Kari Suomalaisen näkemys EEC-sopimuksesta

Kahden kerroksen väkeä: Länsi-Euroopan integraatio ja Suomi

Helsingin Sanomissa julkaistiin Kari Suomalaisen pilapiirros koskien Suomen EEC-vapaakauppa-sopimusta sopimuksen allekirjoituspäivänä 5.10.1973. Kari Suomalainen, ”Kari”, (1920 – 1999) työskenteli Helsingin Sanomien pilapiirtäjänä 1950-1991. Kari pyrkii pilakuvassaan osoittamaan Suomen sopimuksen erityislaatuisuuden vertaamalla sitä samaan aikaan esitettyyn suosittuun englantilaiseen Kahden kerroksen väkeä -televisiosarjaan, jossa kuvataan yläkerran herrasväen ja alakerran palvelijoiden elämää. Suomi solmi EEC:n kanssa vapaakauppasopimuksen, mutta ei liittynyt EEC:n jäseneksi. Vapaakauppasopimuksen solmimista edelsi Suomessa hyvin vilkas ja kiihkeä keskustelu, sillä vasemmistopiireissä sopimusta arvosteltiin ja vastustettiin voimakkaasti.

Marja Ylönen kuvaa väitöskirjassaan ”Karin suomalainen” sitä, miten poikkeuksellinen ilmiö Karista tuli suomalaisessa sanomalehdistössä. Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla ilmestyneet ajankohtaiset piirrokset olivat hyvin suosittuja ja tunnettuja, ja koska niitä julkaistiin myös kirjoina, ne tulivat tutuiksi laajemminkin. Kari nosti pilapiirroksissaan terävästi esille ajankohtaisia ilmiöitä, usein ottaen kantaa keskusteluun paljon voimakkaammin kuvien kautta kuin kukaan muu ajan varovaisessa, alati Neuvostoliiton mielipiteen huomioivassa Suomessa uskalsi. Karilla oli tähän Helsingin Sanomien omistajan Eljas Erkon lupa, sillä Erkon kerrotaan Karin palkatessaan sanoneen: ”Sen pojan piirroksiin ei sitten kosketa.”

Kari oli vakaumukseltaan konservatiivinen ja isänmaallinen, hän ei pitänyt vasemmistolaisuudesta ja pilkkasi usein kuvissaan suomettumista ja Kekkosen vallanhalua. Hänellä ole oivaltava tapa kuvata Suomea, muita maita ja eri puolueita helposti tunnistettavina hahmoina, tässä kuvassa näkyy Suomi-neidon lisäksi ensimmäisenä portaiden päässä Iso-Britannia. Helsingin Sanomat on ollut poliittisesti sitoutumaton vuodesta 1932, ja Karinkin kynä sivalsi niin oikealle kuin vasemmalle.

Suomen EEC-sopimukseen liittyvä pilakuva on suunnattu ”kansalle”, Helsingin Sanomien lukijakunnalle. Karin piirrosten voisi kuitenkin nähdä olevan suunnattuja myös poliitikoille – osoittamaan, että tarinan taaksekin on nähty. Ylönen on väitöskirjassaan tutkinut, mikä Karin piirrosten sisällössä vetosi niin vahvasti suomalaiseen lukijaan. Hänen mukaansa sitä ei selitä mikään yksittäinen asia, vaan toisaalta piirrosten tuttuus ja toistuvuus (samat hahmot, sama aatemaailma), niiden oivaltavuus (paitsi naurettavana, kohde esitetään usein myös jonakin muuna) sekä yhtäältä niiden tarjoama mahdollisuus ylemmyydentunteeseen tai purkautumiseen (piirroksen näyttäessä päättäjän yksinkertaisena).

