkäläleipää myytiin keräämällä nimilistoja ostajista ja heidän haluamistaan määristä.[53] Sitä aiottiin jakaa kaupunkiin vaeltaville kerjäläisille ja tarjota vankiloissa, ettei siellä tarjottava liian hyvä ruoka olisi yksi syy pienten rikosten tekemiseen.[54] Hyväntekeväisyys näyttäytyy kaksiteräisenä, sillä köyhistä ja kerjäläisistä haluttiin pitää huolta, mutta samalla piti vahtia kustannuksia ja ruoan tason pysymistä riittävän matalana, ettei rohkaistaisi kerjäläisiä tulemaan kaupunkiin tai kannustettaisi rikoksiin.

Hätäleivän leipomista oppimassa oli Turussa lokakuuhun 1867 mennessä käynyt jo 100 oppilasta. Jäkälän käsittelyprosessia kehitettiin, kun todettiin helpommaksi puhdistaa vasta valmiiksi jauhettu jäkäläjauho lipeällä, eikä itse vielä jäkälää. Näin sanottiin leivän maun paranevan.[55] Turussa apua yritettiin tehostaa laajentamalla korvikevalikoimaa jopa olkiin ja puintijätteisiin kriisin ollessa pahimmillaan talvella ja keväällä 1868.[56] Jäkälien ja sammalien ohella kuusen naava nostettiin esille hätäleipäaineena, ja neuvottiin sen käsittelyssä.[57] Oksilla kasvavaa naavaa oli edes teoriassa mahdollista kerätä talvella, jäkälän ja sammaleen ollessa piilossa lumipeitteen alla. 

Jäkälien keräämisen tarpeellisuudesta muistutettiin sanomalehdissä vielä kesällä 1868, ja halusta ostaa niitä ilmoitettiin.[58] Julinin kerrottiin edelleen olevan vakuuttunut, että hätäleipäaineksia kannattaa kerätä jatkossakin. Ihmeteltiin, miksi osa paljon hätää kärsineistä kunnista oli kovin haluttomia hyödyntämään Turun hätäleipäleipomon kautta saatavaa opetusta.[59] Vaikka vuodentulo näytti paremmalta, yritettiin muistuttaa varautumisesta ajoissa, jotta hätä ei pääsisi yhtä vakavaksi kuin menneenä talvena ja keväänä. Kansan ennakkoluuloja ei selvästikään ollut voitettu.

Turussa kaupunginapteekkarinakin toimineella Julinilla olisi luullut olleen kykyä arvioida jäkälien terveysvaikutuksia. Hän ei kuitenkaan suhtautunut niihin erityisen kriittisesti, vaan oli samoilla linjoilla monien tunnettujen ruotsalaisten ja suomalaisten luonnontieteilijöiden kanssa, kuten Carl von Linné ja Elias Lönnrot, jotka olivat vakuuttuneita jäkälien hyvyydestä korvikeaineena.[60] Myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet jäkälän soveltuvan huonosti ihmisravinnoksi[61], mutta sitä tietoa ei kenelläkään tuolloin ollut, sen paremmin kuin syytäkään tunnettujen asiantuntijoiden tarjoamien keinojen arvosteluun. Korvike-elintarvikkeista kirjoitettiin sanomalehdissä niin uskottavan tieteellisesti ja tarkasti, että varmaan turkulaisten oli vaikea edes uskoa kriisin laajuuteen, kun näin hyviä korvikkeita oli tarjolla.

3.3 Snellmanilaista talousoppia eli hädänalaisesta yrittäjäksi

Senaattori J. V. Snellmanin ajatus oli tehdä rahvaasta pienyrittäjiä, jotka voisivat ansaita elantoaan käsitöillään ja joiden tuotteet kelpaisivat myös vientiin. Senaatti halusi pitää tuet vastikkeellisina.[62] Tätä ajatusta toteuttaakseen turkulaiset kauppiaat perustivat osakeyhtiön käsitöiden, kuten karkeiden pellavakankaiden, ostamista ja myymistä varten. Voiton tavoitteleminen ei ollut tärkeää, sillä käsitöistä luvattiin maksaa mahdollisimman suuri hinta, ja tuotteita oli tarkoitus myydä niin kotimaahan kuin ulkomaille.[63] Kauppiaat eivät välttämättä nähneet käsityötuotteiden myyntiä kovin kannattavana ajatuksena.[64] Turussakin tiedettiin kyllä, ettei tuotto voinut olla kovin suuri, mutta ahkeruudella ja kaikkien raskaampaan ulkotyöhön kykenemättömien panoksella toivottiin kuitenkin olevan merkitystä puutteen ja selviytymisen välillä.[65]

”Käsiteosten Osakeyhtiön” tiloissa saattoi tutustua myytäväksi tarkoitettujen käsitöiden malleihin. Mahdollisuudesta ansaita käsitöillä tiedotettiin sanomalehdissä säännöllisesti. Käsityöosakeyhtiön kokouksessa keskusteltiin helmikuussa 1868 edellytyksistä ostaa laajemmin vaivaishoitokuntien tarjoamia käsitöitä. Yhtiön varojen todettiin olevan vähissä, sillä jo hankittuja käsitöitä ei ollut saatu kaupaksi. Koska apua haluttiin edelleen antaa tässä muodossa, toimintaa jatkettiin hallitukselta pyydetyllä korottomalla lainalla.[66] Silti käsityöosakeyhtiö joutui maaliskuussa ilmoittamaan, ettei osta enää kaikkia käsitöitä.[67] Köyhien auttamista käsitöitä teettämällä kritisoitiin yllättävän vähän, se lienee ollut Sanomia Turusta -lehden maltillisen linjan mukaista. Maaseudulta tulleiden kirjeiden joissakin kommenteissa todettiin, ettei avustusrahan käyttäminen käsityötarvikkeisiin lohduta nälkää näkevää tai täytä vatsaa[68], mutta Turun kaupungissa senaatin esittämiä toimia yritettiin edistää. Tässä voi nähdä eron paremmin toimeen tulevan ja akuuttia hätätilaa elävän alueen välillä.

