Antti Tuuri: Tauno Matomäki – Suvipäivänä syntynyt

Antti Tuurin kirjoittama Tauno Matomäen elämäkerta on julkaistu 2005. Kirjassa ei erityisesti esitellä sen syntyprosessia, mutta se näyttää tehdyn kohteen ja kirjailijan yhteistyönä, ja on näin monella tavalla lähempänä muistelmateosta kuin virallista elämäkertaa. Elämäkertakirjallisuutta tutkineen Maarit Leskelä-Kärjen mukaan elämäkerta on tapa muistaa ja tutkia elämää. Samaan viittaa myös Tuuri sanoen, että ”elää voi myös yrittäen ymmärtää, mikä maailma on ja mikä on elämä, ja miksi se on ihmiselle annettu”. Tuuri kuvaa esipuheessaan Tauno Matomäkeä poikkeukselliseksi yritysjohtajaksi, esimerkiksi siitä, miten erilaisella taustalla ja tyylillä Suomessa on mahdollista edetä korkeaankin asemaan.

Matomäen elämäkerta- tai muistelmateos ei ole tieteellinen työ, sillä siinä ei ole viitteitä, asia- tai henkilöhakemistoa eikä lähdeluetteloa. Näkökulma on korostetusti muistelijan. Vaikka kirja on kronologinen, se ei ole kaiken kattava, vaan keskittyy niihin muistoihin, jotka Matomäki on halunnut tuoda esille. Joissakin kohdissa seuraamista haittaa epätarkkuus ja vuosilukujen puute: Jos haluaa olla varma tapahtuman ajankohdasta, saattaa joutua palaamaan kirjassa taaksepäin, eikä sekään aina auta. Tavoite ei näytä olleen tehdä kattavaa elämäkertaa, vaan ikkuna poikkeuksellisen miehen elämään. Siinäkin on pieni dilemma: Tavallisuudesta tehdään omalla tavallaan poikkeuksellista, ja sitäkin voi miettiä, onko se oikeasti sitä vai yksi tarina suomalaisen yhteiskunnan mahdollistamaa luokkaretkeä.

Pitäisin kirjaa lähinnä elämäntyöbiografiana, sen verran tarkasti Matomäen ura käydään läpi. Koska kirjan näkökulma on muistelmatyyppinen, siinä voi nähdä myös psykologisen biografian piirteitä: Elämänkaarta ja valintoja kuvataan lapsuuden lähtökohtien kautta ja myöhemmin kirjassa näkyy yksilön kehitys uran rinnalla. Vaikka muistelija korostaa tavallisuuttaan, kirjaa voi pitää suurmies-elämäkertana, sillä siinä halutaan osoittaa, miten merkittävässä asemassa Matomäki ja hänen edustamansa yhtiö, erityisesti Rauma-Repola (myöh. Repola ja UPM-Kymmene) on ollut suomalaisen teollisuuden eri käänteissä.

Matomäen muistelmat etenevät lapsuuden muistoista uran etenemiseen. Tauno Matomäki syntyi Nakkilassa 14.4.1937 maanviljelijäperheen neljäntenä lapsena. Lapsuuden ajalta kuvataan melko tarkastikin Matomäen kylää ja sen aikaisia elinoloja, nimenomaan lapsen näkökulmasta. Teksti valottaa päähenkilön mieleen lapsuuden ajalta jääneitä välähdyksiä ja tekstin kertojan ääni tuo ne esille elävästi ja hauskasti. Samalla välittyy aika paljon muistelijan luonteesta: Tekniset seikat, kuten 4-vuotiaana kirkossa ensi kertaa nähty sähkövalo, ovat jääneet jo pienenä mieleen, ja kristillisyydestä ja olojen alkeellisuudesta huolimatta lapsuus on tarjonnut turvaa, iloa ja positiivi-suutta. Alku on minusta kirjan parhaiten onnistunut osa.

Lapsuudesta teos jatkuu koulutielle, joka jatkuu ehkä yllättäenkin Teknilliseen korkeakouluun asti. Matomäki on yksi niitä, joiden elämään paikallisella kansakoulunopettajalla on ollut valtaisa merkitys – ilman opettajan vaikutusta hän ei olisi oppikouluun päätynyt. Tämä on merkittävää, mutta ei Suomen oloissa kuitenkaan poikkeuksellinen kohtalo.

Matomäen elämäkerta painottuu vahvasti hänen uraansa suomalaisen konepajateollisuuden palve-luksessa. Erilaiset työtehtävät kuvataan melko tarkkaan, hänen mielenkiintonsa tekniikkaan tulee taas esille. Perhetapahtumistakin kerrotaan, mutta vain taustalla – ajatuksena lienee pitää perhe-elämä yksityisenä. Se on tietysti ymmärrettävää, mutta elämäkertaan ”henkilökohtaisemman” puolen käsittely olisi tuonut lisää syvyyttä, varsinkin kun Matomäki toisaalta korostaa perheen ja Nakkilan ja niin sanotun ”tavallisen elämän” merkitystä. Läheisten mielipide saattaa vaikuttaa elämäkerran tai muistelmien kirjoittamiseen ja varsinkin arkaluonteisten asioiden yhteydessä se pitää huomioida. Toisaalta kirjassa kerrotaan kyllä Matomäen harrastuksista: Kirjallisuudesta, Vammalan vanhan kirjallisuuden päivistä ja toisaalta puuhailusta kotitilalla.