Helsingin Sanomien pääkirjoitus viittaa 5.10.1973 EEC-sopimukseen sinä mielessä, että siinä pohditaan vasemmistopuolueiden sisäisiä näkemyseroja Euroopan integraatioon ja EEC:hen. EEC-sopimuksen allekirjoittamisesta on ollut pidempi juttu jo edellisen päivän lehdessä. Ylönen on myös selvittänyt pilakuvien ja pääkirjoitusten suhdetta, ja toteaa, ettei niillä välttämättä ole ollut mitään tekemistä keskenään, eikä lehden ja piirtäjän näkemyskään ollut aina samanlainen.

Suomen pitkä matka kohti eurooppalaista integraatiota

Sodan jälkeen kauppapolitiikasta tuli eri tavalla osa ulkopolitiikkaa kuin mitä se oli ollut maailman-sotien välisenä aikana. Politiikka oli melko protektionistista ja perustui kahdenvälisiin sopimuksiin. Taloudellisten vaikutusten lisäksi kauppapoliittisissa ratkaisuissa oli huomioitava alkaneen kylmän sodan kahtiajako, jolloin käytettävissä olevia mahdollisuuksia rajasi erityisesti Neuvostoliiton suhtautuminen. Yhdysvaltojen tarjotessa kaikille maille ns. Marshall-apua, käytännössä edullista lainaa, Suomi ei voinut ulkopoliittisen tilanteensa vuoksi ottaa jälleenrakennusapua vastaan, sillä Neuvostoliitto katsoi Suomen kuuluvan omaan etupiiriinsä.

Länsivienti ja -tuonti oli Suomelle elintärkeää myös toisen maailmansodan jälkeen. Niinpä Suomen oli tasapainoiltava idän ja lännen välissä: Neuvostoliiton kanssa allekirjoitettiin YYA-sopimus vuonna 1948, sotakorvausten maksaminen alkoi ja kauppa Neuvostoliiton kanssa kasvoi, mutta samalla pyrittiin pitämään kiinni länsikaupasta. Vuodesta 1948 eteenpäin läntinen Eurooppa alkoi taloudellisesti yhdentyä jälleenrakennusapua hallinnoimaan perustetun OEEC:n (The Organisation for European Economic Co-operation) kautta. Koska Suomi ei ottanut Marshall-apua vastaan, se jäi tämän järjestön ulkopuolelle. Jälleenrakennusavun organisoinnin lisäksi OEEC pyrki purkamaan jäsenmaiden välisen kaupan esteitä ja lisäämään niiden välistä kauppaa eli samalla otettiin ensimmäiset askeleet kohti Länsi-Euroopan taloudellista integraatiota.

Sotakorvausten lisäksi myös kauppa Neuvostoliiton kanssa käynnistyi heti sodan jälkeen. Pysyvä kauppasopimus solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välille 1947. Siihen sisältyi laaja suosituim-muusperiaate, jolla oli merkitystä myöhemmin Suomen neuvotellessa läntisten teollisuusmaiden muodostamien vapaakauppa- ja tulliliittojen kanssa. Vuodesta 1950 eteenpäin kauppa Neuvosto-liiton kanssa hoidettiin erikseen neuvoteltavilla viisivuotisilla tavaranvaihtosopimuksilla.

Maailmankaupan vapauttaminen eteni Länsi-Euroopassa, kun saatiin sovittua kiinteisiin valuutta-kursseihin perustuvasta kansainvälisestä valuuttajärjestelmästä. Tätä organisoimaan perustettiin Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki. Suomi liittyi IMF:n ja Maailmanpankin jäseneksi vuoden 1948 alussa – Neuvostoliitto ei tätä vastustanut, luultavasti siksi, koska kyseessä olivat YK:n alaiset taloudelliset järjestöt. Jo tätä ennen, 1947, oli sovittu tullimaksuja ja kauppaa koskeva yleissopimus (GATT = General Agreement on Tariffs and Trade). Suomi osallistui ensim-mäisiin GATTin neuvottelukierroksiin tarkkailijana. Varsinaiset jäsenyysneuvottelut aloitettiin 1940-luvun lopussa, ja Suomi allekirjoitti GATTin 1950 ilman Neuvostoliiton puuttumista asiaan.