Huhtikuussa 1868 käsityöosakeyhtiö tiedotti taas ostavansa kankaita ja käsitöitä rajoitetusti sen mukaan, mihin rahat riittivät. Vaatimuksia oli tarkistettu, ja maksu luvattiin tuotteen laadun mukaan, sillä huonolaatuisia käsitöitä ei saatu kaupaksi.[69] Käsityöosakeyhtiö oli toukokuuhun 1868 mennessä saanut käsitöiden myynneillä katetuksi vain kuudenneksen kuluistaan.[70] Åbo Underrättelser kritisoi elinkeinoelämässä tapahtuneita muutoksia kommentoiden ”kun meidän ei onnistunut suuressa määrin muuttua kaivosmiehiksi tai tehtailijoiksi, vaan epäonnistuimme näissä yrityksissä, koulutamme me nyt kaikki, saman tien, käsityöläisiksi; ei niinkään täyttääksemme omaa käsitöiden tarvettamme, vaan enemmänkin mennä kotitekoisilla tuotteillamme kilpailuun maailmanmarkkinoilla”.[71] Suomen tilannetta verrattiin rikkaiden kulttuurimaiden käsityöperinteisiin. Samalle tasolle pääsemiseen olisi tarvittu aikaa ja koulutusta.[72] Turun käsityöyhtiön osakkailla oli vaikea tehtävä myydä karkealaatuisia käsitöitä, sillä taitavaksi käsityöläiseksi ei voinut muuttua taikaiskusta tai senaatin määräyksellä.

Turun käsityöosakeyhtiö purettiin marraskuussa 1868. Loppuvarasto myytiin huutokaupalla. Valtionvelan ja muiden maksujen jälkeen laskettiin osakkaiden saavan takaisin noin 27 prosenttia alkuperäisestä sijoituksestaan.[73] Kauppias mamselli Kraftman ilmoitti jatkavansa kankaiden ja muiden naisten käsitöiden ostamista, muistuttaen ostavansa vain hyvälaatuista tavaraa.[74] Miesten käsitöistä ”tynnyrinlaidat” nousivat esille esimerkkinä tuottavista käsitöistä, joiden tekemistä kannatti jatkaa hätäaputöiden jälkeenkin.[75] Häkkinen on todennut teollisuustuotteiden jo kehittyneen kotitekoisia tuotteita paremmiksi ja edullisemmiksi.[76] Ajatus käsitöiden hyödyntämisestä oli periaatteessa hyvä. Odotukset toiminnalle olivat varmasti tuloksia suuremmat, mutta täysin turhaa työ ei ollut, koska toimintaa Turussa jatkettiin.

4 Kerjäläisenä Turussa

4.1 Nöyrä hädänalainen vai laiska kerjäläinen

Kerjäämisen pelättiin Turussa, niin kuin yleisestikin, lisääntyvän ja muuttuvan tavaksi. Varsinkin lasten kerjuulla oloa pidettiin pahana, koska sen nähtiin totuttavan vääränlaiseen elämään. Åbo Underrättelser kirjoitti, että ”pitäisi päättää, vaikka onkin tuskallista sanoa näin, olla koskaan tukematta lasten kerjäämistä”.[77]  Pyytäjät pitäisi ohjata köyhäinhoitoon, jotta kunnallinen ja yksityinen apu tulisi koordinoidusti yhdestä paikasta. Åbo Underrättelser lainasi Tukholmaa koskenutta artikkelia ja totesi vastaavan järjestelmällisyyden soveltuvan Turkuunkin.[78] Turku oli sen verran Tukholmaa pienempi ja köyhempikin kaupunki, että avustustoimien koordinoimisen olisi pitänyt olla helpompaa kunnan, kirkon ja yksityisten välillä, mutta yhteiskunnan kehittymätön rakenne ei tätä vielä tukenut. 

Kerjäläisiä moitittiin turkulaisissa sanomalehdissä ”tapojen pahennuksesta, joita he kylän kululla itseensä imevät ja ympäristöönsä levittävät”. Työhön kykenevien ei pitäisi saada apua ilmaiseksi. Jos apua saa ilman velvoitteita, se vain rohkaisee kerjäämiseen ja kiertämiseen, eikä kannusta työhön.[79] Huonojen vuosien aiheuttaman työn vähäisyyden arveltiin totuttaneen köyhän kansan kerjäämään niin, etteivät he enää halunneetkaan tehdä töitä.[80] Kovin positiivista kuvaa kerjäläisistä ei lehdissä annettu, pikemminkin kerjäläinen samaistettiin rikolliseen. Jokaisen kunnan olisi 1865 tehdyn kuntauudistuksen mukaan pitänyt pitää huolta omista vaivaisistaan, eikä heitä ei olisi pitänyt päästää lähtemään kerjuulle naapurikuntiin. Tämä ei Turun seudullakaan toteutunut.

Kerjäämällä itsensä elättäville sienien tai jäkälien keräämisen ei arveltu kuulostavan tarpeeksi kannattavalta. Niinpä kehotettiin antamaan rahaa tai leipää vain kerättyjä hätäleipäaineita vastaan.[81] Vastikkeellisuus kuulostaa järkevältä, mutta kerääminen saattoi olla hankalaa. Jäkäliä ei saanut kerätä joka paikasta, eikä ruokasienistä ollut aina tarpeeksi tietoa.[82] Kaupunkilainen lehdenlukija ei välttämättä ymmärtänyt, miten huonosti sienet maaseudullakin tunnettiin. 

Maakauppa vapautettiin 1859, eli sen jälkeen maaseudulla sai pitää kauppaliikettä. Maaseutu ei ollut enää 1860-luvulla niin omavarainen kuin joskus aikaisemmin.[83] Turkulaisissa lehdissä kauppapuotien kuvattiin aiheuttavan tapojen turmelusta, hävittävän maalaisten ”kiitettävän luonnon ja kunnollisuuden” ja köyhdyttävän maata. Sanomalehdissä päiviteltiin, miten köyhä väki ostaa ylellisyystarvikkeita, kuten kahvia, vaikka ei ole rahaa ruokaan. ”Se on jo yleinen järjestys loiswäellä ja muilla mökkiläisillä, että, waikk’ei aina olisikkaan tarpeeksi leipää, kuitenkin kotona wälttämättömästi pitää olla kahwi-neuvot”.[84] Kahvia ja sokeria kerrottiin myytävän myös salakaupalla, mikä vielä lisäsi ongelmia.[85] Asiakkaita syytettiin tuhlaavaisuudesta ja kauppiaita ylellisyystavaroiden myynnistä. Kauppiaiden olisi pitänyt muistuttaa ostajia kalliista ajasta ja rahan käyttämisestä välttämättömyyksiin tai lähimmäisten auttamiseen.[86] Yhteiskunnan ylempien luokkien holhoava asenne köyhempää kansanosaa kohtaan näkyi turkulaisissa sanomalehdissä. Muutoksia ei aina nähty edistyksenä, vaan vanhan perinteisen järjestyksen uhkaajana.