Elämäkerta olisi hyötynyt hieman tieteellisemmästä lähestymistavasta ja tarkemmasta oikoluvusta. Kirjassa kuvataan suomalaista teollisuushistoriaa aika pitkältä ajalta, ja joissakin kohdissa yhtiöiden nimet ja historia eivät mene ihan oikein – lisäksi tapahtumien kuvaus ei täysin pysy kronologisessa järjestyksessä. Virheet ovat yksi tavallinen elämäkertojen ongelma, ja tässä johtuvat todennäköisesti kirjan tekotavasta: Muistelija on jostakin asiasta kertoessaan ehättänyt ”asioiden edelle”, ja elämäkertakirjuri ei ole täysin pysynyt perässä. Varsinkin 1990 tapahtuneen Rauma-Repolan ja Yhtyneitten Paperitehtaiden fuusion jälkeisiä tapahtumia on parissa kohtaa kuvattu jo ennen fuusiosta varsinaisesti kertovaa lukua ja hieman väärin. Se ei vie kirjalta sen kiinnostavuutta, eikä varsinaisesti ole oleellista elämäkerran kohteelle, mutta aiheuttaa lukijassa pientä ärtymystä. Tässä näkyy toisaalta yksi elämäkerran tekemisen hankaluus: Kohde tuntee asiat kirjailijaa paremmin, joten kyseenalaistaminen ei välttämättä ole niin helppoa – lisäksi muistelmakirjaan kuuluukin tietty omakohtaisuus ja halu saada muistelijan ääni kuulumaan, joka sekin voi vaikeuttaa lähdekritiikkiä.

Matomäki on ollut kirjan julkaisuhetkellä 68-vuotias. Hän on jäänyt pois UPM-Kymmenen hallituksesta 64-vuotiaana ja ehtinyt olla muutaman vuoden eläkkeellä. Kirjassa näkyy, miten lähellä sen kuvaama aikakausi vielä on. Matomäki kuvaa kaikkea subjektiivisesti, eikä Tuuri pyrikään muuhun kuin kohteensa elämäntarinan kirjaamiseen tämän muisteluiden mukaan. Ei ainakaan vaikuta siltä, että Tuuri olisi joutunut suuremmin pohtimaan, mitä hän Matomäen elämästä kirjoittaa, luultavasti suuria luurankoja ei ole noussut tällä työtavalla esille. Työelämän ja Suomen teollisuuden järjestelyjen osalta ajallinen etäisyys ja monipuolisempi muistelijajoukko tekisi hyvää – tässä Tuuri on omaksunut kirjurin roolin. Elämäkerta on identiteettiprojekti, ja Matomäki on omissa muistelmissaan halunnut nimenomaan vahvistaa omaa julkista kuvaansa – se näkyy jo kannessa, jossa hän poseeraa vanhan punaisen Valmet-traktorin ratissa.

Matomäelle on kirjankin mukaan aina ollut tärkeää valita tehtäviin ”oikeanlaisia” henkilöitä ja tuntuu siltä, että näin hän on toiminut myös muistelmiensa kirjoittajaa valitessaan: Valinnut tehtävään toisen diplomi-insinöörin, jota yhdistää samankaltainen huumori ja maailmankatsomus. Leskelä-Kärki siteeraa Jukka Sarjalaa, joka on sanonut elämäkertakirjailijan asemaa ”tukalaksi”: Matomäen ja Tuurin kirjasta välittyy pikemminkin rento tunnelma, jossa kaksi ”dippa-inssiä” on jutellut ja samalla kirjannut toisen elämäntarinaa ylös. Ainakin minulle lukijana syntyy tästä kahtia-jakoinen olo. Toisaalta olo on rento, melkein kuin olisi mukana mukavan ja helposti lähestyttävän kohteen kanssa samassa saunaillassa, mutta toisaalta kritiikittömyys ja ylistäminen alkaa ärsyttää – jonkun työelämässä tehdyn virheen tai negatiivisen luonteenpiirteenkin olisi voinut ottaa esille. Tulee mieleen, että mitähän vaimo Leena on kirjasta pitänyt.

Kirjasta olisi tullut vaikuttavampi hiukan erilaisella asenteella ja huolellisemmalla kirjoittamisella, ja vaikka myös perheen tai lähimpien työtoverien haastattelemisella – Matomäestä ja hänen elämän-tarinastaan ei särmää puutu. Näkökulman ja laajuuden valinta on tietysti aina yksi elämäkertojakin koskeva ongelma. Tuurin kirja puoltaa paikkaansa mielenkiintoisena lukukokemuksena – tarkemman ja tieteellisemmän elämäkerran aika on ehkä myöhemmin.