Länsi-Euroopan talouden yhdentyminen eteni 1951, kun Euroopan hiili- ja teräsyhteisö (ECSC = European Coal and Steel Community) perustettiin. Sen rinnalle syntyi vuonna 1958 Euroopan talousyhteisö (EEC = European Economic Community) ja Euroopan atomienergiayhteisö Euratom.

Suomen ulkomaankaupan säännöstelyä purettiin asteittain 1950-luvun puolivälistä alkaen. Ns. Helsingin Klubin pöytäkirjoilla Suomi solmi 1957 jokaisen OEEC-maan kanssa kahdenvälisen sopimuksen, joilla saatiin Suomen ulkomaankaupalle OEEC:n mukainen kohtelu ilman varsinaista liittymistä OEEC:hen. Samana vuonna markka devalvoitiin, mikä mahdollisti ulkomaankaupan laajemman vapauttamisen. Suomen itä- ja länsikauppa eriytyivät omiksi järjestelmikseen: Länsikauppa vapautui asteittain ja idänkaupassa viranomaissääntely jatkui. OEEC-jäsenyyden Neuvostoliitto katsoi Suomelle mahdottomaksi ja kielsi sen mm. YYA-sopimukseen vedoten. Samaan aikaan OEEC-neuvottelujen kanssa Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli ns. yöpakkaskriisi: Neuvostoliitto oli tyytymätön Fagerholmin hallitukseen, jonka Kekkonen lopulta pakotti eroamaan. Samalla kriisi vahvisti Kekkosen asemaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden takuumiehenä. Kekkosen rooli oli jatkossa ratkaiseva Suomen kauppapoliittisten ratkaisujen synnyssä – eikä hänellä varmasti ollut mitään sitä vastaan.

Pohjoismaisesta tulliliitosta käytiin neuvotteluja 1950-luvun loppupuolella. Hanke kuitenkin raukesi, kun EEC:n ulkopuolelle jääneet OEEC-maat aloittivat Ison-Britannian ja Ruotsin johdolla 1959 neuvottelut omasta vapaakauppa-alueestaan EFTA:sta (European Free Trade Association). Poliittisesti tullineuvotteluilla oli merkitystä, sillä ne profiloivat Suomen yhdeksi Pohjoismaaksi.

EEC:n ulkopuolelle jääneet seitsemän maata, Suomen kannalta tärkeimpinä Iso-Britannia ja Ruotsi, perustivat 1960 EFTA:n.  Suomen piti neuvotella jonkinlainen erillisratkaisu EFTA:n kanssa, esimerkiksi liitännäisjäsenyys, sillä Neuvostoliitto ei hyväksynyt täysjäsenyyttä. Oli odotettavissa, että EFTA:n sisäinen vapaakauppa vahvistaisi jäsenmaiden keskinäistä kauppaa ja samalla syrjäyttäisi kauppaa alueen ulkopuolisten maiden kanssa. Suomelle olisi ongelmallista, jos metsäteollisuuden kilpailijamaat Ruotsi ja Norja pääsisivät hyötymään tästä edusta Ison-Britannian markkinoilla.

Toisaalta EFTA:an liittymisen katsottiin tuovan vientietujen lisäksi uusia haasteita kovemman kilpailun muodossa kotimarkkina-, kuten tekstiiliteollisuudelle. Suomen kauppapolitiikassa tapahtuikin selkeä muutos, joka painotti erityisesti vientiteollisuuden etuja Suomen aloittaessa neuvottelut EFTA:n liitännäisjäsenyydestä 1960. Sopimus valmistui melko nopeasti, mutta kesällä 1960 sopimuksen lopullista hyväksymistä hidastivat ensin hyväksynnän saaminen Neuvostoliitolta sekä presidentti Kekkosen aikeet käyttää sopimusta sisäpolitiikan keinona oman asemansa ja uudelleenvalintansa varmistamiseksi, sekä tämän jälkeen muiden EFTA-maiden epäluulo Suomea kohtaan ja ärtymys Suomen Neuvostoliitolle takaamista EFTA-aluetta vastaavista eduista. Sopimus liitännäisjäsenyydestä, FINN-EFTA, allekirjoitettiin keväällä 1961.