Aikaisempien vuosien avustustoimet iskivät takaisin 1867 kadon yhteydessä, koska samanlaiseen apuun ei katsottu enää olevan varaa. Vastikkeettoman avun pelättiin rapauttavan kansan moraalia ja huonontavan sen kykyä kestää uusia taloudellisia koettelemuksia.[87] Työnteon olisi poikkeuksetta pitänyt olla kannattavampaa kuin kerjäämisen eli työstä pitäisi maksaa sen arvon mukainen palkka.[88] Ajateltiin, ettei kansa opi säästämään ja vaurastumaan, jos valtiovalta tulee aina hädässä apuun. Tätä senaatin näkemystä toistettiin lehdistössä melko kritiikittömästi. Se vaikutti varmasti turkulaistenkin asenteeseen laajasti, yritettiinhän avustustoimet pitää vastikkeellisina mahdollisimman pitkään. Kriisi tuo helposti esiin inhimilliset ääripäät niin hyvässä kuin pahassa, toisaalta hyvää tarkoittavat, ehkä sinisilmäisetkin auttajat, mutta varmasti myös säälimättömät hyväksikäyttäjät.

4.2 Nälkä ja rukous

Turkulaisissa lehdissä esitettiin kerjäläisillä olevan kahdenlaisia avustustarpeita, sillä akuutin ruoan tai vaatteiden puutteen lisäksi heidän sielunsa kaipasivat hoitoa. Kerjäämisen pelättiin luovan ihmisten välille säätyjaon rinnalle uuden järjestelmän, muodostavan kerjäläisistä oman luokkansa, jonka ei tarvitsekaan tehdä työtä, ja jolla ei ole oikeuksia eikä velvollisuuksia. Kerjääminen ja joutilaisuus olivat pahasta, mutta siitä huolimatta auttajien, kuten paremmin toimeentulevien turkulaisten, olisi pitänyt pystyä kehittyneempään ajatteluun ja toimintaan. Heiltä toivottiin hyviä ja kristillisiä neuvoja, sekä yhteisvastuullisempaa suhtautumista kerjäläisiin. Auttamiseen liittyi sosiaalista painetta, se ei ollut vain armeliaisuutta, vaan myös velvollisuus.[89] Kaupunkilaisilta toivottiin konkreettista apua ja hädänalaisten ohjausta oikealle tielle. Kristillisen ihmisarvon antamisen kerjäläisellekin oli tärkeää.

Koska kadot ja pula olivat Jumalan rangaistus syntisille, rukous oli tärkeä parannuskeino. Senaatti määräsi koko maahan ylimääräisen rukouspäivän joulukuulle, toiseen adventtisunnuntaihin. Rukouspäivän saarnoissa papisto muistutti kansalle parannuksen tarpeesta eli tarjosi selityksen huonolle ajalle ja keinon siitä nousemiseen. Saarnojen avulla pyrittiin ylläpitämään yhteiskuntarauhaa.[90] Åbo Underrättelser kommentoi rukouspäivää aika ivallisesti sanoen ”saa nähdä, kääntyykö onni joulukuun 8. päivän jälkeen?!”[91] Rukouksen ja uskon sijaan Åbo Underrättelser peräänkuulutti työtä, ahkeruutta ja säästäväisyyttä.[92] Jumalan ajateltiin auttavan niitä, jotka auttavat itse itseään.[93] Vaikka sanomalehtien tilannekuvauksissa nostettiin esille kansan synteinä laiskuus, ylellisyyksien kuten kahvin tavoittelu tai paheet kuten viinanjuonti, uskallettiin jo kritisoidakin kirkon opetusta. Tämä varmasti jakoi mielipiteitä turkulaisissa sanomalehdenlukijoissa. 

Åbo Underrättelser kuvasi Suomea köyhäksi maaksi, jossa ” kansan olisi jätettävä ylellisyys ja loisto, jotka olivat tuoneet Jumalan rangaistuksen” ja ”lopettaa houkkamainen yläluokista palvelusväkeen ulottuva tapa matkia kaikkia suurten maailmanpääkaupunkien uusia ihmeellisiä muoteja, jättää pois liehukkeet, koristeet ja koristelu vaimoväen vaatteista, lopettaa lastemme pukeminen muotinukeiksi ja pukeutua yksinkertaisiin, köyhään maahamme ja pohjoiseen ilmastoomme sopiviin vaatteisiin”. [94] Käytännöllisemmin vedottiin ulkomaisten ylellisyyksien sijasta suomalaisten kankaiden käyttämiseen, joka edistäisi kotimaista käsityötä.[95] Lehdenlukijalle kadot ja hätä haluttiin kuvata Jumalan rangaistuksena, joka oli ansaittu tähtäämällä vain elämästä nauttimiseen ja ylellisyyksiin. Rikkaita ja köyhiä ei eroteltu, vaan kaikki olivat syntisiä. Nälkävuodet osuivat saumakohtaan, jossa ainakin osalla kansaa alkoi olla enemmän tietoa ympäröivästä maailmasta ja jopa kykyä hankkia muutakin kuin aivan välttämättömyyksiä.

Kun kriisi paheni syksyllä 1867, köyhien mustamaalaamisesta siirryttiin osin toisenlaiseen sävyyn, yhteisvastuun tunteen herättämiseen ja ylellisyydestä luopumisen tarpeellisuuteen. Äiteihin vedottiin, miten ”kaikista luonnollisista tunteista voimakkain, äidinrakkaus puhuu teidän kauttanne” ja kuvailtiin nälkää kärsiviä sylilapsia. Kaikkien tulisi luopua turhuuksista ja pyrkiä järjestämään töitä, jotta köyhätkin pystyisivät ansaitsemaan leipänsä.[96] Rahan riittämistä teatteriin ja muihin epäkristillisiin huvituksiin paheksuttiin. Tämä rinnastettiin siihen, miten lapset samaan aikaan syövät ”tuota kauhistuttavaa hätäleipää”.[97] Tämä kosketti varmasti turkulaista parempiosaista lehdenlukijaa. Vaikka ylellisyys ja väärät elämäntavat liitettiinkin useammin hädänalaisiin, saivat rikkaatkin osansa.

4.3 Suhtautuminen kerjäläisiin

Syyskuussa 1867 oli selvää, että hallat olivat vieneet sadosta suuren osan, ja edessä olisi vaikea talvi. Kerjäläisten odotettiin lähtevän liikkeelle Turkuunkin, jolloin he ”kuin heinäsirkat etelän maista, häwittäwät kaikki syötäwän, mitä heidän tiellänsä on”.[98] Kansan epäiltiin olevan kaikesta valistuksesta huolimatta halutonta keräämään hätäleipäaineita, joita kohtaan tunnettiin epäluuloa ja taikauskoista pelkoa.[99]  Kunnanhallituksia tai muita köyhäinhoidosta vastaavia kehotettiin ottamaan käyttöön uhkasakon, elleivät puutteenalaiset muuten kerää jäkäliä ja muita hätäruoka-aineita. Aikaisen talven ja lumen varalta kehotettiin toimimaan viipymättä. Puhtaita jäkäliä luvattiin ostaa Turkuun jäkäläleipäleipomon tarpeisiin.[100]

Turussa pidettiin lokakuussa 1867 kokous, jossa keskusteltiin, mitä kaupunki voisi tehdä hädän lievittämiseksi. Päätettiin kerätä avustuksia kaupungin asukkailta työhuoneen ja yömajan, Turun läänin pohjoisten osien hätää kärsivien ja jopa Oulun, Kuopion ja Vaasan läänien hätää kärsivien hyväksi. Avustuksia ehdotettiin kerättäväksi talonomistajien lisäksi myös palkollisilta.[101] Tästä voi päätellä, että tilanne Turussa ei ollut pahin mahdollinen, kun rahaa kerran ajateltiin olevan mahdollista kerätä. Avustusten kerääminen pohjoisiin osiin lähetettäväksi viittaa siihen, että näinkin yritettiin pitää kerjäläiset ja heidän mukanaan kulkeutuvat taudit poissa kaupungista.

Turussa kirkonkokous perusti syksyllä 1867 komitean miettimään, miten estettäisiin kerjäläisiä kulkemasta.[102] ”Joka ei tahdo työtä tehdä, ei sen pidä syömänkään” lainasi Sanomia Turusta Raamattua samalla todeten, että ”kun nyt jokaiselle haluawaiselle on toimitettu tilaisuus opetellaksensa walmistamaan terweellistä rawintoa sienistä ja jäkälistä, ja näiden ruoka-ainetten kokoileminen on hywin sopiwa askaroiminen käypäläisille, jotka nyt kerjääwät ruokansa, niin olisipa maamiehille soweliasta etteiwät kerjäläisille antaisi mitään muutoin kuin palkinnoksi sienien ja jäkälien kokoomisesta sekä edellisten puhdistamisesta ja jälkimäisten lipiöittämisestä”.[103] Turussa kerrottiin nähdyn, miten kerjäläiset eivät halua tehdä työtä, vaan sitä tarjottaessa he lähtevät pois.[104] Kerjäläisten tuloa kaupunkeihin pyrittiin estämään paitsi viemällä valistusta kansalle, myös kieltämällä matka- tai työnhakutodistusten antaminen muille kuin hyvämaineisille ja työhön kykeneville ihmisille.[105] Maaherran kiertokirjeellä ohjeistettiin kunnallis- ja vaivaishallituksia hoitamaan hädänalaiset omilla paikkakunnillaan.[106] Mieluiten olisi haluttu estää pyytäjien tulo kaupunkiin, mutta pakon edessä oltiin valmiita auttamaan.

Turkulaiset olivat otaksuneet kerjäläisten palaavan kesän 1868 tullen takaisin kotikonnuilleen. Jossakin määrin näin kävikin, mutta kaupunkiin jäi edelleen väkeä. Niinpä kaupunkilaisia kehotettiin olemaan antamatta pyytäville rahaa.[107] Kaupunkilaiset olivat varmasti kesällä väsyneitä avustamiseen, joten ei ihme, että kerjäläisten määräämistä pois kaupungista vaadittiin. 

Turkulaisissa sanomalehdissä pohdittiin eräänlaisena tilinpäätöksenä, mitä kriisistä ja sen hoitamisesta voisi oppia. Tärkeimpänä listattiin ihmisten auttaminen kotipaikkakunnallaan, tuottavan tai ainakin kustannuksensa kantavan työn avulla. Työhuoneita pidettiin tautien leviämisen vuoksi huonona ratkaisuna. Lasten kohdalla painotettiin kevyttä työtä, josta olisi heille hyötyä myöhemmin, sekä mahdollisuutta käydä koulua. Hätäleipäaineksista oli kirjoitettu paljon, mutta tulevaisuutta ei katsottu voitavan rakentaa niiden varaan. Ravinto ei saisi jatkossa nojata niin vahvasti leipään ja rukiiseen, vaan esimerkiksi karjatalouteen.[108] Kansakouluasetuksesta, kiertävistä opettajista ja opettajien kouluttamisesta kerrottiin ja keskusteltiin melko vilkkaasti.