Pohjoismaat pyrkivät 1960-luvun lopussa luomaan omat yhteiset markkinat, NORDEKin, mutta Suomen osalta Neuvostoliitto ei hanketta hyväksynyt ja muutenkin se kaatui lopullisesti 1970 EEC-neuvotteluiden tullessa ajankohtaisiksi.

1960-luvun lopussa EFTA-maat alkoivat Iso-Britannian johdolla selvittää mahdollisuutta liittyä EEC:hen. Suomi ei voinut jäädä tämä keskustelun ulkopuolelle, sillä EFTA:n hajoaminen olisi merkinnyt Suomen joutumista ulkomaankaupassa kilpailijamaita huonompaan asemaan. Presidentti Kekkosen puhe vuoden 1970 valtiopäivien avajaisissa sisälsi viestin Suomen kauppapoliittisista tavoitteista, ja hallitus ilmoitti samana päivänä EEC:n komission puheenjohtajalle olevansa kiinnostunut avaamaan neuvottelut. Tavoitteena oli FINN-EFTA-sopimusta vastaava ”puhtaasti taloudellinen sopimus”.

EEC-neuvottelut ja sisäpoliittiset kuviot

EEC-vapaakauppasopimusneuvottelut käytiin 1970-72. Suomelle oli kauppapoliittisten tavoitteiden lisäksi tärkeää profiloitua yhtenä puolueettomana Pohjoismaana, varsinkin kun Neuvostoliitto jätti maininnan Suomen puolueettomuudesta pois omasta viestinnästään 1960-luvun lopussa – tosin Kekkonen onnistui palauttamaan puolueettomuustunnustuksen tilapäisesti 1970.

Vapaakauppasopimus saatiin valmiiksi kesällä 1972. Sopimus täytti Suomen tavoitteet: Se oli kahdenvälinen kauppapoliittinen sopimus. Sen allekirjoittaminen viivästyi huomattavasti Neuvosto-liiton epäluulon ja toisaalta Suomen sisäpoliittisen valtakamppailun vuoksi. Vasemmisto vastusti sopimusta näyttävästi, koska se heidän mielestään liitti Suomen liian tiukasti läntiseen kapitalismiin ja antoi taloudellisen päätäntävallan ylikansallisille elimille tai yrityksille. Samalla vaadittiin ja sitten saatiinkin suojalakeja kotimaisen teollisuuden ja työpaikkojen suojaksi. Sopimuksen vastustajat olivat näkyvästi esillä julkisuudessa: Helsingin Sanomissa julkaistiin syksyllä 1973 noin 500 poliitikon ja julkisuuden henkilön allekirjoittama ”EEC-vapaakauppasopimus torjuttava” -otsikoitu vetoomus, ja EEC:ta vastaan kirjoitettiin useampia pamfletteja. Näyttävyydestään huolimatta vastustus ei ollut poliittisesti kovin laajaa.

Presidentti Kekkosen ja Neuvostoliiton puoluejohtajan Leonid Brežnevin Zavidovossa käymistä keskusteluista vuosi syksyllä 1972 julkisuuteen muistio, jossa Kekkonen lupasi henkilökohtaisesti taata maiden välisten suhteiden säilymisen muuttumattomina EEC-sopimuksesta huolimatta. Vuoto aiheutti aluksi luottamuskriisin Neuvostoliiton ja Suomen välille, mutta takasi lopulta Kekkosen uudelleenvalinnan presidentiksi poikkeuslailla, sillä hän sai tilanteen näyttämään siltä, että vain hän voisi viedä EEC-vapaakauppasopimuksen loppuun vaarantamatta suhteita Neuvostoliittoon.