5. Katastrofista tuntemattomaan tulevaisuuteen

 

Nälkävuosien aikaa leimasi suuri jakautuneisuus, joka konkretisoitui turkulaisten sanomalehtien uutisoinnissa. Maailma oli jakautunut varakkaisiin ja köyhiin, lukutaitoisiin ja -taidottomiin, edistykseen ja vanhakantaiseen maanviljelyyn. Muutos ja uudistukset, kuten rautatiet ja sähkölennätin, saattoivat olla kaukaisempia ja vaikeammin hahmotettavia kuin nykyhetki kerjäläisineen. Kirkko julisti sekä tuomiota että armoa, ja maallinen näkökulma vaihteli yhteisvastuun ja syytösten välillä. Kirkon sanoma vaikutti käsitykseen siitä, millainen on kunnollinen ihminen, ja sitä kautta asenteeseen lähimmäisiä kohtaan. Luterilainen työn arvostaminen nousi vahvana esille, kun ajateltiin olevan tärkeää auttaa itse itseään. Toisaalta avun antaminen tarvitsevalle oli edelleen osa vaivaishuoltoa ja parempiosaiselta odotettua hyvää käytöstä. Turkulaisten sanomalehtien artikkelit hätää kärsivistä, avustustoimista ja suhtautumisesta kerjäläisiin yhdistivät kirkon opetukset ja maallisen konkretian.

Nälkävuosien kansallinen hätäohjelma, jonka mukaan Turussakin toimittiin, oli luonteeltaan enemmänkin opetusta kuin hyväntekeväisyyttä. Tilaton rahvas haluttiin kasvattaa vastaamaan omasta toimeentulostaan, samoin maatalouden harjoittajien haluttiin oppivan tulemaan toimeen ilman valtion lainoja tai avustuksia. Suhteellisen hyvin toimeentulevassa Turussa katovuodet ja kurjuus myönnettiin, mutta vaikeuksista selviämisen nähtiin kytkeytyvän vahvasti omaan vastuuseen ja työn tekemiseen. Näin ollen tultiin siihen tulokseen, että kansa tarvitsi käytännöllistä opetusta erilaisten hätäruoka-ainesten käyttämisestä. Lähestymistapa oli käytännönläheinen ja organisoitu, ja ihmisiä pyrittiin opettamaan auttamaan itseään ja voittamaan taikauskonsa. Samalla asetelma ”me ja ne” oli silmiinpistävä, kun ”kansaa” katsottiin ylhäältä päin haluten estää väen vaeltaminen Turkuun. Turkulaisen lehdenlukijan näkökulmasta tämä johti ristiriitaiseen uutisointiin, joka varmasti mietitytti ja pakotti ottamaan kantaa siihen, avustanko kykyjeni mukaan vai käännänkö katseeni. Voi päätellä tilanteen olleen raskas, vaikka omassa kädessä olisikin vielä ollut aitoa ruisleipää.

Turussa nälkäkriisi näkyi erityisesti avustustoiminnan kautta. Turun kaupunki, seurakunta ja turkulaiset kauppiaat toimivat yhteistuumin köyhien auttamiseksi ja yhteiskuntarauhan ja järjestyksen säilyttämiseksi. Turkulaisten sanomalehtien perusteella kriisiin reagoitiin nopeasti ja pyrittiin toimimaan senaatin ohjeiden mukaisesti. Kaupunkilaisten, varsinkin kauppaneuvos Julinin, aktiivisuus ja aloitteellisuus teki Turusta keskeisen hätäleipävalistuksen levittämisessä. Kaupungissa ei haluttu sulkea silmiä ympäröivältä hädältä.

Ilmoitukset talojen ja maatilojen huutokaupoista lisääntyivät turkulaisissa lehdissä selvästi tutkielmassa käsiteltynä aikana. En tehnyt määristä tarkkaa analyysia, eivätkä ne tietysti kerro kaikkia seikkoja myyntien takaa, mutta varmasti toistuvat kadot ja niiden aiheuttama rahapula ja velkaantuminen vaikuttivat. Ilmoituksia voisi tutkia tarkemmin ja perehtyä niiden taustoihin laajemmin viranomaisaineiston avulla. Näin voisi laajentaa kriisin kokonaiskuvaa. Aikalaisille jotkut ilmoituksissa mainitut ihmiset ovat saattaneet olla tuttuja. Näiden mahdollisten suhteiden ja verkostojen selvittäminen voisi tuoda esille uusia puolia kriisiajasta. Aika oli kova, voitto tai tappio saattoi olla merkittävä sen mukaan, kenellä oli pääomaa. Omaisuuden uusjako on kriiseille tyypillistä, ja se on varmasti vaikuttanut turkulaistenkin elämään. 

Tilanteen normalisoituessa syksyllä 1868 turkulaisessa lehdistössä kyettiin jo pohtimaan, mitä kriisistä voitiin oppia. Näkökulma oli eteenpäin suuntautuva. Lapset, joita avustustoimissa muutenkin oli painotettu, piti saada pois kadulta ja kouluun. Koulutuksen ajateltiin olevan tie kansan ja yhteiskunnan kehittämiseen paremmin kriisejä kestäväksi. Turkulaisissa sanomalehdissä uskottiin ihmisen kykyyn muuttua ja oppia uutta. Tulevaisuuden usko on varmasti tuntunut hyvältä lukijasta, vaikka isot muutokset ovat samalla voineet olla pelottaviakin. Turussa ja Suomessa oltiin siirtymässä rankaisevan Jumalan käden alta liberaalimpaan maailmaan. 

Kaksijakoisuus leimasi todennäköisesti turkulaisten tunteita syksyllä 1868. Oli selvitty pahimmasta kriisistä, suurin osa hädänalaisista oli palannut kotiinsa ja avustustoimet jatkuivat pienimuotoisempina. Yhteiskunta kehittyi, ja voitiin taas uskoa tulevaisuuteen. Ellei jotain henkilökohtaista onnettomuutta ollut sattunut kohdalle, saattoi menneen kriisin pikkuhiljaa unohtaa, ja lehdenkin uskalsi avata jatkossa levollisemmin mielin.

Lähteet

Painetut alkuperäislähteet

Sanomia Turusta 1867–1868 (ST)

Åbo Underrättelser 1867–1868 (ÅU)

Tutkimuskirjallisuus

Carpelan Tor, Åbo donatorer intill år 1909: biografiska anteckningar. Helsinki 1910.

Ekman-Salokangas Ulla, Aalto Eeva-Liisa, Salokangas Raimo (toim.), Suomen lehdistön historia 6. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kustannuskiila Oy: Kuopio 1988a.

Ekman-Salokangas Ulla, Aalto Eeva-Liisa, Salokangas Raimo (toim.), Suomen lehdistön historia 7. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kustannuskiila Oy: Kuopio 1988b.

Engman Max, Apotekare, företagare Erik Julin. Biografiskt lexikon för Finland. SLS 2009 (viitattu 20.2.2019). URN:NBN:fi:sls-5525-1416928958131

Engman Max, Julin, Erik. Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu. Studia Biographica 8. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008– (viitattu 20.2.2019). Julkaisun pysyvä tunniste URN NBN:fi-fe20051414; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-tev-000081. (ISSN 1799-4357, verkkojulkaisu)

Haapala Pertti (toim.), Suomen historian kartasto. Gummerus: Jyväskylä 2007.

Huhtamaa Heli, ”Kewät kolkko, talwi tuima”. Ilmasto, sää ja sadot nälkävuosien taustalla, 33–65. Teoksessa Jussila Tuomas ja Rantanen Lari (toim.), Nälkävuodet 1866–1868. SKS: Helsinki 2018.

Häkkinen Antti, ”Ja he oli kuullu että toiselle paikkakunnalle oli tullu semmonen jauhomatto että oli ryssänraato…”. Nälkävuodet, usko ja taikausko, 237–249. Teoksessa Häkkinen Antti, Ikonen Vappu, Pitkänen Kari, Soikkanen Hannu, Kun halla nälän tuskan toi. WSOY: Helsinki 1991.

Häkkinen Antti, ”Kuolema tulee jäkäläleiwästä!” Hätäravinto, jäkäläleipävalistus ja sen vastaanotto, 91–113. Teoksessa Häkkinen Antti, Ikonen Vappu, Pitkänen Kari, Soikkanen Hannu, Kun halla nälän tuskan toi. WSOY: Helsinki 1991.

Häkkinen Antti, ”Pernaan Lapuan tie tehtiin jauhonaaloolla näläkävuosina”. Hätäaputyöt: epäonnistuiko valtiovalta? 129–157. Julkaisussa Pitkänen Kari (toim), Nälkä, talous, kontrolli. Näkökulmia kriisien ja konfliktien syntyyn, merkitykseen ja kontrolliin. Helsingin yliopisto: Helsinki 1987.

Häkkinen Antti, Suomen 1860-luvun nälkäkatastrofi – syitä ja seurauksia, 2425–2430. Duodecim 128, 2012.

Häkkinen Antti, ”Varkauksia alkoi ilmetä syksyisin”. Suuret rosvot: Hallin Janne, Aleksanteri ja Kaappo Sutki, 176–194. Teoksessa Häkkinen Antti, Ikonen Vappu, Pitkänen Kari, Soikkanen Hannu, Kun halla nälän tuskan toi. WSOY: Helsinki 1991.

Häkkinen Antti, ”Vilja valkeni, mutta tyttären puku mustui”. Nälkävuosien väärinkäytösepäilyt, 195–206. Teoksessa Häkkinen Antti, Ikonen Vappu, Pitkänen Kari, Soikkanen Hannu, Kun halla nälän tuskan toi. WSOY: Helsinki 1991.

Häkkinen Antti, Forsberg Henrik, Finland’s’famine years’ of the 1860s: a nineteenth century perspective, 99–118. Teoksessa Curran Declan, Luciuk Lubomyr Y., Newby Andrew G, Famines in European Economic History: The Last Great European Famines Reconsidered. Routledge: Lontoo 2015.

Ikonen Vappu, ”On syöty kaikkea, joka vain on ollut kiveä pehmeämpää”. Ravintokysymys 1860-luvulla, 81–90. Teoksessa Häkkinen Antti, Ikonen Vappu, Pitkänen Kari, Soikkanen Hannu, Kun halla nälän tuskan toi. WSOY: Helsinki 1991.

Jalava Marja, J. V. Snellman – Mies ja suurmies. Tammi: Helsinki 2006.

Jutikkala Eino, Ilmaston muutokset ja historia. ”Pane leipään puolet petäjäistä” – nälkä- ja pulavuodet Suomen historiassa. Jyväskylän yliopiston Suomen historian laitoksen 14.–15.6.1993 järjestämän kesäkurssin esitelmät. Jyväskylä 1994.

Jutikkala Eino, ”Jyrkkä tautiteoria”. Historiallinen Aikakauskirja 1987, 85:2, 151–152.

Jutikkala Eino, Katovuodet. Suomen maatalouden historia, 504–513. SKS: Helsinki 2003.

Jutikkala Eino, Suomen historian kartasto. WSOY: Porvoo 1959.

Jutikkala Eino, Tilalliset ja tilattomat. Suomen maatalouden historia, 447–460. SKS: Helsinki 2003.

Jutikkala Eino, Turun kaupungin historia 1856–1917. Turun sanomalehti- ja kirjapaino-osakeyhtiö: Turku 1957.

Jutikkala Eino, Väestökatastrofit – kuritusta vai koettelemusta. Historiallinen aikakauskirja 1995 93:3, 203–207.

Kalela Jorma, Historian rakentaminen eettisenä hankkeena. Julkaisussa Lidman Satu, Koskivirta Anu, Eilola Jari (toim.) 2017. Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus: Tallinna 2017.

Kaukiainen Yrjö, Taudit ja teoriat. Historiallinen aikakauskirja 1987a, 85:3, 250–251.

Kaukiainen Yrjö, Tautimaan laulu – entisajan väestökatastrofit ja ns. tautiteoria. Historiallinen aikakauskirja 1987b, 85:1, 27–31.

Lidman Satu, Koskivirta Anu, Eilola Jari, Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus: Tallinna 2017.

Malthus Thomas, An Essay on the Principle of Population. Oxford University Press: Oxford 2008.

Meurman Agathon, Nälkäwuodet 1860-luvulla. Kansanwalistusseura: Helsinki 1892.

Pitkänen Kari, Kärsimysten ja ahdingon vuosikymmen. 1860-luvun yleiskuva, 36–80. Teoksessa Häkkinen Antti, Ikonen Vappu, Pitkänen Kari, Soikkanen Hannu, Kun halla nälän tuskan toi. WSOY: Helsinki 1991.

Pitkänen Kari, Leipää kansalle, sirkushuveja herroille. Armeliaisuuden januskasvot, 158–175. Teoksessa Häkkinen Antti, Ikonen Vappu, Pitkänen Kari, Soikkanen Hannu, Kun halla nälän tuskan toi. WSOY: Helsinki 1991.