Neuvostoliitto ei heti muuttanut kantaansa Kekkosen uudelleenvalinnan varmistuttua. Vuoden 1973 aikana tilanne kuitenkin muuttui: Neuvostoliitto ei varsinaisesti hyväksynyt Suomen EEC-vapaa-kauppasopimusta, mutta ei myöskään vastustanut sitä – ja tuki viimeiseen saakka Suomen vasem-miston vastustusta. Kun vastustus ei riittänyt sopimuksen kaatamiseen, Neuvostoliitto hyväksyi sen saadessaan toisaalta vakuutuksen siitä, että Suomen ulko- ja kauppapoliittinen linja jatkuisi entisen kaltaisena Neuvostoliiton suuntaan.

Suomen EEC-vapaakauppasopimus allekirjoitettiin 5.10.1973 ja eduskunta hyväksyi sopimuksen 16.11.1973. Neuvostoliiton kaupan sovittiin jatkuvan samoin ehdoin kuin ennenkin ja lisäksi Suomi solmi KEVSOS-sopimuksia muiden sosialististen maiden kanssa.

EEC-keskustelusta ja -tutkimuksesta Suomessa

FINN-EFTA-sopimus tai sitä edeltävä Suomen ulkomaankaupan sääntelyn vapauttaminen eivät aiheuttaneet suurta keskustelua Suomessa, keskustelua käytiin elinkeinoelämän etujärjestöissä ja poliittisissa piireissä sekä virkakoneistossa. Tilanne oli täysin erilainen 1970-luvun alussa käydyissä EEC-neuvotteluissa. Tilanne oli myös poliittisesti erilainen: Vasemmisto oli voittanut vaaleissa 1966, ja hallituskokoonpanoksi muodostettiin ns. kansanrintamahallituksia joko SDP:n tai Keskus-tapuolueen johdolla. Ilmapiirissä näkyi 1960-luvun lopun yhteiskunnallispoliittinen murros: Kaupungistuminen ja teollistuminen.

Keskusteluun osallistuttiin myös erilaisilla tutkimuksen ja mielipidekirjoituksen välille sijoittuvilla pamfleteilla, joita julkaisivat 1970-luvun alussa mm. Raimo Väyrynen, Kaj Bärlund (toim.) ja Erkki Tuomioja. Sopimusta kritisoitiin talouspoliittiselta kannalta peläten sen vaikuttavan kilpailun kiristyessä epäedullisesti Suomen kotimarkkinateollisuuteen ja työpaikkoihin, mutta rajumpi kritiikki liittyi siihen liitettyihin ulkopoliittisiin linjauksiin: Vasemmisto katsoi sopimuksen vievän Suomen peruuttamattomasti samaan leiriin läntisten kapitalististen demokratioiden kanssa. Pamflet-tien kriittiset kirjoittajat pyrkivät korostamaan Neuvostoliiton ja erityisesti muiden SEV-maiden kanssa käytävää kauppaa: Sitä olisi heidän mielestään pitänyt kehittää voimakkaammin ja korvata sillä se, mitä lännessä ehkä hävitään. Neuvostoliitto käytti suomalaisen EEC-opposition argumentteja omassa lehdistössään ja viestinnässään.