Pitkänen Kari, ”Ruumiita kuin puita pinossa”. Kuoleman satoisat vuodet, 207–223. Teoksessa Häkkinen Antti, Ikonen Vappu, Pitkänen Kari, Soikkanen Hannu, Kun halla nälän tuskan toi. WSOY: Helsinki 1991.

Rantanen Lari, ”Silloin vilja on hopeaa”. Nälkävuodet, talouspolitiikka ja hallinnon toimet,
123–170. Teoksessa Jussila Tuomas ja Rantanen Lari (toim.), Nälkävuodet 1866–1868. SKS: Helsinki 2018.

Rekonen Petri, ”Suomen voi ei kelpaa kuin kärrynvoiteeksi”. Maatalouden käännekohta vai taantuma kehityksessä, 66–122. Teoksessa Jussila Tuomas ja Rantanen Lari (toim.), Nälkävuodet 1866–1868. SKS: Helsinki 2018.

Savolainen Raimo, J. V. Snellman ja nälkävuodet 1867–1868. Snellman-instituutin C-sarja n:o 2. Kuopion kaupunginhallitus: Kuopio 1989.

Savolainen Raimo, Uudistusten tehokas toimeenpanija 1863–1868, 719–820. Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Edita: Helsinki 2006.

Sen Amartya, Poverty and Famines. An Essay on Entitlement and Deprivation. Oxford University Press: Oxford 1981.

Soikkanen Hannu, ”Siikajoella tehtiin pastorin paikka köyhän koiksi”. Papit ja kansa hätäaikana, 224–236. Teoksessa Häkkinen Antti, Ikonen Vappu, Pitkänen Kari, Soikkanen Hannu, Kun halla nälän tuskan toi. WSOY: Helsinki 1991.

Solantie, Reijo, Ilmasto ja sen määräämät luonnonolot Suomen asutuksen ja maatalouden historiassa. Jyväskylä studies in humanities 1459–4331; 196. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä 2012.

Turpeinen Oiva, Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866–1868. Suomen historiallinen seura: Helsinki 1986.

Vainio-Korhonen Kirsi, Vastuullinen historia. Teoksessa Lidman Satu, Koskivirta Anu, Eilola Jari (toim.) 2017. Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus: Tallinna 2017.

Vornanen Jukka, ”Pettu wanha tuttu”. Perinteisen korvikeruokakulttuurin ja jäkäläleipävalistuksen yhteentörmäys, 171–197. Teoksessa Jussila Tuomas ja Rantanen Lari (toim.), Nälkävuodet 1866–1868. SKS: Helsinki 2018.

Voutilainen Miikka, Feeding the famine: Social vulnerability and dislocation during the Finnish famine of the 1860’s, 124–140. Teoksessa Curran Declan, Luciuk Lubomyr Y., Newby Andrew G, Famines in European Economic History: The Last Great European Famines Reconsidered. Routledge: Lontoo 2015.

Voutilainen Miikka, Nälän vuodet – Nälänhätien historia. Atena Kustannus Oy: Keuruu 2017.

Vuorela Miikka, ”Rikollisuus ja suomen suuret nälkävuodet 1866–1868”. Lakimies 8/5 (2015): 658–688.

Verkkolähteet ja tietokannat

Tilastokeskus, Väkiluku sukupuolen mukaan 1750–2017. Tilastokeskuksen PX-Web-tietokannat: Väestö-Väestörakenne-003 Väkiluku sukupuolen mukaan 1750­–2017 (Päivitetty 29.3.2018) http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/ (Viitattu 20.2.2019).

---

[1] ST 39, 27.9.1867.

[2] ST 42, 18.10.1867.

[3] Voutilainen 2017, 87, Pitkänen 1991, 37–39.

[4] Turun ja Porin lääni käsitti 1800-luvulla Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Ahvenanmaan. Jutikkala 1959, 34.

[5] Lisätietoja Suomen ilmastollisesta aluejaosta ks. Haapala (toim.), 150–151.

[6] Pitkänen 1991, 40 ja 69, Voutilainen 2015, 136.

[7] Malthus 2008 (ensimmäinen painos julkaistu 1798) ja Sen 1981.

[8] Häkkinen 1991, 91–113, Ikonen 1991, 81–90, Vornanen 2018, 171–197.

[9] Häkkinen 2012, 2425–2430, Häkkinen ja Forsberg 2015, 99–118.

[10] Voutilainen 2015, 124–126, Häkkinen ja Forsberg 2015, 106.

[11]Engman 2008, Carpelan 1910, 91–95.

[12] Savolainen 1989 ja 2006.

[13] Jalava 2006, nälkävuosista erityisesti 297–312.

[14] Häkkinen 1991, 149–150.

[15] Meurman 1892.

[16] Jutikkala 2003, 447. Tilastokeskuksen mukaan Suomen väkiluku oli autonomian ajan alussa 0,9 miljoonaa. Se kasvoi 1,6 miljoonaan vuoteen 1850 mennessä jatkaen kasvuaan 1,8 miljoonaan vuonna 1865. Nälkävuosien jälkeen väkiluku oli 1,7 miljoonaa, ja se laski noin 115 000 hengellä vuosien 1865–1868 aikana.
http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/

[17] Jutikkala 2003, 506.

[18] Rekonen 2018, 73–102.

[19] Jutikkala 1995, 203–207, Soikkanen 1991, 230–234.

[20] Jutikkala 1994, 20–23, Solantie 2012, 213–225.

[21] Huhtamaa 2018, 55–57.

[22] Turpeinen 1986, Voutilainen 2017, 57–59.

[23] Kaukiainen 1987b, 27–31, Jutikkala 1987, 151–152, Kaukiainen 1987a, 250–251.

[24] Vuorela 2015, 658–688.

[25] Häkkinen 1991, 176–194 ja 195–203.

[26] Esim. Lidman, Koskivirta, Eilola (toim.) 2017.

[27] Kalela 2017, 92.

[28] Vainio-Korhonen 2017, 33.

[29] Ekman-Salokangas et al. 1988a, 347, Ekman-Salokangas et al. 1988b, 309–310.

[30] Ekman-Salokangas et al. 1988a, 347–348, Ekman-Salokangas et al. 1988b, 313. Sanomia Turusta -lehden
 levikki oli 2 061 vuonna 1866, 1701 vuonna 1867 ja 1 325 vuonna 1868. Åbo Underrättelser -lehden levikki oli
 1 656 vuonna 1866, 1497 vuonna 1867 ja 1 331 vuonna 1868. Turun kaupungissa oli noin 20 000 asukasta 1870.

[31] Käytin hakusanoina hätäleipää, köyhäintaloa ja kerjäläistä eli nödbröd*, fattighus* ja tiggare*.

[32] Häkkinen 1987, 69.

[33] Jutikkala 1957, 648 ja 650, ST 48, 29.11.1867. Työhuoneista yleisemmin Häkkinen 1991, 141–148.

[34] ST 50, 13.12.1867, ST 1, 3.1.1868, Pitkänen 1991, 170.

[35] ST 1, 3.1.1868.

[36] Häkkinen 1991, 143–148.

[37] Pitkänen 1991, 218–219.

[38] ST 51, 20.12.1867.

[39] ÅA 141, 1.2.1868, Jutikkala 1957, 650.

[40] ST 8, 21.2.1868.

[41] ST 17, 24.4.1868.

[42] ST 17, 24.4.1868, ST 21, 22.5.1868.

[43] Turpeinen 1986, 183–213, Pitkänen 1991, 220–221.

[44] ST 36, 4.9.1868, ST 37, 11.9.1868.

[45] ÅU 115, 26.9.1868.

[46] Engman 2008, Carpelan 1910, 91–95.

[47] ST 31, 2.8.1867, ÅU 89, 30.7.1867, Vornanen 2018, 177–178 ja 183–188, Häkkinen 1991, 98.

[48] Vornanen 2018, 184.

[49] ST 29, 19.7.1867, ÅU 82, 13.7.1867.

[50] ST 33, 16.8.1867, ÅU 101, 27.8.1867.

[51] ST 34, 23.8.1867.

[52] ST 37, 13.9.1867.

[53] ST 36, 6.9.1867.

[54] ÅU 105, 5.9.1867.

[55] ST 40, 4.10.1867, ÅU 110, 17.9.1867.

[56] Vornanen 2018, 186.

[57] ST 13, 27.3.1868.

[58] ST 32, 7.8.1868, ST 34, 21.8.1868.

[59] ÅU 104, 1.9.1868.

[60] Vornanen 2018, 178–183 ja 189.

[61] Häkkinen 1991, 109–112.

[62] Jalava 2006, 300–302, Häkkinen 1991, 149–150.

[63] ST 42, 18.9.1867, ÅU 122, 15.10.1867.

[64] Jalava 2006, 304–305.

[65] ST 35, 30.8.1867, ST 36, 6.9.1867.

[66] ST 6, 7.2.1868.

[67] ST 10, 6.3.1868.

[68] Esimerkiksi ST 10, 6.3.1969, ST 15, 9.4.1868.

[69] ST 15, 9.4.1868.

[70] ST 21, 22.5.1868.

[71] ÅU 10, 23.1.1868: “Sedan det icke lyckats oss att blifwa bergsmän och fabriksidkare i stort, utan att wi ruinerat oss på dessa försök, skola wi alla, och det i nu, göras till slöjdare och handtwerkare; icke så mycket för att fylla det egna behofwet af slöjdalster, utan fastmer, för att med fabrikaterna från kojan uppträda täflande werldsmarknaden”.

[72] ÅU 10, 23.1.1868.

[73] ST 46, 13.11.1868, Häkkinen 1991, 150.

[74] ST 47, 20.11.1868.

[75] ST 53, 31.12.1868.

[76] Häkkinen 1991, 150.

[77] ÅU 110, 17.9.1867: “…bör man åtminstone, det gör oss smärta att utsäga det, besluta att aldrig understödja tiggeri af barn”.

[78] ÅU 110, 17.9.1867.

[79] ST 8, 22.2.1867.

[80] ÅU 108, 12.9.1867.

[81] ÅU 98, 20.8.1867.

[82] Häkkinen 1991, 100–108.

[83] Rantanen 2018, 127.

[84] ST 12, 22.3.1867.

[85] ST 35, 30.8.1867

[86] ST 44, 1.11.1867.

[87] Rantanen 2018, 131–134.

[88] ÅU 3, 8.1.1867.

[89] ST 35, 30.8.1867, Pitkänen 1991, 165 ja 174–175.

[90] ST 42, 18.10.1867, Soikkanen 1991, 230–234.

[91] ÅU 131, 5.11.1867: ”Få se om turen wänder sig efter den 8:de december?!”.

[92] ÅU 131, 5.11.1867.

[93] Häkkinen 1991, 238–239.

[94] ÅU 115, 28.9.1867: ”Wi måste bortlemna den lyx och flärd, som påkallat Guds straffdomar” ja ”…wi måste upphöra med det dåraktiga begäret, som sträcker sig från de högsta klasserna ända ned till tjenstepersonalen, att efterapa alla nya fantastiska moder i den stora werldshufwudstaden, wi måste lemna bort släpen, grannlåterna, garnityrerna i fruntimrens kostymer, upphöra att utpynta wåra barn såsom dockor på en modejournal, wi måste kläda oss och dem i en enkel, för wårt fattiga land och nordliga klimat lämplig drägt…”

[95] ÅU 125, 22.10.1867.

[96] ÅU 119, 8.10.1867: ”…då den mäktigaste bland alla naturliga känslor, moderskärleken, talar genom eder.”

[97] ÅU 54, 7.5.1867.

[98] ST 39, 27.9.1867, Häkkinen ja Forsberg 2015, 112.

[99] Häkkinen 1991, 109–110.

[100] ST 39, 27.9.1867, ÅU 118, 5.10.1867.

[101] ST 42, 18.19.1867.

[102] ST 39, 27.9.1867.

[103] ST 34, 23.8.1867.

[104] ST 34, 23.8.1867.

[105] ST 33, 16.8.1867.

[106] ST 35, 28.8.1868.

[107] ÅU 87, 23.7.1868.

[108] ÅU 75, 25.6.1868, ÅU 27.8.1868.