Historiantutkimus painottaa helposti enemmän joko EEC:n talous- ja kauppapoliittista merkitystä tai ulkopolitiikkaa ja Suomen hankalaa asemaa Neuvostoliiton naapurina. Juhana Aunesluoma on kirjoittanut Suomen ulkomaankauppa- ja integraatiopolitiikan historiasta kokonaisesityksen ”Vapaakaupan tiellä”. Erkki Pihkalalla on teksteissään taloushistoriallinen, oppikirjamainen lähestymistapa EEC-sopimukseen. Samoin Tapani Paavonen painottaa vapaakauppaintegraation kautta tutkivassa teoksessaan länsi-integraation talousnäkökulmia ja sopimusten sisältöä. Toisaalta hän pyrkii tutkimaan Suomen integraatiotavoitetta ja neuvotteluprosessia, johon liittyi talouspoli-tiikan lisäksi myös ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Sekä Aunesluomalla että Paavosella neuvottelu-prosessin kuvaus on melko tarkkaa. Paavonen korostaa erityisesti puolueettomuusmaininnan merkitystä neuvotteluissa. Puolueettomuutta ja integraatiopolitiikkaa on käsitellyt myös Harto Hakovirta omassa väitöskirjassaan. Jorma Kallenaution tutkimusnäkökulma painottuu muita selvästi enemmän poliittiseen historiaan: Ulko-, turvallisuus- ja puolueettomuuspolitiikkaan sekä Suomen asemaan kylmän sodan maailmassa. Hän korostaa tutkimuksessaan ulkopoliittista aspektia ja sotilasstrategiaa, käytännössä ydinasekehitystä, sekä Euroopan tilanteen muuttumista esimerkiksi Berliinin kriisin myötä.

Neuvostoliiton painostus ja mahdollisesti myös presidentti Kekkosen tapa yhdistää ulkopolitiikkaa omiin sisäpoliittisiin tarkoituksiinsa vaikutti EEC-sopimuksen allekirjoittamisen viivästymiseen. Juhani Suomi on kirjoittanut presidentti Kekkosen elämäkerrat – niistä löytyy taustaa tästä. Zavidovo-vuoto edisti Kekkosen uudelleen valintaa poikkeuslain turvin. Siitä on kirjoitettu Kekko-sen elämäkerran lisäksi esimerkiksi Mauno Koiviston ja Kalevi Sorsan muistelmissa. Sen sisäpoliit-tisella vaikutuksella on spekuloitu, eikä kaikkea taustaa ei välttämättä edelleenkään tiedetä – ainakin neuvostolähteissä voi olla vielä uutta tietoa.

Suomi-neito Euroopan eteisessä

Karin poliittisen satiirin viesti on minusta Suomen geopoliittisen aseman ja EEC-vapaakauppa-sopimuksen statuksen tunnustaminen – Neuvostoliitto ei näy kuvassa, mutta on syynä siihen, että ”uusi tyttö” kansallispuvussaan päätyy ”sopimussuhteessa olevana” palvelijana alakertaan muiden maiden juhliessa yhdessä yläkerrassa. Toisaalta viestin voi lukea myös niin, että mukana ollaan, vaikkakin alakerrassa. Suomen EEC:hen liittymisen teki poikkeukselliseksi asian viivästyminen, eihän Ruotsikaan puolueettomana maana liittynyt EEC:hen, vaan solmi myös erillisen sopimuksen.

Kari oli osallistunut EEC-keskusteluun muillakin pilapiirroksilla ja käsitteli muutenkin suomettumista sekä Kekkosen asemaa ja vallanhalua. Helmikuussa 1972, kun EEC-neuvotteluja käytiin, Kari oli esittänyt EEC-pampun ja Suomi-neidon neuvottelupöydässä: Kuvan EEC-liikemies pyrkii riisumaan pelokkaan Suomi-neidon alasti. Itsenäisyyspäivänä 1973 Kari puolestaan esitti Suomi-neidon peilin edessä tekstillä: ”Mä olen oikeestaan aika hyvin säilyny, paitti mitä ny viime vuosina vähä suomettunu…”

Poliittisen satiirin voima

Satiirin keinoin on usein mahdollista käsitellä poliittisesti arkoja aiheita virallisen keskustelun ulkopuolella, huumorin ja (itse)ironian voimalla. Karilla oli Suomessa poikkeuksellinen asema, sillä hänellä oli paitsi teräviä mielipiteitä, Helsingin Sanomissa laaja sananvapaus ja lehden laaja levikki käytettävissään. Hän sai ilmeisen vapaasti nostaa esille haluamiaan aiheita ja kantoja ja onnistui usein toimimaan suomalaisten tuntojen tulkkina tai avaamaan jonkin poliittisen tapahtuman taustaa.

Kari teki poliittisia, kantaa ottavia pilapiirroksiaan Helsingin Sanomiin 40 vuoden ajan. Niistä muodostuvasta pitkästä aikasarjasta voisi esimerkiksi tutkia, muuttuiko poliitikkojen, puolueiden tai ulkopolitiikan käsittely jotenkin ajan myötä. Voisi tutkia, nousiko esille uusia aiheita ja miten näitä käsiteltiin – tätä Ylösen väitöskirjassa on tehtykin. Piirroksia voisi verrata neuvostoliittolaisissa lehdissä julkaistuihin ja tutkia, miten eri tavalla asioihin rajan toisella puolella suhtauduttiin – vastaavaa vertailua voisi tehdä myös muihin suomalaisiin lehtiin.

Karilla oli niin itsenäinen asema, että hänen piirroksistaan on vaikea vetää erityisiä johtopäätöksiä Suomen tai ”kansan” linjasta. Toisaalta, kuten Ylönenkin kirjoittaa, Karin täytyi koskettaa jotakin oikeaa kohtaa suomalaisessa sielussa, jotta hänen piirroksistaan tuli niin tunnettuja ja suosittuja. Ehkä niitä voisi verrata esimerkiksi muissa lehdissä julkaistuihin pakinoihin tai kolumneihin – jotenkin Karin ajatusmaailma sopii yhteen Tekniikka ja Talous -lehden kolumnistin ”perusinsinööri Veijo Miettisen” kanssa – ja selvittää sitä kautta ”kansan” näkemystä päättäjistä ja politiikasta.

Yksittäinen pilapiirros kertoo tietysti kohteestaan tai siinä kuvastusta ajankohtaisesta tapahtumasta. Se on lähteenä yksinään minusta melko pieni ja irrallinen, mutta yhdistettynä muuhun aineistoon ja laajempaan kontekstiin erittäin mielenkiintoinen ja todistusvoimainen lähde.

Lähdeluettelo

Aunesluoma, Juhana: Vapaakaupan tiellä. Suomen kauppa- ja integraatiopolitiikka maailmansodista EU-aikaan. SKS, Helsinki 2011.

Bärlund, Kaj (toim.): Miksi ei EEC:hen? Otava, Helsinki 1971.

Hakovirta, Harto: Puolueettomuus ja integraatiopolitiikka. Tutkimus puolueettoman valtion adaptaatiosta alueelliseen integraatioon teorian, vertailujen ja Suomen poikkeavan tapauksen valossa. Acta Universitatis Tamperensis, Vammala 1976.

Kallenautio, Jorma: Suomi kylmän rauhan maailmassa. SKS, Vammala 2005.

Paavonen, Tapani: Vapaakauppaintegraation kausi. Suomen suhde Länsi-Euroopan integraatioon FINN_EFTAsta EV-vapaakauppaan. SKS, Helsinki 2008.

Pihkala, Erkki: Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU-Suomeen. SKS, Helsinki 2001.

Pihkala, Erkki (toim.): Teollisuus-Suomi 1945-1980. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1987.

Suomalainen, Kari (toim. Maarit Niiniluoto): Ihmisen ääni. WSOY, Porvoo 1977.

Tuomioja, Erkki: Suomi ja EEC. Gummerus, Jyväskylä 1971.

Väyrynen, Raimo: EEC ja ulkopolitiikka. Kirjapaino Jaarli, Hämeenlinna 1973.

Ylönen, Marja: Karin suomalainen. Pilapiirrokset suomalaisuuden legitimointina. Akateeminen väitöskirja, Tampereen yliopisto 1995.

Ylönen, Marja: Karin Suomi. Karin piirrokset suomalaisuuden kuvana. WSOY, Porvoo 1998.